Edessä olisi seitsemän kilometriä lumista metsäautotietä ja edellisenä yönä on taas tullut parisenkymmentä senttiä lunta lisää, tämän syrjäisen tien kautta olisi tarkoitus kiertää etsimään erästä koskea ja sen jälkeen vielä hieman retkeillä.
Viimeksi Evolla runsaasti pidentynyt reissu samanlaista tietä pitkin kirkkaana mielessä käännän auton hieman varmistellen yksittäisille maastoauton jäljille. Onhan meillä kolmen päivän retkeilylle tarkoitetut ruokatarvikkeet ja varusteet mukana joten kauhean huonosti tässä ei voi käydä, eihän?
Todella lumista, puut ovat aivan kuorrutettuja ja oksat notkuvat niiden päällä lepäävien nietosten painosta. Tie tuntuu kuitenkin, ainakin vielä, mukavan luotettavalta vaikkakin hieman liukkaalta lumen alla. Se on kuitenkin kaukana tasaisesta, lumi on kinostanut dyynejä jotka paikoin tuntuvat syviltä. Etenemme varovasti sillä tien reunoja on todella vaikea hahmottaa, pitäisi olla keltaiset linssit aurinkolaseissa tällaisille keleille jotta tien kontrastit olisi edes jotenkin nähtävissä. Pistämme merkille paikkoja missä auton mahdollisesti pääsee kääntämään jos tie muuttuu huonommaksi, toki jos jokin näistä suhteellisen jyrkistä mäistä onkin liukas ei sitä pakitellen nousta. Korkean mäen päältä yhytämme edellämme tietä kulkeneen auton joka on jätetty tien sivuun ja jatkettu matkaa jalan. Sinänsä epäilyttävää edessä olevan tien kunnon suhteen, varsinkin kun kyseinen ajoneuvo on huomattavasti omaamme maastokykyisempi.
Tarkastelen jälkiämme ja kuopsutan edessä aukenevaa tietä jalallani jotta näen mitä lumen alla on mutten näe mitään syytä miksei eteenpäin voisi ajaa, edellinen reissu vain taitaa aiheuttaa varovaisuutta. Jurnutamme hitaasti ja nousemme muutamaan otteeseen työntämään lumen alas painamia puita sivummalle. Saavutamme risteyksen mistä kääntyvällä tiellä on lunta n. kolminkertaisesti enemmän kuin nykyisellä ja vielä sitä korkeampi valli käänteessä, nykyinen tie siis on todellakin aurattu jossain vaiheessa mutta joitain yhdysteitä taas ei ollenkaan koko talvena. Tuonne kääntyvälle tielle meidän olisi pitänyt palata koskella käyntimme jälkeen. Reitti pysyy siis yllätyksellisenä, tie todennäköisesti vie jonnekin ”perille” mutta minne? Jylhänkosken putoukselle olisi vielä noin puolisentoista kilometriä kulkemaamme tietä joten jatkamme eteenpäin, ehkä sen luona on jonkinlainen parkkipaikka tai vähintään kääntöpaikka.
Ajamme iloisesti ohitse, putoukselle johtava polku ei erotu millään tavalla tietä ympäröivästä metsästä.
Huomaamme tämän vasta lähestyessämme risteystä jota ei pitäisi ennen koskelle johtavaa polkua olla. Samalla huomaamme kuitenkin jotain paljon mielenkiintoisempaa – kota.
Susitörmän kota
Näillä mailla kota ei ole loppujen lopuksi kovinkaan yllättävä näky mutta yleensä ne ovat hieman kevyemmin rakennettuja. Tämä taas on tukeva ja vielä nimetty, vieressään iso halkoliiteri ja huussi. Matkaa ei ole tieltä kovinkaan paljoa joten pohraan lumen halki katsomaan paikkaa tarkemmin. Alkuun jalka uppoaa syvälle mutta löytää lopulta jonkinlaista vanhaa polun pohjaa kinosten alta ja pääsen perille. Halkovajassa on kosteita jäätyneitä kalikkoja ja otan niistä pari. Nakattuani ne kodan sisälle käyn hakemassa autosta piilun jolla saan pienittyä halot syttyvän kokoisiksi. Uteliaisuus uusiin alueisiin ja paikkoihin kannatti tällä kertaa ja palkinnoksi saimme mahtavan tunnelmallisen paikan ruokailla ja kahvitella.
