Lapakiston luonnonsuojelualue pe 21.01.2022
”Tuulen täytyy käydä pohjoisesta” mietin, sillä vain pohjoinen tuuli voi olla ihmistä kohtaan näin raaka. Ahvenlammin pintaa rientävä tuuli nostaa jään pinnasta kiteitä ja heittää ne suoraan päin naamaani, ensin edestä sitten sivulta. Kun jää ei tepsi yrittää viima vielä nostattaa tulesta kipinöitä heittääkseen nekin vihoissaan. Mutta silläkään ei ole muuta vaikutusta kuin että kiristän hieman kaulusta ja otan uuden siemauksen kuksasta odottaessani eväsleipien lämpenemistä. Metsän ja lampien halki kulkiessa on kehon lämmitys käynnistynyt ja lentelevä lumi sulaa lämpimille kasvoille. Talvi täyttää tehtäväänsä ja nautin siitä täysillä.
Keliä voisi myös sanoa ikäväksi mutta mieli on mukava, vapaapäivänä on aikaa eikä väsyttävä pohraaminen koskemattomassa lumessa haittaa kun palkinnoksi istuu hetken jään ja tulen välissä. Ennen kuin aurinko nousi käännyin moottoritieltä Lapakiston luonnonsuojelualuetta kohti vievälle pienemmälle tielle. Se kaartuu moottoritien ylitse johtavalle sillalle josta näki kuinka raskas rahti jyristi arkisesti menemään tummalla asfaltilla. Oma tie taas jatkuu syvemmälle metsään ja lumen määrä maassa sekä puissa kasvaa samaa vauhtia kuin tiet pienenevät.
Parkkipaikka on tyhjä ja polut koskemattomia. Lumi on pyyhkinyt edellisten retkeilijöiden jäljet puhtaaksi ja pääsemme Yoshin kanssa piirtämään omat jälkemme tyhjälle kankaalle.
Kyltit estävät moottoroitujen ajoneuvojen käytön ja se voimistaa tunnetta että tämän portin läpi kulkiessa arki jää taakse.
Lähden Pitkäjärveä kohti ja ihailen Lapakiston yhtä itselleni mieleisintä piirrettä, sen kovin kutsuvia ”sisäänheitto” väyliä. Toinen näistä väylistä kääntyy heti läheistä lampea ja sen grillipaikkaa kohti kaartuen parin- kolmenkymmenen sentin korkeudessa maasta. Toinen taas jatkaa suoraan läpi tien vieressä vartioivien suurten kuusien jotka tekevät oksillaan kunniaa kun kuljemme ohitse.
Jonkin aikaa pohrattuamme tie ensin hienoisesti kapenee ja kapenee muuttuen lopulta Pitkäjärven laitaa kulkevaksi poluksi. Molemmat näistä väylistä ovat mielestäni aivan mahtavan houkuttelevia aloituksia retkikohteelle ja jos vain paikalle löytää niin on mahdotonta ettei polkujen kutsu tempaisisi mukaansa.
Kuljen jonkin matkaa järven jäällä, niin paljon valoisampaa vaikkei aurinkoa pilvien takaa näykkään mutta myös niin kovin paljon tuulisempaa. Tullessani suunnilleen tulipaikan kohdalle siirryn taas polulle joka johtaa ylös kallioiden päälle. Yoshi pomppii vuorikauriina ylös ja jää huvittuneena ihmettelemään kuinka kaksivetoinen ihminen sutii paikallaan jyrkässä mäessä. Kamera toisessa kädessä hankaloittaa sen verran pahasti nousua mutten jaksa pakata sitä poiskaan, tartun toisella kädellä polulla kasvavaan runkoon ja heilautan itseni sitä vasten.
Tällaisissa tilanteissa käy mielessä että olisi toisaalta mukava kun koirana olisi alaskanmalamuutti tai vastaava, sitä ei varmaan tarvisi kahdesti käskeä avuksi vetämään – kunhan se vain osaisi myös lopettaa vetämisen ajoissa. Mutta täytyy nyt tyytyä koiraan joka nauraa rimpuilulleni.
Ylhäällä mietin hetken pitäisikö toisaalta keitellä tässä jo kahvit sillä takana oleva metsä kallioineen antaisi hieman suojaa tuulelta mutta päätän kuitenkin jatkaa metsään.
