HUOM! Pidemmän tauon jälkeen taas pukkaa retkikertomusta, mutta tällä kertaa pienin muutoksin. Jatkossa Tiina tulee mukaan kirjoittamaan ainakin joihinkin yhteisiin retkiimme ja mahdollisesti hän voi myös kirjoittaa omista retkistään kuten minäkin kirjoitan omistani. Tulevaisuudessa olisi myös tarkoitus kirjoittaa ainakin joistain retkistä niin että kirjoitamme samasta kohteesta kaksi näkökulmaa, retki terveillä jaloilla ja sama retki proteesin kanssa. Näin tuodaksemme osittain esiin sen mitä retkeily proteesin kanssa välillä vaatii mutta myös sen kuinka kenen tahansa on mahdollista nauttia luonnosta täysin rinnoin. Luonto kuuluu kaikille!
p.s Tämän johdosta sivusto myös muuttaa jatkossa metsistähuipuille.fi osoitteeseen, tosin vasta jonkin ajan kuluttua ja vanha sivusto tulee kyllä ohjaamaan oikeaan paikkaan.
Siniseen aamuun
(Tiinan kertomaa)
Kipsuttelen jäisen tien yli lumikengillä. Muoviset nastaosat eivät pure ja otan lyhyitä askeleita, jotten liukastu kumoon. ”Meidän pitää varmaan mennä vähän eri reittejä, on liian jäistä liukkareille” Tuomo sanoo ja kiinnittää liukulumikenkiensä siteitä talvisaappaisiinsa.
Laki on osin paljas, variksenmarjan varvut pilkistelevät jään alta. Reittimerkitkin pilkistelevät paikoin lumen alta. Tuuli on hionut jäätä, paikoin kasannut dyynejä, joista Tuomo pääsee liukulumikengillä helposti, mutta minun lumikenkäni upottavat jo niissä. Oi ei, taitaa tulla raskas reissu.
Koira spurttailee alkuun päättömästi, se on niin innoissaan, kun koko perhe on lähdössä lenkille. Pian senkin suurin into taittuu, kun se uppoaa riittävän monta kertaa lumeen mahaansa myöten, ja se siirtyy seuraamaan Tuomon suksenjälkiä.
Tuomo laskee ahkion menemään edeltä ensimmäisen alamäen, ja laskettelee nopeasti itse perässä koira kannoillaan. Vanhasta oppineena itse laskeudun mäkeä suosiolla sivuittain, sillä jyrkässä, jäisessä rinteessä lumikengän peräosat eivät pääse uppoamaan hankeen ja proteesin tietokone on ymmällään miten toimia.
Loppuosassa rinnettä vaellussauvani uppoaa liian syvään ja estääkseni tuiskahtamisen mäkeä alas kasvoillani, heittäydyn takapuolelleni. Tuuli kinostanut siihen upottavan dyynin ja lumi on ihan liian pehmeää kangetakseni kehoani siinä ylös. Laskeudun sitten pyllymäkeä rinnettä alaspäin lumen alta pilkottavan kiven luokse, josta pääsen ponnistamaan itseni takaisin jalkeille.
Alhaalla kurussa upottaa huolella, uppoan joka toisella askeleella lähes puoleen sääreen lumikengistä huolimatta. Lumen pinta on koppura, joka antaa vastusta askeleille, mutta pintakuoren alla onkin pehmeää puuterilunta. Tuomo on jo hiihdellyt seuraavalle laelle, kun itse lähden nousemaan. Tuulensuojan puolella rinne on myös pehmeää ja horjahdan jo toistamiseen nurin. Koira ryntää juosten luokse hihna perässään katsomaan miksi ryömin lumessa. Tuomo tyytyy nauraen kuvaamaan taisteluani laelta. Ihmeen kaupalla saan itseni pungettua jälleen jalkeilleni, ja jatkamaan matkaa.
Yoshi to the rescue
Tuuli juoksuttaa irtolunta pitkin hangen aaltoilevaa pintaa. Vaikka aurinko on aloittanut matkansa jo äsken, on valo näin helmikuun alussa yhä sinertävää, kylmää. Tuntureiden yli puhaltava tuuli riepottaa pipoa, joten kiskon hupun päähäni ja tiukkaan kunnolla. Iltapäivän puolelle on taas luvattu vielä ärhäkämpää tuulta, siksi olemme taas aikaisin liikkeellä. Taivaanrannassa alkaa näkyä pastellisia sävyjä. Tuulen mukana kaikuu riekon käkätystä.
Kodalla
Aukealla ennen Skaidijärven kotaa olen jälleen upoksissa lumikenkineni, mutta tällä kertaa pysyn pystyssä. Väsyneenä irrotan lumikengät, askel tuntuu keveältä ilman niitä. Kopistelen kotaan sisälle, jossa Tuomo on jo laittamassa kamiinaan tulia. Sen räiskyessä on mukava lämmitellä kohmeisia sormia ja venytellä, koira vilahtaa penkkien alle levolle hetkeksi. Ruuan valmistumista odotellessa Tuomo ja Yoshi lähtevät vielä tutkimaan ympäristöä hiihtäen.
Väliaika – Tuomon tutkimusmatkailua
(Tuomon kertomaa)
Parkkeeraan ahkion kodan edustalle ja lähden oven pieleen nojaavan lapion kanssa kaivamaan puuliiteriä esiin. Lumi oven edestä siirtyy nopeasti rakennuksen viereen ja pujottelen sisälle sukset jalassa hakemaan puusäkin mukaani. Rakennuksen liukkaalta edustalta on hankala nousta ylös lumiselle dyynille mutta saan vietyä säkin ilman kommelluksia kaminan viereen. Pilkon jäisiä halkoja hieman ja laitan heti muutaman kuivumaan seuraavia kävijöitä varten.
Pian tuli alkaa jo ahnaasti nielemään puista irtoavaa happea ja katselemme ruoka-ainekset esille. Tiinan jäädessä istuskelemaan otan välistä hieman vaatekerroksia pois ja lähdemme Yoshin kanssa kahdestaan vielä jatkamaan matkaa hieman pidemmälle. Tämä on usein hyvä vaihtoehto varsinkin tällaisissa yhteisissä retkikohteissa joissa matka on Tiinalle hankalampi, liika kilometrien ahnehtiminen huonossa maastossa voisi kostautua kipuina Tiinan jaloissa tai että matkamme hidastuisi jossain kurussa niin kovasti että jäisimme aikaisin laskeutuvan pimeyden armoille. Näin pääsen myös tuulettumaan ja matkaamaan omaa tahtiani niin että voin keskittyä enemmän maisemiin ja matkaamiseen sen sijaan että yritän jatkuvasti luovia molemmille parasta mahdollista reittiä.