Saamme istua rauhassa pitkän tovin kunnes lopulta kuuluu moottorikelkan ääntä, ensin metsästä tulee risteykseen yksi ja hieman myöhemmin toinen nuori kelkkailija. Kuuleman mukaan kelkoilla on ollut kovin hankalaa liikkua, molempien kelkat ovat jumittaneet reitillä ja niillä on joutunut pysymään liikkeessä jottei kelkka jämähdä lumeen. Kolmaskin kelkkailija joukossa on kuulemma ollut mukana mutta sen ääntä ei kummemmin kuulunut. Palaan itse syömään kun pärräilijät jäävät keskustelemaan reitistä ja kuulostelemaan kolmatta. Jossain vaiheessa toinen lähtee ilmeisesti etsimään uupuvaa reissukaveria ja lopulta palaakin tämän kanssa. Kolmen musketöörin löydettyä toisensa he jatkavat kohtapuoliin matkaansa, itse jäämme vielä kotaan istuskelemaan ja odottamaan tulien hiipumista. Hetken päästä pärinä jatkuu taas ja luulemme edellisten kääntyneen takaisin mutta nämä ovatkin vanhempia miehiä jotka ajavat suoraan kodan oviaukolle.
Sama kokemus heilläkin, kelkkauralla on ollut jatkuvasti vaara jäädä puuterilumeen kiinni ja tauko kuulostaa olevan tarpeen. Jätämme kekäleiden vastuun heille ja siirrymme itse valoisaan ulkoilmaan ottamaan vastaan taas uutta tulokasta – selvästi ruuhka-aika. Tällä kertaa kyseessä on risteyksen toisesta haarasta lähestyvä pakettiauto joka pienen hetken päästä osoittautuu kodan rakentajiksi. Kota osoittautuu paikallisen metsästysseuran kodaksi joka on tehty muidenkin käyttöön (koska lupaa yksityiskäyttöön ei rakentaessa ole saatu.) Miehet ovat jälkiä etsimässä ja tulemme jutustelleeksi pitkän tovin alueesta sekä sen eläimistä petoineen, Seitsemiseen istutettuja metsäpeuroja unohtamatta. Pystymme auttamaan heitä kulkemamme tien varren jälkien suhteen ja tulemme aika mukavasti juttuun. Hauskaa pystyä kertomaan omia kokemuksiamme tältä alueelta, olemme retkeilleet sekä yöpyneet täällä useilla laavuilla, mökeillä ja autossakin joten tunnemme näitä metsiä kohtuullisen hyvin. Jonkin verran tämä taitaa päästä yllättämään herrat, mutta juttuun tulemme tämän ansiosta vain entistä paremmin.
Erkaannuttuamme palaamme jälkiämme jonkin matkaa kunnes kartan mukaan olemme aivan polun vieressä.
Kun oikein silmiään siristää voi metsässä nähdä jonkinlaisen notkelman joka kait kätkee sisälleen reitin kohti koskea. Kävellen tuonne ei ole asiaa joten nappaan liukulumikengät paksista ja lähden etsimään. Suksetkin uppoavat syvälle hankeen mutta Yoshi uppoaa vielä syvemmälle, silti sen täytyy päästä olemaan ensimmäinen.
