Julunkivi – Kivikasvoinen laavu

Retkipäivä saa tunnelmallisen aloituksen kun vetäytyy hetkeksi kiven koloon tulistelemaan ja kahvittelemaan. Yleensä tähän kovin yksilöityyn tarpeeseen sopivia paikkoja ei vain oikein löydy, mutta onneksi tämän lauantain aamulle oli yksi sellainen katsottuna. Kohteeksi Julunkivi Punkaharjulla Etelä-Savon maakunnassa.

Matka syrjäisten hiekkateiden läpi koki toki ensin takaiskun, kun matkalla silmiin osui tien viereisessä metsässä jonkinlainen kummulla törröttävä torni. Eikä mitenkään tylsän oloinen torni vaan reippaasti puiden latvojen ylle kohoava lasitettu koppi. Outo, mutta kiehtova, joten auton keulan oli ehdottomasti käännyttävä sen läheltä kulkevan maastotien päälle.

Juuri ohitettu maasto jokineen ja järvineen mielikuvissa polttaen se koukki sormellaan kutsuen, täältä näet paremmin – tule, tule.

Maasto on jokatapauksessa hienoa ja värikästä, syksy on sen jo saavuttanut niin koivun lehtien korkeudella kuin sananjalkojen peitteissä. Omissa lahkeissa tämä kuitenkin näkyy vain tummana kosteutena kun poluttomassa metsässä pohraten etsii neulaa heinäsuovasta. Jossainhan sen on oltava kun se kerran tielle näkyi, mutta silmille kertyy vain hämäkin seittiä. Koiran jätin autoon koska maasto on liian vaikeaa nelijalkaiselle vuorikauriille joten mitä ***** minä täällä teen.

Sitten vasta ajatukset selkenevät ja kertovat että avaimettomuus tarkoittaa että pääsy kielletty eikä kiipeäminen tule onnistumaan ja eniten ehkä harmittaa se etten tiedä miksi. Tässä maassa kaikki on niin kovin suojattua jos on mahdollisuus että jonkun kynsi lohkeaa tiimellyksessä. Mutta ei voi mitään, arpa osoittautui tyhjäksi tällä kertaa, kun ei tiedä mitä etsii eikä mistä sen löytää niin joskus tulee huteja. Välillä täytyy vain tyytyä itse etsimiseen ja jatkaa eteenpäin.

Lähemmäs pari tuntia tuhrattuna oli aika jatkaa taas matkaa kohti edempänä odottavaa ennestään tuntematonta kohdetta. Paikka näytti alkuun ruuhkaiselta kun lopulta syrjäisen tien levikkeelle pääsimme, pientareella useampi auto ja yksi suuri maasturi pysäköitynä jopa keskelle hiekkatietä – metsästäjiä siis. Tunnelma rajatun kokoisella ”laavulla” ei välttämättä olisi ollenkaan sama jos paikalla joutuisi istuksimaan jonkun paikallisen sylissä koko aamupäivän ajan. Mutta nähdähän tuo täytyy silti, yksi Suomen suurimmista siirtolohkareista on valjastettu suojaisaksi ja ilmavaksi laavuksi vanhan metsän keskellä. Sylit siis auki, täältä tullaan.

Alaskulkiessa jyrkkä ja kevyt polku näyttäytyy vastaan nousevan naisen silmissä juuri tässä kohtaa varmaan aivan muulta kuin kevyeltä. Kantamukset kertovat hänen näköjään yöpyneen paikalla ja huolimatta siitä, että edellinen yö on vietetty kiven kainalossa, kulkija on levänneen ja tyytyväisen näköinen. Vaihdamme tervehdykset ja hän mainitsee hiilloksen odottavan valmiina kun erkanemme suuntiamme kohti. Paljoa ei tarvitsekaan astella kun kääntyessäni pienen nypykän ympäri edessä kohoaa suuren varjon alleen langettava murikka, ensisilmäyksellä se ei edes mahdu kokonaan näkökenttään sillä katsetta laskiessa kivi jatkaa vielä kasvuaan. Mittaa sillä käsittääkseni on kutakuinkin 12 metrin verran.

Toisella puolella näkyykin taas laavuosuus ja siisti nuotipaikka, se on kuin valtavan kivisen kalapatsaan suuhun olisi rakennettu nuotipaikka istuimineen. Yöpyjä on tosiaan jättänyt pienen hiilloksen turvallisesti odottamaan ja sen lisäksi valmistellut suuren kasan pieniä sytykkeitä ja halkoja odottamaan, sytykkeet voin onneksi jättää seuraavalle tarvitsijalle ja heitän pari halkoa maljaan sekä puhallan tulet käyntiin.

Hakkaan pölkyistä halkoja lisää ottamieni tilalle ja istahdan ihailemaan paikkaa. Erikoinen ja upea, parasta tietenkin että aivan tyhjä ja rauhallinen vaikka toisin luulin. Toki ilman aamuista seikkailua näin ei olisi vaan olisimme tulleet ehkä kesken toisen aamuvalmistelujen joten mukava että kävikin näin. Olisi tietenkin ollut kiva kuulla millainen yö täällä on ollut mutta oma rauha on aina omaa rauhaa, itselleni ja niin varmasti muillekin.

Tarkastelen hetken ympäristöä Tiinaa odotellessa (joka jalkaansa parannellessaan joutuu liikkumaan hitaasti), hyväkuntoiset istuimet, puuvaja ja huussi. Kyltin mukaan seuraavat laavut odottavat n. 15 ja 20 kilometrin päässä ja vaikka tälle laavulle olikin helppo tulla niin se on osa ”Vihreän kullan retkeilyreitistöä” joka kulkee tästä läpi. Itselle tämä osuus ainakin toimii erinomaisena mainoksena ja reitistö tallentuukin muistin syövereihin hyvään talteen.

Pian Yoshin hännän heilumisen nopeuden kasvu kertoo ryhmän olevan täysilukuinen ja on kahvittelujen aika. Nappaan kahvipannun kouraan ja lähden järven rantaan vettä hakemaan. Ranta peittyy hieman kumpareen ja puustojen taakse joten aukeavasta näkymästä olen ehtinyt muodostaa vasta kuvittelemani mielikuvan suohenkisestä pienestä järvestä, joka murtuu täysin kun edessä aukeaakin erämaahenkinen ja kalliolaitaisen jylhä järvi täysin kirkkaine vesineen.

En ollut sen kummemmin ennalta katsellut kartasta ympäristöä mutta tänne tosiaan pääsee oikein kätevästi myös soutelemaan/melomaan jos järven jostain toiselta rannalta hyvän paikan vesille laskuun löytää. Vaikea olisi valita kummasta muodosta liikkua tykkäisin enemmän, polku tunnelmallisen metsän läpi vai vesireitti kristallisen järven kannella. Ensi kerralla ehkä sitten toinen tai vaikka jonkinlainen yhdistelmä.

Haaveiluista herättyä palaan kahvipannun kanssa takaisin istuskelemaan nuotion ääreen ja persoonallista paikkaa tutkailemaan. Tulen kajo loimottaa mukavasti takanamme kaartuvan kiven pinnalla ja ritinät kajahtelevat sen seinämästä takaisin, tämän suuren kivisen suojelijan lävitse ei kyllä mikään ulkomaailman häiriö pääse lävitse.