Helmikuun paisteen voi jopa tuntea kasvoilla, tuuli on sen verran hiljainen vaikkakin taivaanrantaan kertyvät pilvet kertovat tuon seikan olevan piakkoin vaihtumassa. Ahkion olen jättänyt kodalle ja on mukavan rentoa päästä laskemaan ilman sen nilkkoja näykkivää hoputusta. Yritän suunnata pehmeimpiä allikoita vältellen ja siinä vielä sopivasti onnistuen joten matkaaminen on mukavan rentoa. Maisemat ovat aikalailla kauneimpia mitä tämä maa voi tarjota, häiriöttömän tasaista ja kumpuilevaa valkeaa avotunturia joka vain jatkuu ja jatkuu aina horisontin etäistä viivaa kaukaisuudesta tavoitellen.
Edessä dyynien ja varjojen koristamaa koskematonta maisemaa.
Taakse piirtyy vain kulkijoiden hauraat jäljet ja nekin tuuli pyyhkii pian kadoksiin.
Aurinko vuoroin paistaa ja vuoroin piiloutuu pilvien taakse, sen esilläolon aika lyhenee jatkuvasti pilvien tummetessa ja paksuuntuessa. Nautin hetkisen aikaa avarasta vapaudesta ja aistien rauhasta. Mutta päivälle luvatun lumimyräkän aika lähenee jatkuvasti joten alan katselemaan mistä pääsisin mahdollisimman pitkillä laskuilla takaisinpäin.
Aurinko pistäytyy katselemaan, mutta pilvimassa vyöryy vääjäämättä sen eteen.
Kodan piirtyessä uudelleen näkyviin näen myös jonkin moottorikelkan suuntaavan kohti kotaa ja pian näkyviin piirtyy myös toinen, kolmas, neljäs… Suunnatonta turistilaumaa paimennetaan kohti Pulmankijärveä kuin porotokkaa konsanaan, ainoana erona toki että nämä porot pääsevät moottorikelkan kyydissä. He näyttäisivät pysähtyvän järven jäälle ja jäävän siihen puuhastelemaan jotain, valitettavasti en voikaan lasketella viimeistä mäkeä vauhdilla vaan joudun nappaamaan Yoshin jälkiliinasta kiinni ettei poju vahingossa säikähdä joukkion puuhia ja päätä lähteä elämään elämäänsä Kaldoaivissa. Joukkiossa monen katseet tuntuvat seuraavan lasketteluamme heitä kohti, eivät hekään varmaan ole ajatelleet että täällä joku tulisi yksinään hiihdellen vastaan. Irrotan sukset oven ulkopuolelle hankeen ja astun sisään jo lämmenneeseen kotaan, jossa tuoksuu lämmin ruoka ja kahvin kutsuva tuoksu.
Tiina
(Tiinan kertomaa)
Pian Skaidijärvelle ajaa moottorikelkkojen vetämänä useampi reellinen ulkomaalaisia turisteja, ja pilkkiopetus alkaa pian.
Lähtiessämme käännyn vielä katsomaan taakseni ja mietin, millainen elämys heille mahtaa olla huussissa istua lumen päälle tarpeilleen, kun sinne oli päässyt tuiskuttamaan lunta tuvan täydeltä.
(Kuvassa puuliiterin puoli, huussi toisella puolella rakennusta)
Palailemme autoa kohti hieman eri reittiä kuin tullessa. On raskasta kulkea, kun lumesta on hankala ennakoida milloin kantaa ja milloin upottaa. Alan varomaan joka askelta väsyneellä kehollani. Tuomo hiihtää etäämmällä ja Yoshi ei oikein osaa päättää kumpaa meistä haluaisi seurata. Se juoksee hihna perässään meidän väliä tuiskahtaen usein yläkroppaa myöten lumeen, se yrittää paimentaa meitä yhteen.
Viimeisen nousun alla Tuomo heilauttaa hyvästiksi ja suuntaa suksensa etelämmäs. Hän aikoo jatkaa koiran kanssa hiihtämistä, minä käyn välillä kahvittelemassa tuttavan kanssa, ja menen sitten hakemaan heidät sovittuun kellonaikaan Pulmankijärven eteläpäästä. Mietin miten hyvä, että olemme etsineet ja löytäneetkin keinoja retkeillä yhdessä vaikkei liikuntakykyni enää kaikkea sallikaan. Voimme tehdä yhteisen retken ja Tuomo voi syventää tai pidentää omaa retkikokemustaan itsekseen. Tällä tavalla en ole taakka, en koe kahlitsevani toista seikkailemasta omilla retkillään.
Tuuli on voimistunut ja tuiskuttaa lunta silmälaseihin asti, kuorruttaa pipon alta pilkistävät hiukset lumella. Otan rinteestä kiintopisteeksi puurykelmän, jotta varmasti nousen oikeaa suuntaa kohti enkä joudu palailemaan pitkästi autoa kohti. Oikean jalan lumikenkä tuntuu löysältä – voihan kökkö, se on irtoamaisillaan, en ole kiristänyt takaremmiä tarpeeksi tiukalle. Yritän työntää kenkääni pidemmälle lumikengän kiinnitysmekanismissa, mutta ei se luista kunnolla. Yhdellä jalalla seisten en saa sitä laitettua kunnolla. Haravoin katseellani rinteestä sopivaa kiveä, johon istahtaa, mutta kaikki näyttävät liian matalilta – olisi vaikea nousta sieltä ylös nivelrikkoisella polvellani ja pahimmassa tapauksessa saattaisin horjahtaa pahasti kumoon yrittäessäni. Nyt kun Tuomo on jatkanut matkaansa, en halua ottaa sitä riskiä, etten saisikaan itseäni pyllerrettyä sieltä ylös. Niinpä tiukkaan päällisremmin niin tiukalle kuin suinkin ja päätän mennä varoen, matka ei onneksi ole enää pitkä.
Askeleen ponnistaminen on vaikeaa jyrkässä rinteessä löysän lumikengän kanssa ja kulkeminen on hidasta. Nauran ääneen tilanteelle, kun tunnen, etten pääse ollenkaan etenemään. Hitaasti jyrkin kohta jää taakse, ja kulkeminen sinänsä helpottuu, kun saavutan tasaisemman kohdan. Huokaisen syvää tuulen riepottaessa takkiani. Mikä sielua puhdistava tuuli!
Lähetän työkavereille videota laelta – katsokaa miten siistiä, ei mitään missään! Heistä osa ei ollenkaan ymmärrä mikä saa ihmisen lähtemään pohjoiseen kylmään ja myrskyyn lomailemaan, kun voisi ottaa aurinkoa uima-altaalla jossain etelässä. Niin. Pohjoisen vetovoimaa on vaikea selittää sitä ymmärtämättömälle. Ehkä se on tietty vapauden tunne. Villiys. Kesyttömättömyys. Ymmärrys siitä että on oltava nöyrä tai voi koitua kohtaloksi. Tieto, että siellä on kansa vaeltanut ja saanut elinkeinonsa jo vuosisatoja. Se oman pienuuden ja rajallisuuden tunne laajan erämaan laidalla.
Viimein lumesta sumeilla silmälaseilla tihrustan, ettei autoja tule ja kipsuttelen varoen tien yli takaisin autolle. Tuuli puskee vastaan avatessani auton ovea. Se ei selvästikään halua minun vielä lähtevän.