Tällä välillä reitti tahtoo olla aivan täysin kadoksissa, kukaan on tuskin kulkenut tästä lumisena aikana ollenkaan. Merkintä kuitenkin löytyy vaikkei se täällä talvella olekaan niin välttämätön. Lapakiston luonnonsuojelualueen reitit ovat loppujen lopuksi pujottelua järvien ja lampien ympäri joten jos suunta on selvä niin perille kyllä löytää.
Polkujen varrella olevia korkeita kallioita vasten nojaa suuria jäisiä urkuja joista metsäneläimet soittelevat kylmiä säveleitään tyhjille valkoisille saleille.
Ahvenlammilla teen vielä pienen lenkin laidan suomaiseman lävitse kiertäessäni lammen selän taakse josta lähdemme tarpomaan lammen keskilinjaa pitkin kohti tulipaikkaa. Tuuli nostaa lunta tanssiin kanssaan, kauniisti ne kietoutuvat toisiinsa ja nousevat yhä korkeammalle pienen trombin lailla kunnes laskeutuvat alas lepäämään, vain noustakseen hetken kuluttua uudestaan.
Kovinkaan kauaa ei taida mennä kunnes matkaavat dyynit pyyhkivät perästämme jäljet taas näkyvistä, puhdistaen reitin tuleville retkeilijöille.
Raivaan tulipaikan tyhjäksi lumesta, pinoan puut huolellisesti tuulta vastaan ja nostan pannun lämpenemään. Tuoksu on täydellisen tunnelmallinen – lämmin nuotion savu vasten raikasta talvi-ilmaa.
Nostan edellisenä päivänä valmistelemani leivät ritilälle ja hörppään kahvia.
Lapakisto on nätti hiljainen paikka ja talvella se vielä korostuu kun pääsee katsomaan maisemia vesistöjen keskeltä, samalla lumesta kimpoavaa valoa tankaten. Mihinkään ei ole nyt kiire, ennenkuin on aika taas lopulta jatkaa takaisin polkujen vietäväksi. Koskemattomat metsäpolut jatkuvat vielä hetken mutta alueen puolittavalla metsätiellä tilanne muuttuu – muiden ihmisten jälkiä. Tänne on näköjään saapunut joku muukin ja Yoshi iskee kuonon maahan lähtiessään jälkien perään.
Mitä luultavimmin matka jatkuisi Sammaliston laavulle tätä menoa mutta otamme suunnaksi kulkea laavun nimikkolammen halki. Ja todentotta, laavun suunnasta nousee savua, sinänsä ihan mukava että on todistajia koska lammen kannelle alkaa nousta paljon loskaista sohjoa, lähes kenkien varsiin asti. Siirryn vähän lähemmäs rantaa vaikka onkin ikävä pilata mahdollinen räsähtävän jään tarjoama näytös laavulla olijoilta.
Takaisin paluu on mukavan suoraviivainen ja helppo näin jäiden kautta oikoen. Rantoja pitkin mutkittelevia nättejä polkuja on mukava kulkea mutta tasaisella kulkiessa saa katsella maisemia ympärillään juurakkoisten polkujen sijaan. Lunta on kuitenkin kertynyt jäälle enemmän kuin metsään joten matka on helppouden vastapainoksi raskaampi.
Parkkipaikalle saapuessa näkyy että väkimäärä on jopa kolminkertaistunut sitten aamun, jopa kolme autoa. Lapakisto kuumien ja ruuhkaisten kesäpäivien ulkopuolella ei pettänyt tälläkään kertaa.
Metsistä huipuille 
Jostain kumman syystä tekstiäsi lukiessa mielessäni alkaa vilkkumaan vuosia sitten lukemani kirja Nordenskiöldin löytämästä pohjoisesta reitistä, ja niistä edesottamuksista jotka siihen liittyi. Sitten huomasin, että sinä olisit varmasti kirjoittanut siitä huomattavasti värikkäämmän.
Mainiosti kuvat johdattavat kertomustasi valtatieltä alati pienemmille väylille. Nuotiolla tuoksui kaikki se mitä lumisen kahvinuotion ympärillä todella tuoksuu!
Terveisin Juha🙋🏼♂️
TykkääLiked by 1 henkilö
Tällaisista pienistä reissuista ja sattumista on mukava kirjoitella värikkäämmän puoleisesti, mielenkiintoinen ajatusleikki kyllä että mitenköhän sitä itse huvittaisi kirjoittaa tuollaisten suurten miesten reissuista. Varmaan niin paljon edesottamuksia joista ei edes jaksa mainita kun isoja ja hengenvaarallisia tilanteita väijyy joka mutkan takana.
TykkääTykkää