Intoa täynnä koira näyttää sukellusveneeltä jonka musta häntä heiluu ja nousee hieman hangen päälle kuin periskooppi. Ilman kännykän karttaa en pystyisi suunnistamaan yhtään, vielä vähemmän voisin perillä kuvitella olevan minkäänlaista jälkeä vedestä. Yläjuoksun puolella on helppo mennä vain suoraan leveän ja hyvin lumisen ojan ylitse joten kierrän alaspäin viettävän kivikon alapuolelle tiheiden puiden läpi. Sieltä jo löytyykin hyvin lumisia näkymiä ja näiden kinosten alla voikin kuvitella olevan jonkinlaista virtausta, kuten hetken päästä löytyvän kolon kautta on mahdollista kuullakin. Tälle kerralle ei kuitenkaan mitään sen kummempaa katseltavaa mutta laitan paikan korvan taakse odottamaan käyntiä joskus sulan maan aikaan.
Paluumatkan ”polku” on ainakin helppo löytää, jälkiemme tekemä syvä kanjoni halkoo koskematonta maisemaa ja hyödynnän täysin sen tarjoaman helpotuksen etenemiselle.
Yösijaan
Koska päivänvaloa ei enää ole kovin paljolti suuntaamme Leveelahden mökkiä kohti, kodan ohitse kulkevalla tiellä on nyt metsästäjien vastasuunnasta ajamat jäljet joten pääsemme etenemään aika luottavaisesti. Auringonlaskun ollessa jo lähes käsillä, vaikkakin pilvien takana, puran tavarat autosta ja ensimmäisenä hyppään suksille tekemään latua ja tarkastamaan järven jään kuntoa kun valoa vielä riittää.
Huomenna olisi tarkoitus lähteä koko poppoon voimin retkeilemään jäälle joten toivon että latu hieman kovettuisi yön aikana ja olisi näin helpompi kulkea sekä Tiinalle että Yoshille. Poukamassa vesi nousee jälkiin mutta keskemmällä helpottuu, kunpa loskainen muhju kovettuisi hieman yön aikana.
Ahkio saa nyt toimittaa polttopuujuhdan tointa kun siirrymme suuren hirsimökin lämmitykseen. Sisällä on kylmempi kuin ulkona mutta kelin ollessa vain pari astetta pakkasta se ei kummemmin haittaa. Alan polttelemaan kiehisiä takassa ja nuohousluukussa saadakseni hormin vetämään mutten pysty pitämään riittävän pieniä tulia ilman että tulisija sylkee lopulta savut takaisin. Pitkään käyttämättä olleeseen ja lumipyryjen kostuttamaan hormiin on päässyt syntymään ilmalukko joten joudumme lämmittämään sitä hyvin varovasti. Tuvan puolen pysyessä vetämättömänä alan lämmittämään köökin puolen hellaa toivoen sen lämmittävän ja kuivattavan myös seinän vastakkaisella puolella olevaa hormia. Hiljalleen näin alkaakin tapahtumaan ja tulisijat pystyy vihdoin jättämään lämpöään kasvattamaan. Itse siirrymme ulos nuotion ääreen ruokailemaan ja nauttimaan hiljaisuudesta. Huomenna hyppäämme valmiille ladulle ja lähdemme retkeilemään Aurejärvelle jälkiä pitkin.
Aamu
Jäljet ovat yöllä kadonneet. Lunta on taas tullut lisää ja tuuli on pitänyt huolen että päivä alkaa puhtaalta pöydältä. Poukamassa näkyy jotain viitteitä eilisistä jäljistä mutta matka on niin lyhyt ettei siitä kovin pitkälti iloa ole.
On siellä horisontti. Yhtä varmasti kuin allani on vakaata järven jäätä. Ja jos jää sattuisi altani pettämään en enää olisi kovinkaan kiinnostunut horisontistakaan.