Ei vielä ohi
(Tuomon kertomaa)
En halua turhaan nousta ylös auton luokse vain heti laskeakseni sieltä takaisin, nyt täytyy vain luottaa että Tiina pääsee turvallisesti autolle. Yoshi ei oikein ymmärrä kun nappaan sen hihnasta kiinni ja vedän itseni kanssa samaan suuntaan. En ole varma onko poika enemmän huolissaan siitä, että mamma kulkee nyt väärään suuntaan vai olisiko se vain valmis jo vaihtamaan lumessa tarpomisen lämpimässä autossa makoiluun. Pian Yoshi kuitenkin ymmärtää, että tälle reissulle jatkamme vain kahdestaan ja se yrittää siirtyä edelle johtamaan letkaa. Valinta joka näyttää kaduttavan piakkoin, kun lumi ei tahdokaan kantaa. Tassut uppoavat kerta toisensa jälkeen lumeen ja usein koko koira kellahtaa perässä niin että vain korvat vilkkuvat hangen yllä kun tassut hakevat paikkaa nousta takaisin hangen päälle. Vähän aikaa yritettyään poika päättää ottaa paikkansa letkan perimmäisenä, jossa suksien ja ahkion auraama jälki tarjoaa hieman helpomman kulkuväylän.
Aamun leppeät tuulet ja kantavat hanget alkavat olla taakse jäänyttä elämää.
Tiina varmaan on jo lämpöisessä kahvittelemassa ja mielessä käy että on tämäkin tapa kuluttaa aikaa – mitä parhain tapa siis. Myräkkä yltyy ja näkyvyys alkaa pian kaikkoamaan, koiran musta turkki peittyy valkeiden hiutaleiden alle kun piilotan itseni syvälle hupun uumeniin. Tunnen oloni kevyeksi vaikka rajummat olosuhteet alkavatkin vaatimaan työtä sekä tarkkaavaisuutta. Kun retkeilemme koko poppoo yhdessä syrjäseuduilla tai reittien ulkopuolella kuluu omaa energiaani jonkinlaisen pelastautumissuunnitelman ylläpitämiseen suunnattoman paljon vaikken sitä aktiivisesti varsinaisesti miettisikään. Yksin kulkiessa vaihtoehtoja on hieman enemmän ja vaihtoehtoisten reittien tarkkailu on helpompaa kun sitä tarvitsee miettiä vain omalta osaltani.
Rämmimme Yoshin kanssa jonkin aikaa hangessa kunnes päätän mieluummin ottaa suunnaksi moottorikelkkauran, toivoen että se olisi kovettunut sen verran että kantaisi koiran painon. Tällä menolla kun reissusta ei muuten koiralle välttämättä jää aivan niin mieluista kuvaa. Urasta itsestään ei näy yhtään mitään mutta kelkkamerkkien punainen ruksit kyllä näkyvät tasaisin väliajoin. Mietin kuinka näidenkin tolppien maisemaa rumentavaa vaikutusta aina silloin tällöin parjataan, mutta ainakin nyt ne näyttävät hyvin miellyttäviltä. Tai pitäisikö sanoa se, sillä yhden merkin kohdalta voi nähdä vain sen verran eteenpäin että näkee seuraavan. Lumen aallot lyövät valkeille dyyneille ja muuttava lumi kisailee kiitäen jaloissa. Myräkän keskellä ei ole mitään muuta kuin minä ja koira eikä juuri nyt ulkopuolista maailmaa ole olemassakaan.
Myräkkä pyyhkii pois kaiken muun ja maailma pienenee lopulta vain kahden tolpan väliseksi.
Välillä lumisateen välistä pilkistää aurinko ja hetken päästä taas kaikki katoaa. Tuulen työntäessä lunta syrjemmäs tulee kelkkaurakin hieman paremmin näkyviin ja sen tasaisella selällä on rentouttavaa lasketella alas loivaa tunturin rinnettä. Ura kantaa Yoshia hyvin ja sitä jolkotellessaan poju välillä unohtaa ettei sen ulkopuolelle ole pelkillä tassuilla asiaa, seikka joka kuitenkin muutaman harharetken jälkeen tuntuu syöpyvän noiden suippojen korvienkin väliin.
Kun hanki alkaa kantamaan kelkkauralla on alaspäin liu’utellessa aikaa ihailla esiin tunkevaa aurinkoa.
Lopulta saavun etuajassa lähelle sovittua noutopaikkaa ja laitan Tiinalle viestinä uudet koordinaatit jotka ovat vähän pidemmällä sovitusta kohdasta. Kaivan termoksen esiin ja nautiskelen pari kuksallista maukasta kahvia samalla auringon hiipuvia säteitä ihaillen.
Suomen suurin erämaa Kaldoaivi on 10-kertaa Helsingin kokoinen ja reilusti yli puolet koko Utsjoen alueen neliökilometreistä. Lännessä Inari-Utsjoki välin E75-tiehen rajautuva alue täyttää pääosin koko päälaen koillisen kulman Tenojoen vartta lukuunottamatta. Reunoiltaan ikiaikaisten tunturiylänköjen reunustaman alueen keskusta on vetistä suo- ja järvimaisemaa jota joet halkovat ja kapustarinnat vahtivat. Alueen kuninkaina voi pitää Galddoaivin, Alle Galddoaivin ja Urra Galddoaivin muodostamaa tunturikolmikkoa ja niiden vieressä korkeimmalle, 443 metriin, kohoavaa Guorboaivia. Tämä tunturiselänteiden ryhmä ei nouse kovin korkealle mutta matalan ympäristön ja sijainnin johdosta se on silti paljakkaa. Guorboaivin voi maiseman mataluuden johdosta nähdä lähes kaikille erämaan laidoille asti.
Koskematonta erämaata Kaldoaivi ei varsinaisesti enää ole, niinkuin ei tässä maassa mikään muukaan maapläntti nykyään, mutta tunnelmaltaan sitä voi kyllä mielestäni sellaiseksi sanoa aika huolettomasti. Porotokkien ja niitä paimentavien poromiesten käytössä olevilta laidunmailta löytyy näiden käyttämiä rakenteita ja mönkijäuria jotka halkovat erämaata. Itäisen puolen laidalta löytyy Pulmanki-Sevettijärvi retkeilyreitti jonka varrelta löytyy yleiseen käyttöön tupia ja pitkoksia, keskellä erämaata ei yleiseen käyttöön löydy mitään muuta suojaa kuin vanhan erämaavartijan kammi eli ”Aadolfin kammi.”
Kaldoaivi ei ole aloittelijan tai ylipäänsä heppoisesti otettava retkikohde. Vaikka hyvänä päivänä kulkeminen onnistuisikin helposti voi alueen säätila vaihtua hyvinkin nopeasti ja arvaamattomasti eikä huonon kelin aikaan muita kulkijoita taatusti tule vastaan.
