Retkeily proteesin kanssa

Puolisollani Tiinalla on reisiproteesi, häneltä on lapsuudessa amputoitu toinen jalka polven yläpuolelta. Tilalla oleva apuväline on joskus varsinainen oikukas mulkero eikä varmasti kenenkään ykköskaveri metsäpoluilla. Olisikin helppoa nostaa kädet ylös ja todeta ettei retkeily vain nyt ole se oma juttu, eikö? No ei ollenkaan, pienestä aloittaen ja liikaa ahnehtimatta vuodet ovat opettaneet tavan liikkua niin ettei tässä maassa enää oikein käymättömiä maastonmuotoja meille olekaan. Turhautumisia on tietenkin tullut lukuisia, kommelluksista puhumattakaan. Edelleen aika suuret räkänaurut saa aikaan sen kerran ajatteleminen kun kiskaisin Tiinan suosta ylös niin että toinen jalka vain jäi jälkeen törröttämään. Monesti on harmiteltu ettei kukaan loppujen lopuksi ollut seuraamassa tätä sivusta, olisi siinä ollut ihmettelemistä että kuinka kovaa se oikein kiskoikaan kun toinen meni ihan katki!? Ensisilmäyksellä kun proteesin kosmetiikka saa jalan näyttämään kovin aidolta.

Pienestä aloittaen

Tarina siitä millaista on retkeillä ilman toista jalkaa ei kuitenkaan ole se tarina minkä minä voisin kertoa. Siinä tarinassa minä itse olen vain sivustakatsoja, mutta yhteisiltä reissuiltamme, jo täyteen ikään ehtineen suhteemme ajoilta, on tarttunut monenlaista ja ehkä tästä on jotain hyötyä tai inspiraatiota muillekin.

Moni oppi on loppujen lopuksi aivan samoja asioita kuin normaalistikin retkeillessä ottaa huomioon. Suurimpana ehkä rauhallinen aloitus, kenenkään ei tarvitse olla heti alkuun suuri vaeltaja syrjäisimmässä erämaassa, eikä koskaan jos ei halua. Ei tarvitse olla oikean kokoinen, näköinen tai hienoimmissa varusteissa, eikä edes tarvitse olla aina iloinen vaikka retkikuvista sellaisen vaikutelman voikin saada. Riittää että tietää mihin juuri sillä hetkellä pystyy ja lähtee siitä kokeilemaan hieman vaikeampia haasteita. Matka on aina omamme ja toiset saavat kurkotella kuuta taivaalta aivan rauhassa jos eivät osaa nähdä kauneutta lähempänä. Mutta ihminen tyytyy helposti osaansa ja mielellään jättäytyy mukavuusalueelleen, eteenpäin on aina hyvä yrittää ja nykyään onkin jännä huomata kuinka valtavan paljon ylitse niiden joskus kahlinneiden rajojen olemme päässeetkään.

Siirtyminen tieltä ensin hyvin hoidetuille poluille ja siitä yhä pienemmille poluille on aina ollut iso muutos, kuten myös päivärepun vaihtaminen rinkkaan ja ensimmäisen vaelluksen ”Here we go” fiilikset. Puhumattakaan vaelluksen jälkeisistä ”selvittiinpäs” fiiliksistä, huolet siitä että proteesi kesti syrjäseuduilla ja rinkan aiheuttaman ylimääräisen painon eivät olleet turhia mutta sillä kertaa siitä ei onneksi tullut ongelmaa. Mutta jokaisen suuremman haasteen rappusen jälkeen olemme oppineet jotain mistä ehkä on ollut hyötyä ja minkä ansiosta olemme kevyemmilläkin retkillä voineet suhtautua vähän luottavaisemmin, yrittäminen on siis kannattanut. Turvallisuudesta kun on onnistuneesti saanut huolehdittua niin jäljelle ei oikeastaan kovin paljoa muuta jää.