Tuuli kulkee aalloissa, välillä suuria lumisia aaltoja pyyhkii määränpääni edestä peittäen maiseman täysin valkeaksi. Viima on nostanut ilmaan kaikki hiutaleet mitkä se on saanut innostettua mukaan, niin ylhäältä pilvistä kuin alhaalta kinoksista. Yhdessä ne ovat voimakkaita ja vihaisia, pienet neulaset hakkaavat terävästi poskia ja ropisevat vaatteilla. Silti koen että tämä oikukas luonnonvoima on ystäväni, se vain tekee työtään tuoden hidasta muutosta kevättä kohti. Yhdessä piirrämme väliaikaisia kuvioitamme lumeen, se etelästä ponnistaen ja minä taas etelää kohti kulkien.
Käännyn katsomaan taakseni ja vetistävien silmillä näen Tiina ja Yoshin hahmojen tulevan vielä perässäni. Ei ole onneksi tuuli vienyt tai jää pettänyt.
Irrottelen hyhmää onnistuneesti suksien pohjasta, lunta on niin paljon että jäälle nousevaan veteen on paljon matkaa eivätkä sukset pääse kastumaan tukkoon. Järven selälle päästyämme puiden tarjoama tuulen suoja loppuu ja alamme tuntemaan puhalluksen täyden voiman. Samaan aikaan lumi alkaa olemaan jäistä ja kovaa joten matkanteko alkaa nyt todenteolla helpottumaan.
Metsän kautta olisi päässyt kulkemaan suojassa mutta matka olisi hieman pidempi ja todennäköisesti kovin raskasta syvässä lumessa kahlaamista. Kaksi runsas lumista myräkkää on pitänyt huolen että kaikkialla on nyt lunta ja paljon.
Järvi itsessään on kovin kesy, se ei vello eikä ääntele kun tuuli vihmoo sen yllä. Veet lepäävät sikeästi kun hiihdän niiden yllä kohti tämän valkean lakeuden kylkeen työntyvää niemenkärkeä – Tervaniemeä.
Tasaiselta pinnalta nouseva loiva kallio kaarta hieman ylemmäs tulipaikalle.
Tamppaan ympäristöä suksilla ennenkuin otan ne pois jalasta ja laitan vieressä olevaa vajaa vasten.
Kaivan ahkiosta puut ja kasaan ne laavumuodostelmaan tuulta vastaan, yritän olla huolellinen ja rakentaa suojatun sekä helposti syttyvän pesän, en millään jaksaisi taistella tuulta vastaan. Raapaisen myrskytikun, työnnän sen paikoilleen ja tuli alkaa ahnaasti nielemään halkojen kylkiä – ihanaa.
Onneksi olemme tehneet ruoan suhteen valmistelut jo ennakkoon, nyt tarvitsee enää laittaa vain ainekset pannuun ja odottaa. Tuuli puhaltaa liekit vaakatasoon mutta jonkin verran lämpöä sentään liikenee kahvi- ja ruokapannulle jotta pääsemme syömään.
Puhallella ei tarvitse, ruoka ja kuppi kuumaa jäähtyy puhurin avustamana lähes välittömästi. Niin erinomaisen maukasta, tällaisella ilmalla ruokahalu on taattu eikä mene kauankaan kun kuppien pohjat kiiltävät taas puhtaina.
Emme pidä kiirettä, vaan nostelemme pannua yhä uudestaan lämpenemään ja katselemme huppujen sisästä kuinka kaukana siintävät saaret ja rannat pyyhkiytyvät näkyvistä ilmestyäkseen taas pian hetkeksi näkyviin. Tämä on säätä parhaimmillaan, myräkkä elää takin ulkopuolella kylmänä ja kovana mutta ulkoisen kuoren sisällä olen itse suojassa ja lämmin. Käännän kasvoja hieman suojatakseni niitä jäisiltä hiutaleilta ja nostan kuksan uudelleen huulilleni – kahvia kuluu.
Paluumatka tunnelmallisen sinisen hetken läpi alkaa jo ramaisemaan ja perillä odottava lämpö viimeistään sinetöi tarpeen istahtaa takkatulen lämpöön kuivattelemaan vaatteita. Tästä seuraava askare onkin siirtyminen pihalle istumaan iltaa pimeyteen piirtyvän nuotiokehän sisälle.