10 kuvan maistiaisgalleria
Matkaan
Itselle Utsjoen alue on aina ollut rakas, kumpuilevasta tasaiseen avotunturiin vaihtuva alue tuntuu olevan kuin pieni pala omaa sielua. Tuon Utsjoen alueen keuhkot on Kaldoaivi, sen sydän Kaldoaivista löytyvä Vetsijärvi ja joet sen verisuonisto joka kuljettaa elämää halki erämaan ja kohti Jäämerta. En joutunut osaltani edes harkitsemaan muuta kohdetta kun oli päätettävä missä vietän loman viimeisen viikon Tiinan kääntyessä Kolarista takaisin etelää kohti. Ainut seikka joka olisi saanut vaihtamaan kohdetta olisi ollut silloin etelää korventaneen helteen matkaaminen näille seuduille. Mutta onneksi näin ei käynyt vaan sääennuste lupasi n. 10-18 asteen väliin osuvaa lämpöä eli lähes täydellistä vaellussäätä. Jonkinlaisia rankkasateita oli luvassa ja se hieman hidasti ensimmäisiä päiviä kun koin välillä parhaaksi suojautua varmuuden vuoksi ettei tarvikkeet pääse kastumaan läpikotaisin heti alkuun. Tosin sen kummempaa suunnitelmaa itselläni ei ollut ja voisin vaikka ihan hyvin ollakin vain paikallani erämaassa jos siltä tuntuisi ja keli kääntyisi rymiseväksi.
Lännestä itään (Kolari-Ivanasvarri) siirtymisen jälkeen joudun hieromaan autoa paikoilleen pitkän tovin, autoja ja peräkärryjä on jätetty vähän sikin sokin ja haluaisin jättää oman auton niin ettei se viikon aikana olisi kaikkien muiden tiellä. Suuren kiven, puiden ja yhden parkkeeratun auton keskellä nurkassa on juuri sopivan kokoinen paikka mutta sinne pääsemiseen ei oikein ole tilaa. Joudun pitämään ikkunat täysin auki jotta pystyn tarkkailemaan etäisyyksiä ja tämän johdosta ohjaamon valtaa kookas hyttysparvi. En ole niin kovinkaan innoissani niiden määrästä ja vielä vähemmän innoissani etten saa niitä huidottua tässä millimetrin tarkassa pujottelussa jonka johdosta saan auton kuitenkin keinautettua sopivaan kuoppaan. Vieressä olevalla autollakin on suora linja pois – oma pois pääsy taas voi olla hieman hankalampaa mutta se on vasta ensi viikon murhe. Rinkkaan olen tehnyt jo viimeiset silaukset ja ylimääräisten eväiden tunkemisen matkan varrella olleella levikkeellä joten nyt voimme Yoshin kanssa vain lähteä kipuamaan. Jätän ikkunaan lapun johon kirjoitan milloin suunnilleen olen palaamassa ja summittaisen alueen mihin olen lähdössä. Kello on varttia vaille kahdeksan torstai-iltana ja erämaa kutsuu.
Erittäin kulunutta mönkijäuraa Ivanasvarrilla
Päivä on ollut lähes helteinen ja ilta jatkaa samaa rataa, onneksi samanlaisia lämpöjä ei ole luvassa tulevalle viikolle. Rinkan ollessa painavimmillaan ja kelin kuumimmillaan on nousu erittäin kivikkoista, lähes rappusmaista, uraa ylös kovin hidasta. Mutta kun aurinko valaisee vielä pitkään ja olen levännyt ei meillä ole mikään kiire. Saavumme kun saavumme, missä ikinä se kohde tänä yönä sitten onkaan. Yoshi on huipulle saavuttuamme hieman hämillään kun emme käännykkään takaisin vaan jatkamme vielä pidemmälle, ”voi poika kun et osaa vielä aavistaakaan”
Leppeä ilta kävellä.
Hyttyset jäävät alas, ne eivät seuraa eikä niitä enää ylempänä tule uusia. Lopulta koko reissun ainut kohtaaminen niiden kanssa jää tuohon parkkeerauksen aikana pörränneeseen parveen.
Avzeagaslattu, pieni kaunis lampi heti Ivanasvarrin jälkeen. Mutta koska valoa oli hyvin jäljellä päätin jatkaa vielä matkaa.
Ivanasvarrin ylityksen jälkeen mönkijäurasta tulee siedettävämpi vaikkakin kosteissa kohdissa ura on aivan mössöä.
Soistunutta lampimaisemaa jossa illan valo viipyilee.
Tunturimittarin syömiä tunturikoivun rankoja.
Kulunut mönkijäura tarjoaa alkuun nopean väylän pidemmälle erämaahan pääsyä varten.
Aurinko tekee laskuaan mutta lakeuden vuoksi se paistaa vielä pitkään.
Ensimmäisen yön yösija alkaa häämöttämään.
Pääsemme Ivanasvarrin yli ihan mukavasti ja lopulta paljon pidemmällekin kuin olin ajatellut että illalla ehdimme. Hieman ennen yhtätoista illalla pystytän telttaa ’Vudnesjavrin’ rannalle n. 10 kilometrin matkan jälkeen. Kaukana järven päädyssä olevassa teltassa haukkuu koira ja joku könyää teltasta pikaiseen katsomaan haukun syytä. Seuraavan kerran tulenkin nähneeksi ihmisen vasta neljän päivän päästä. Vudnesjavri on osuva nimi tälle järvelle näin kauniina iltana, ’javri’ tarkoittaa järveä ja ’Vudnes’ onnekasta, juuri siltä nyt iltauinnin jälkeen tuntuukin.
Aurinko leikittelee vielä pilvissä ennen katoamistaan.
Kupla otsassa
Sen enempää ajattelematta tulen jättäneeksi pyyhkeen ja paidat ulos puun oksille tuulettumaan lämpimänä iltana. Yöllä saan könytä hakemaan ne telttaan kun alkaa satamaan. Jatkan heti uniani sillä ajomatka Kolarin puolelta tänne ja illan kävely on taannut hyvät unet, puhumattakaan hiljaisen ympäristön hyödystä. Herättyäni tuijottelen aamulla pitkään tulevaa kohdetta, Guorboaivia, samalla ihmetellen tasaista tiputtavaa ääntä. Aivan kuin hana vuotaisi.
Teltta on kasvattanut kuplan otsaansa ja se valuttaa vettä pisara kerrallaan teltan keskelle niin että makuupussi ja -alusta ovat saaneet jo osansa. Olen tosiaan nukkunut niin sikeästi etten ole ollenkaan huomannut tai reagoinut asiaan yöllä. Tyhjään tuon useamman litran lammikon katolta ja tarkastan vauriot. Ei onneksi mitään mahdotonta, mutta täytyy viimeistään ennen ensi yötä korjata asia ja kuivattaa varusteita. Keli on muuttunut harmaaksi ja sateen uhkaiseksi joten en käy sitä nyt tekemään vaan pakkaan tavarat ja lähden taivaltamaan.
Vudnejavrin takana siintävä Guorboaivi, jonkinlainen maamerkki päivän kohteeksi jos sateen uhkaa uhkuva keli sen sallii.