Vaikeudet

Suurimmat haitat ovat tulleet eniten esille talvella, liukkaus ja syvät hanget ovat pahoja ja näistä varsinkin liukkaus on jo hyvinkin vaarallista. Itselle on niin helppoa ohittaa pieni liukastuminen ja unohtaa se välittömästi kun toinen jalka ottaa vastaan, mutta ilman toista jalkaa tätä tukijärjestelmää ei ole ja kaatuminen voi johtaa sen ainoan jalan pahaan ja pitkäkestoiseen vaurioon. Onneksi nykyään liukuesteitä ja nastakenkiä löytyy niin monenlaisia että jotain apua on sentään saatavilla. Näistäkään ei kyllä apua ole liukkaiden juurien kanssa kesäsateiden aikaan.

Syvään hankeen taas apuna on ollut edeltä auraaminen, usein liukulumikengillä saa tehtyä jollain tasolla riittävää väylää että Tiina pystyy joko jalan tai lumikengillä seuraamaan. Talvisin kuitenkin yhteisille lenkeille aivan parhainta ovat olleet monikäyttöurat tai moottorikelkkojen jäätyneet urat. Niiden avulla pääsee monipuolisempiin maisemiin kevyemmin ja ilman niitä olisi yhteisiä keskitalven retkiä paljon vähemmän. Toki suurimpia uhkia talvella yleensä on toisten ihmisten ajattelemattomuus tai vaikka lasten leikit jossa uhitellaan päin laskulla kun kuvitellaan että toinen vain hypähtää helposti sivuun. Syrjemmässä olevat alueet vievätkin tässä suhteessa voiton kirkkaasti kun ongelmat ilmaantuvat lähinnä liikkumisen hitautena josta taas selviääkin vähentämällä matkan pituutta. Yksi niitä erittäin tervetulleita asioita mitä itse olen oppinut on se kuinka pinnistelemällä löytää erinomaisia ideoita ja paikkoja jotta hienoja retkiä pystyy tekemään myös ihan lähiympäristössä.

Muilta osin vastaantulevat ongelmat ovat enimmäkseen hyvin samoja kuin muutenkin, mutta mittakaava vain on hieman eri. Joen ylityksessä liian vuolaan virran raja tulee vastaan jo huomattavasti aiemmin, rajuilman edeltä ei kiirehditä juosten pois ja kiikkerällä karahkalla tasapainoilun sijaan täytyy keksiä jotain tasapainottavaa. Toisaalta tässäkin kun vaihtoehdot ovat vähissä niin usein löytyy kovinkin erikoisia ratkaisuja joita ei muuten olisi välttämättä todellakaan tullut ajatelluksi.

Yhteinen tasapaino

Omalta osaltani kuvaaminen ja Tiinan hieman varovaisempi kävelyvauhti ovat yleensä sopineet aika hyvin yhteen, itselleni jää hyvin aikaa tehdä pieniä pistoksia mielenkiintoisten kohteiden pariin ilman että toisen tarvitsisi jatkuvasti kököttää odottamassa kuvaamisen loppumista. Yhteinen viestintä taas on niitä seikkoja jonka hiomiselle ei taida loppua tulla. Se missä itse koen, että olisi tarpeen vetää avustajana voimakkaammin jotta pystyn itse ylläpitämään vakaan asennon, saattaakin toiselle olla taas tasapainoa horjuttavan kovaa niin ettei jalansijan löytäminen tahdo onnistua.

Alkuaikoina kohteeseen etukäteen tutustuminen oli isommassa roolissa ja yritimme varsinkin pidemmille reissuille löytää tietoa siitä että mitä tarvitsemme mukaan. Usein kuitenkin vastaan tuli vain äärimmäisen rasittavia kuvattomia kertomuksia siitä kuinka helppo pieni kipaisu jonnekin oli ja paikalla odottikin pelkkää kivirakkaa. Luotettavia esittelyjä polkujen kunnosta tai pituuksista oli vaikea löytää. Eikä se nykyäänkään kovin helppoa ole, monella on hämmentävä tarve kutsua polkuja nousuineen ja laskuineen helpoksi ettei vaan vahingossakaan kukaan luule heikoksi. Helpotusta ei myöskään tuo tapa näyttää lähikuvaa omasta pärstästä kuvatekstillä ”tän näköistä siellä nyt sit oli”, mikä tietenkin on ihan okei, mutta äärimmäisen hyödytöntä omaan käyttöön. Omaan osaamiseen siis parasta luottaa, silloin yllätykset ovat paljon kevyempiä.