Multiharju
Vaikka aamulla nukuttaisikin makeasti emme jää kuluttamaan aikaa paikoillaan oloon vaan aiomme suunnata Multiharjun aarnimetsän ja Kintulammin retkeilyalueen kautta kotia kohti. Valoisan ajan lyhyys ja korkeiden hankien hidastava vaikutus takaa ettei aikaa kannata liikaa tuhlailla. Käyn matkan varrella tutkimassa ympäristöä sekä suksilla että vain jalan, välillä laiskasti ilman suksia tehty pohraaminen tahtoo muuttua hylkeen lailla mahallaan etenemiseksi. Vaikka olen painava ja lumi on kevyttä se käyttää tottuneesti judo-otteita ruhoani vastaan jottei minulla ole mitään mahdollisuutta määrätä tämän leikin tahtia. Isompaa viedään kuin heittopussia niin että tekisi mieli syöksyä turvaan kovalle maalle mutta ympärillä on vain lunta, lunta ja lunta.
Multiharjun parkkipaikka on tyhjä ja polulla on vain yhdet jäljet. Metsään suuntaavan polun ympärillä kuuluu verkkaista rummutusta, laiska koputuksen tahti paljastaa pohjantikan kiipeilevän ylhäällä latvojen tasalla.
Lumi muljuu jalkojen alla ja ylöspäin suuntaavaa polkua on väsyttävää kävellä. Aarnipolun ympyrälenkin keskellä on koskematonta vanhaa metsää jossa kulkeminen on sallittua vain tutkijoille, se on arvokasta ja ainutlaatuista aluetta jonka komeus aukenee tällaiselle tavallisellekin tallaajalle.
Jostain tuolta koskemattomalta alueelta alkaa kuulumaan teeren pulputusta, outoa näin keskellä päivää mutta ilmeisesti ympäröivä hiljaisuus ja kävijöiden vähyys on saanut sen kuluttamaan aikaansa harjoittelemalla. En valita, joudun toki hetkeksi pysähtymään sillä hangen rouskuminen tahtoo muuten peittää äänen alleen.
Näin keskitalvella ja runsaan lumen aikaan alueen aarnimainen olemus ei tule niin selkeästi esille vaikka kaunista onkin. Polun varsilla kohoavat valtavan suuret harmaat kelot kuitenkin paljastavat alueen todellisen karvan.
Näissä keloissa näkyy vielä yli sadan vuoden takaisen metsäpalon jälkiä kun taas jonnekin korkealle ulottuvien paksujen petäjien kaarnapalat ovat jo yksinään ohuiden puiden paksuisia.
Kintulammin retkeilyalue
Käytämme nyt tarjoutuneen mahdollisuuden hyväksi ja koukkaamme Kintulammin retkeilyalueen kautta, kumpikaan meistä ei ole ehtinyt siellä tähän asti käymään. Parkkipaikka on täälläkin aivan tyhjä mutta polku näyttää kuitenkin käytetyltä ja mukavan tasaiselta. Aikaa ei kulu lähes laisinkaan kun jo olemme ”Kirkkokiven” laavulla, tämä näyttää paikalta joka parhaimmillaan saattaa olla kovinkin ruuhkainen mutta nyt täällä on täysin hiljaista. Sytytämme tulet ja käymme syömään sekä lukemaan alueen historiaa. Paikan nimi juontaa vieressä olevasta suuresta siirtolohkareesta jonka äärellä paimenet ovat muinoin viettäneet sunnuntaisen kirkkohetkensä. Sitä kunnioittaen laavusta on tehty hienosti kirkkoa muistuttava rakennelma joka sulautuu nätisti maastoon.
Olisimme toisaalta ehtineet lähteä pidemmälle lenkille vielä ennen pimeää mutta on mukava jäädä istuskelemaan tähän rauhaan. Vain pari yötä reissussa mutta tuntuu kuin olisimme olleet viikon poissa arjesta.
Metsistä huipuille 