Vudnejavrin jälkeen mönkijäura haarautuu, toinen ura kääntyy pohjoiseen kohti Vetsijärveä ja toinen kohti itää. Molemmat urat ovat tässä vaiheessa vielä hyvin vahvoja ja kuluneita. Suuntamme kohti itää.
Vesistöt alkavat muuttua huomattavasti erämaisemmiksi eikä jälkiä ihmisistä enää niin näy.
Sateen uhkan vuoksi koen parhaimmaksi laitella teltan pystyyn ruokatauon ja -levon ajaksi.
Taustalla tunturimittarin tuhoamia tunturikoivuja.
Kuivattu jauheliha vettymässä ja pastaa.
Hiljalleen suurimmat metsäkeskittymät alkavat jäämään taakse.
Pois uralta
Erämaa alkaa kutsua.
Cuodjavarrin jälkeen hylkään uran ja käännyn pohjoiseen kohti soista alankomaata. Aluetta halkoo hieman korkeammat kummut ja niiden välissä vetiset palsasuot. Etsiskelen korkeuskäyristä itselleni sopivan väylän joka osoittautuu toimivaksi vaikka välillä joudun harppomaan ja hyppimään turvekummuilla tai raskaimmassa tapauksessa kahlaamaan.
Mönkijäuralla saavutettu nopeus on muisto vain, maasto ja pujottelu hidastaa nyt etenemistäni huomattavasti.
Suolla vapauden tunne hyökyy ylitseni irrottaen sivilisaation ikeen selästäni ja kutsuen kotiin kohti hiljaisuutta ja tyhjyyttä.
Ei kiirettä, ei suunnitelmia, ei esteitä – vapaus
Pujottelua kiviä ja harjanteita kohti.
Harjanteiden välissä oleva suo on kauempaa houkuttelevan tasaista mutta sarojen juuret saattavat olla helpostikin 40 sentin vesikerroksen alla. Esimerkiksi tällaista heinikkoa olisi parempi kutsua pieneksi matalaksi lammeksi.
Porot liikkuvat tasaisesti kuin kävelisivät pallokentällä.
Reissun paras välipala, ruisleipää hyvällä täytteellä.
Reitin suunnittelua
Tyhjälle rauhalliselle maisemalle dramaattiset pilvet ovat lumoavan upea vastakohta.
Keskellä hyvää keliä ja sadetta.
Pilvet ovat hiljalleen tiiviimmäksi keräännyttyään alkaneet satamaan. Olen kuitenkin kutakuinkin juuri sadepilven rajalla, kävellessäni eteenpäin sade kiihtyy mutta jos pysähdyn sadekin loppuu aivan hetken kuluttua. Tuntuu kuin olisin jonossa jonkun tahallaan hidastelevan takana. Jonkin aikaa kävelen aina siihen asti että sade kiihtyy heikoksi suihkuksi jolloin pysähdyn hetkeksi odottamaan hidastelijan taas saavan pienen etumatkan. Jonkin aikaa tätä leikkiä leikittyäni tuuli voimistuu ja tummat pilvet lähestyvät jo muiltakin sivuilta joten alan katselemaan telttapaikkaa.
Pieni harjanne tarjoaa mukavan suojan tuulelta joten nousen sen taakse, pystytän leirin ja lähden peseytymään. Jätän vaatteet tuulettumaan vaivaiskoivujen päälle ja siirryn katselemaan millaisissa vesissä tänään temmellettäisiin. Näyttäisi olevan hyvin matalaa ja tasaisen hiekkaisen näköistä pohjaa jossa vettä on päällä noin 10-20 senttiä. Hyppelen ensimmäiset askeleet pinnan ylle nousevien kivien päällä – ”kivet kelluvat” huomaan ajattelevani kun kookkaammatkin lohkareet horjuvat jalkani alla matalassa vedessä.
Molskahdan veteen yhdeltä keikkuvalta kiveltä ja huomaan pohjan olevankin turvetta, tiivistä sekä lähes metrin syvää turvetta. Räpiköin, kahlaan ja kauhon takaisin rantaan. Nostan itseni ylös ja huomaan olevani vyötäröstä alaspäin aivan ruskean turpeen peitossa. En kuitenkaan usko että pystyisin vakuuttamaan ketään että turve on syypää. Seison alastomana lammen laidalla ja näytän siltä kuin retkiruoat olisivat tehneet todella pahat tepposet, varpusparvi olisi niin sanotusti rynnännyt väärästä päästä voimalla ulos. Nyt siis todella tarvitsen pesua.
Hien kanssa vielä pystyisi elämään mutta tämä täytyy korjata. En kyllä tahdo keksiä miten, koko lammen pohja on todennäköisesti samanlainen joten en löydä paikkaa mihin astua. Ratkaisun on siis oltava kivet ja varsinkin hieman kauempana oleva isompi kivi. Hyppelen taas kiveltä kivelle – kuin apina – alastomana ja pakaroista alaspäin ruskean turpeen peittämänä. Ei tällaista voi kyllä käydä muualla kuin erämaassa, mieleen hiipii välttämättä jonkinlainen sairas Wipeout ohjelman kopio, jossa tämä kilpailija onneksi onnistuu tavoitteessaan ja pääsen suurimmalle kivelle.
Jopa isokin kivi huojuu turpeen päällä mutta sen muoto tekee onneksi ikäänkuin lipan veteen ja pääsen siihen istumaan sekä kauhomaan vettä päälleni. Puhdas! Mutta en vielä turvassa, takaisin pitäisi päästä ilman että molskahdan veteen koska silloin täytyisi urakka aloittaa taas alusta.
Viimeistelen puhdistautumisen lopulta suomaaston pienissä lätäköissä jotta saan turpeen jäämät pois ja pääsen telttaan laittamaan ruokaa sateen ropistessa kankaaseen.
Sade loittonee erämaan tasangoille.
Sateen jatkaessa matkaansa telttakankaasta kauemmas lähden iltalenkille katselemaan maisemia, matalan valon pidentäessä varjoja erämaa näyttäytyy kauneimmassa asussaan. Kultainen kajo ja hopeisena kimaltavat vesistöt ovat rentouttavaa katseltavaa ennen nukkumaan menoa.
Avotunturiin
Aamutoimet kesken.
Aamu aukeaa paisteisena joten tuuletan vaatteet ja varusteet ”pihalla” sillä välin kun laitan aamupalaa.
Pyykkinarujen levittämiseen mahdollisuudet ovat aika heikot.
Soisen maaston läpi kulkeminen on kuin liikkuisi labyrintissa, välillä täytyy palata takaisinpäin ja edetä siksakkia. 100 metrin matka saattaakin näin kasvaa helposti jopa 500 metriin.
Vellovan rahkasammaleisen kosteikon läpi ei edes kannata yrittää mennä jos haluaa kenkänsä säilyttää.
Usein vaalea heinikko tummemman varvikon keskellä ei ole sen parempi vaihtoehto, ainoastaan vain toisenlainen väri lammelle.
Kivikko taasen on täydellinen paikka heittää rinkka selästä hetkeksi. Turvekumpujen ja kosteikkojen välissä kun ei siihen tilaa ole.
Evästä taas pystyy keräämään suorilta käsin turvekumpujen päältä ilman että tarvitsee edes kumartua, ja evästä riittää aivan suunnattoman paljon.
Kapustarinnat huolehtivat taustamusiikista.
Suota ja varvikkoa.
Tunturijärvet ovat täynnä alleja joita harvinainen kulkija kovasti kummastuttaa.
Siipirikkoa esittävät riekot taas juoksentelevat maalla poteroidensa suojissa kunnes lehahtavat käkättäen siivilleen jossain kauempana pesästään.
Erämaan elämää jää mielellään tarkkailemaan ja ihailemaan, jo senkin vuoksi että suomaastossa kahlaamisesta on mukava pitää pieniä hengähdystaukoja.
Hiljalleen hivuttautumalla olen paitkoinut lähemmäksi ylöspäin nousevaa maata, on aika seurata porojen esimerkkiä ja siirtyä ylängölle.
Ylös
Katse vielä taaksepäin vesistöjen halkomalle soiselle alangolle joka oli viime yön koti.
Up up and away.
Tunturin ylhäällä odottava mönkijäura suuntaa kohti Pulmankijärveä joten suuntaan suunnilleen samaan suuntaan kunnes keksin minne olen menossa.
Kevyemmän väylän taas odottaessa on ennen sitä aika ottaa ruokatauko ja nautiskella hiljaisuudesta kahvikupin äärellä.
Vedensuodatinpullo toimii ottamalla kaksiosaiseen vesipulloon vettä ja painamalla toinen tiivis osuus sen päälle. Paine työntää veden suodatinkapselin läpi joka poistaa vedestä pois kaikki epäpuhtaudet, bakteerit ja virukset. Tämän jälkeen tiiviimmästä osuudesta voi juoda suoraan. Ennen lähtöä vaihdoin omaan Graylin pullooni uuden suodattimen ja parin päivän jälkeen alkaa käydä täysin selväksi että uusi kapseli on viallinen vaikka olen käyttänyt sen läpi vain hyvin kirkkaan näköistä vettä. Testasin sen vaihdon jälkeen mutta vaikka se toimi uudeksi kumman hitaasti ei se tuntunut kuitenkaan liialliselta että olisin kokenut syytä reagoida asiaan sen enempää. Mutta nyt sen toiminta on muuttunut hyvin raskaaksi ja hitaaksi. Hyvä puoli on että suodattimen läpi kulkeneeseen veteen voi kyllä luottaa mutta veden suodatus on tuskastuttavan hidasta ja rasittavaa. Viimeisinä päivinä joudun jo pitämään taukoa että saan painettua suodattimen kerran pohjaan saakka. Erämaasta poistuttuani kokeilen laittaa vanhan kapselin paikoilleen ja huomattavasti enemmän käytettynä se toimii vielä vauhdilla joka on vain neljännes uuden vaatimasta ajasta. Valmistajan vastine oli että suodatinkapseli on ollut suutari. Jatkossa pidän huolen että tulen testanneeksi suodattimen toimintaa pidemmän aikaa jotta pystyn varmistumaan sen toimivan hyvin.
Suurimmaksi osaksi avotunturin laella liikkuminen on mallia ”kokoa oma reittisi” jossa polku tarjoaa pienen levähdyksen kartan luvusta. Kävellen ei kuitenkaan ole kummoistakaan järkeä seurata uraa joka joutuu väistelemään asioita joista ei tarvitse kävellen välittää. Monessa tapauksessa sen avulla pystyy kuitenkin välttämään suurempia kosteikkoja.
Yksin – ei ketään missään.
Mies ja koira, alla erämaa ja alli.
Katsoessa alas Kaldoaiviin ei päässä tahdo pyöriä mitään ajatuksia. Silmät harhailevat vesistöissä joita löytyy pienemmistä isompiin ja siirtyvät niistä kumpujen reunoille sekä näiden kumpujen selkien ylitse toiselle puolelle ja takaisin. Etsin maisemasta yksittäisiä puita, vaeltavia poroja ja ihailen pilviä. Pilvien massaa ei huomaa oikeastaan muualla kuin erämaassa. Hitaasti ne lipuvat, useiden kymmenien kilometrien lauttoina taivaalla vain kokoontuakseen toisten pilvien kanssa vielä isommaksi kanneksi.
Jos eilen olen joutunut jonottamaan sadepilvien perässä niin nyt käy päinvastoin. Toiselle puolelleni ilmaantuu sateen harmaa verho joka kaartaa selkäni taakse ja lähtee seuraamaan. Toisin kuin eilen, jolloin saderintama hidasteli edessäni, nyt minä olen tulppana sateelle. Pisarat alkavat osumaan selkääni ja yritän pysyä liikkeessä jotten jää kiihtyvän sateen jalkoihin, sateella kun ei tunnut olevan mitään intoa hidastella takiani. Edellisenä päivänä katsotun ennusteen mukaan seuraavana päivänä sataisi enemmän joten hyvä leiripaikka voisi olla tarpeen. Tuuli puhaltaa voimalla etelästä ja työntää sadetta tunturia vasten, päätän siirtyä tunturin pohjoiselle puolelle Duottar-Galddojavrin rantaan ja mahdollisesti asettua sinne yöksi. Toivon että saderintama hidastuu ja tiputtaa sateensa rinnettä noustessaan tarjoten näin minulle hieman aikaa paeta ja järjestää leiri toisella puolella. Toiveeni pääosin toteutuukin vaikken tahdo jaksa pitää tahtia yllä että saisin noustua ylös ”niin että heilahtaa.” Sateen huohottaessa niskaan en voi jäädä istuskelemaan tauolle vaan yritän vain huohottaa kovempaa vauhtia kuin sade.
Pääsen ylös jäämättä aivan pahasti sateen jalkoihin, mutta perässä tuleva verho tummenee jatkuvasti ja nyt jo hyvin uhkaavasti. Tunturin laitaa kiertäen suuntaan kohti järveä tai oikeastaan sen vieressä olevaa pienempää lampimaista osaa kohti. Kaikkialla on laakeaa ja harmaus alkaa sulkeutumaan jo kaikkialla ympärilläni, sadealueen voi jo sanoa olevan ylläni joten valitsen parhaimman paikan minkä näillä tiedoilla pystyn. Pystytän teltan ja heitän rinkan niska-pers otteella suojaan, koiran houkuttelen hieman hellävaraisemmin sisälle. Nyt jo kiihtyneen vesisuihkun alla käyn uimassa lammessa ja palaan telttaan vaihtamaan kuivat vaatteet. Kello on vasta seitsemän illalla joten nyt on aikaa ottaa rennosti.
Keittelen kahvit, syön illallisen punaviinin kera ja luen kirjaa sateen ropistessa tunnelmallisesti telttakankaaseen. Nukahdan lopulta heti kun ummistan silmäni ja vaivun rentoon uneen.
Myrsky
Noin puolentoista tunnin päästä, joskus auringonlaskun jälkeen, herään kun kaakon puoleinen tuuli repii teltan perää ja liepeitä oikein myrskyisällä voimalla. Meteli pitää hereillä pitkään ja koitan raottaa liepeitä sen verran että näen ulos, sen seurauksena tuuli hyökkää sisään ja pääsee repimään nurkasta yhtä absidin kiinnikettä oikein urakalla. Joudun pistämään kuoret päälle ja menen tarkistamaan kiinnityksien keston selvästi kovenevaa myräkkää vastaan. Vettä vihmoo, tuuli tuivertaa eikä näkyvyyttä ole kuin muutamia metrejä, korjaan takana löystyneet kiilat paremmin ja palaan sisälle. Tuulen paukkeen epätasainen rytmi tekee unen päästä kiinni saamisesta vaikeaa mutta pinnallisesti havahdellen kuitenkin nukahdan, tarkistus toi pientä mielenrauhaa.
Parin tunnin päästä herään taas, nyt tuuli on kääntynyt mylvimään koillisesta ja oikein todenteolla. Voimaa pahentaa vielä se että nyt tuuli käy suoraan teltan leveään kylkeen. Kangas painuu minua vasten ja minä taas painan käteni kankaan alareunaa vasten jottei tuuli pääse teltan alle vaan vyöryy ylitse. Mekkala on valtava ja kangas sekä kepit ovat todellisella koetuksella. Kurkkaan sisä- ja ulkoteltan väliin josko jotain voisi/pitäisi vahvistaa mutten näe siihen tarvetta. Pakkaan kuitenkin rinkan ”lähtövalmiiksi” ja tunturiviitan tiukasti sen ympärille. En kuule mitään muuta kuin tuulen mutta luulen että sade ei ole kovimmillaan tai muuten sisätelttaa vasten painuva ulkokuori päästäisi varmaankin jo vettä läpi. Sisällä on kuivaa, olen tehnyt kiinnityksien suhteen minkä voin ja nyt voin vain luottaa että vanha tunturiteltta tekee oman osuutensa.
Öinen havahtuminen uudestaan kello 3:58.
Metelin epärytmisyydestä huolimatta ja jonkinlaista repeämän ääntä jännittäen nukahdan kuitenkin yllättävän hyvin ja herään vasta hieman ennen yhtätoista aamulla, noin 12 tuntia siitä kun myräkkä alkoi. Tuuli kuuluu heikentyneen ja kääntyneen luoteeseen (teltan eteen) eikä sadekaan kuulosta kuin vähän ripsivän. Menemme Yoshin kanssa pihalle helpotukselle ja täyttämään juomapullot aamupalaa ja kahvia varten.
Keli alkaa vihdoin paranemaan kello 11 aamupäivällä. Näkyvyyttä ei vielä kuitenkaan liiemmin ole joten jään ainakin hetkeksi leireilemään.
Näky on todella harmaa eikä liikkeelle tarvitse lähteä pitkään aikaan, toivottavasti kuitenkin pääsisin liikkeelle edes jossain vaiheessa. Ruokailen rauhassa ja lueskelen, sateen ääni on palannut rauhalliseksi ja tunnelmalliseksi. Kello 12:50 kuulen ensimmäisen kapustan vihellyksen ja alan pakkaamaan tavaroitani lähtöä varten.
Määränpää löytyy
Maasto on kostunut ja lätäköt kasvaneet viime yön aikana, purot solisevat nyt äänekkäämmin ja vuolaammin.
Myrsky tarjosi kunnon lepohetken ja kävely tuntuu mukavan kevyeltä, varsinkin kun pääsen astelemaan tasaisen avotunturin maisemissa. Ei tässä nyt ”Sound of music” tyylillä tanssita menemään mutta hymy huulilla ja mukava rytmi askeleissa pienestä sateesta huolimatta kuitenkin. Suuntana pidän edelleen Pulmankia jonne en tänään sunnuntaina kyllä ehdi sillä olen päässyt lähtemään niin myöhään mutta jos muuta ei tule vastaan niin käyn huomenna kääntymässä Pulmangin ylängöllä ja mietin sitten paluureittiä.
Välillä pilvipeite alkaa päästämään jo valoakin läpi.
Vauhdilla liikkeelle.
Itse Galddoaivi (kivikasa tunturin huipulla) Kaldoaivissa.
Kerroksia ja kaarretta maisemassa.
”Alle Galddoaiville” tullessa ihmettelin pitkään miten joku näyttää olevan jollain mikroauton kaltaisella liikkeellä? Kivikasaksi sen tunnistin vasta myöhemmin, koiraa tuo hahmo taas epäilytti niin pitkään kunnes pääsi nuuhkimaan.
Suuntana lakeus tai ainakin sitä pitkin.
Köyryselkä ja kiintoisan hajun arvoitus.
Siniset vuoret kuin meren aallot.
Kaukana ohitse liikkuvaa sadealuetta on mukava seurailla kuivalta tunturihuipulta käsin.
Kuivunut uoma, vesi on syksyn kolkutellessa ehtinyt jo valumaan alas.
Galddoainurki on viimeinen nousu ennen laskeutumista alas tunturiylängöltä.
Alhaalla alkaa näkymään taas vihertävää elämää.
Havgajavri tarkoittaa Haukijärveä ja saman nimisiä on Kaldoaivissakin lukuisia erinäisillä etuliitteillä. Tämä kyseinen järvi sijaitsee n. 10 kilometriä Pulmankijärvestä lounaaseen.
Näkymä alas aukeaa samaan aikaan kun pilkistelevä aurinko valaisee laaksossa olevan suuren järven – Havgajavrin. Samalla ymmärrän minne olen ollut matkalla koko tämä ajan. Ehkä se on valo tai ehkä se on tunturikoivujen vihreyden tuoma vaikutelma elämästä mutta juuri nyt se näyttää kodilta. Valitsen jo suorilta käsin kohdan mihin haluan ja katson sopivan reitin paikan päälle. Vaikka matkaa on vain 4 kilometriä niin se näyttää kuin yhdessä hujauksessa suoritettavalta. Kohta laitellaan jo telttaa paikoilleen.
No ei ihan niin helppoa, tietenkään. Matkalla saa kahlata sekä Anotjeaggin (jeaggi on suo, etuliitettä en tiedä) vedessä että alueen paikoin matalassa mutta tiheässä kasvustossa. Eikä järven rantakaan ollut aivan sellaista kuin kauempaa olisi voinut kuvitella. Havgajavria ympäröi suurehko kivivalli joka nousee hieman korkeammalle kuin vieressä oleva maa, vallin päälle taas on kertynyt maa-ainesta ja puut sekä pensaat ovat näin löytäneet jalansijaa sen päällä. Porot näyttävät hyödyntäneen tuota hieman kovempaa reunaa reittinään ja siihen onkin muodostunut oikein kaunis ja kätevä polku. Vallin sivussa oleva maa taas on möhkäreistä, möykkyistä ja kosteaa turpeen sekä kiven sekoitusta josta ei todellakaan löydy riittävästi tilaa teltalle, tuskin löytyisi edes pelkälle makuualustalle. Aurinko ehtii jo laskea kun kävelen rantapolkua paikkaa etsien mutta lopulta joudun palaamaan takaisinpäin ja kauemmas järvestä. Nousen hieman ylöspäin rannasta kohti tunturikoivikon huomaa ja asetun sinne yöksi.
Illan hämärtyessä telttapaikka on löytynyt.
Jalka hajalla
Aamulla sataa taas ajoittain kovia kuuroja joten pidän leirin pystyssä vielä pitkälle puoleen päivään ja ruokailen sekä kahvittelen rauhassa. Kun olen päättänyt kääntyä tästä takaisinpäin niin en joudu laskeskelemaan mihin aika riittää ja mihin ei, en joudu kiirehtimään matkalla. Voisin toisaalta hilpaista vielä Pulmankijärvelle vaikka ilman kantamuksia mutta en näe sen tuovan oikeastaan mitään mielenkiintoista. Se olisi kuitenkin jo melkein sama kuin palaisi sivilisaation pariin, saattaisi jopa nähdä ihmisen tai kaksi. Ei, ei, ei, puistatus kulkee selkäpiissä ja päätän pysyä erämaassa.
Omaa rauhaa sen olla pitää.
Toinen syy toki löytyy myös siitä että vasemmassa jalassani on jotain vialla. En tahdo muistaa kipuiliko se jo edellisenä iltana tai nyrjäytinkö sen mahdollisesti suolla tai kivikossa. Jälkikäteenkään en oikein saanut selvää mikä vikana oli, ehkä tulehdusta lihas-/sidekalvoissa tai nilkan ristisiteet yhdistettynä kramppaavaan lihakseen. Rasitusmurtumakin toki olisi ollut mahdollinen mutta sen pystyin myöhemmin sulkemaan pois. Vaelluskengät kunnolla sitoen ja hieman lämmitellen jalka kuitenkin kantaa enkä näe syytä leputtaa sitä sen enempää. Tässä tilanteessa olen tyytyväinen että päädyin saappaiden sijaan kenkiin sillä nyt joutuisin muuten sitomaan jalan tukevammaksi. Paluumatkan ylimääräiset ”hilpaisut” saavat nyt tosiaan jäädä, matkaa takaisin on tällaisenaankin päälle 50 kilometriä.
Havgajavrin suomaisempi reuna, kaunista mutta heinikon keskellä virtaa pieni joki kohti järveä.
Paremman reitin löytäminen on helpompaa tästä suunnasta mutta kahlaamiselta ei siltikään voi välttyä.
Hammasta purren, eikä kyyneleetkään varmaan välillä kaukana ole, lähden astelemaan takaisin ylöspäin kohti avotunturia. Jalka lämpiää hitaasti mutta lämmettyään kipu hälvenee hieman tai sitten vain turrun siihen. Jättiläiseksi itseni tuntien kävelen matalan tunturikoivikon läpi ja ihastelen pitkään niiden lähes virheettömän valkeaa kaarnaa. Kummaa kuinka vaikuttavan lisän maastoon voikaan tuoda jo pelkästään yksikin puu, saatikka sitten pieni metsä puroineen. Kauneus on yksityiskohdissa ja niiden puuttuessa kauneus on avotunturin tyhjyydessä.
Värejä, kaaria sekä tyhjyyttä. Sielunmaisemaa parhaimmillaan.
Tännekö päin? No aivan varmasti!
Yksittäiset puutkin tekevät ihmeitä maisemassa.
Merikihu partioimassa.
Kuivien paikkojen maakasvusto on jo elokuun alussa syysväreissään.
Ylöspäin suunnatessa alkaa kasvusto taas katoamaan ja tyhjyys asettuu maisemaan.
Purojen solina luo äänimaisemaa rinteillä.
Kapustan kaihoisa vihellys taas on ylhäällä oikeastaan kovin ääni mitä kuuluu, eikä se ole paljon.
Pilvien taidetta…
…ja dramatiikkaa
Tuuli pysähtyy
Matkallisesti päivästä tulee reissun pisin, jalka on siedettävä kun pysyn liikkeessä mutta hyvin kipeä kun tauon jälkeen lähden uudelleen liikkeelle.
Sadepilvet pyyhkivät maata kauempana.
Paikallisia kiinnostaa vierailijat kovasti.
Sadekuurot taas näyttävät jäävän alas laaksoon joten sään kannaltakin tämä on hyvä päivä taivaltaa. Paksut sadeverhot matelevat isomman tunturileskittymän sivuilla ja näkyy että ne pudottavat välillä runsaita vesimääriä alleen, liekö sen takia tämän alueen rinteillä näkyy nyt kovin paljon poroja.
Hirvas siirtää laumaansa.
Eriskummallisin tapahtuma tulee vastaan kun luonto kutsuu suuremman hädän muodossa. Sopivasti lähellä olevan paikan hyödyntäen hyökkään istunnolle ja käyn töihin. Pienen kumpareen takaa paikalle taivaltaa poro joka jää hämmentyneenä tuijottamaan. Pieni hetki vielä olisi ihan ymmärrettävää, mutta tämä poro jää todenteolla tuijottamaan. Eikä vain tyydy siihen, pujotellen se alkaa siirtymään lähemmäksi ja tässä vaiheessa tilanne alkaa jo käymään kovin ahdistavaksi omalta osaltani. Se näyttää olevan täysin sen kannalla että selvittää mikä tuo puoliksi alaston apinan oloinen olento oikein on. En haluaisi housut kintuissa alkaa vääntämään poroa sarvista ja onnekseni saan asiani toimitettua sekä porolle esittäydyttyä niin että se päättää ottaa jalat alleen.
Kilometri toisensa jälken taittuu.
Tauoilla taas on hyvä ottaa pienet voimanokoset.
Sen jälkeen jaksaa taas ihailla pilviä,
tai nauttia hiljaisuudesta ja tyhjyydestä,
tai vain poseerata.
Iltapäivän vaihtuessa jo illaksi tuuli ottaa ja menee nukkumaan, jäljelle jää vain samanlainen täydellinen hiljaisuus jota yleensä voi kokea vain paksun sumun keskellä. Ei lehtien kahinaa eikä risujen raavintaa, pysähtyessä vain omat ajatukset eikä niitäkään oikein tällaisessa maisemassa ole. Varjojen pidentyessä ja valon värin lämmetessä tunnelma on hyvin harras, tulee vaikutelma että eläimetkin pysyvät paikoillaan jotteivät riko sitä.
Sopiva iltavalo tuo hyvin esiin Kaldoaivin vetisyyden.
Illan matala valo taas korostaa kaukana häämöttävän maiseman kumpuja.
Olen katsonut suunnilleen sopivan etapin yöksi ja näyttää että saavun sinne juuri kun aurinko alkaa olla laskenut. Yllätyksekseni siellä onkin muita ihmisiä, tai näen vain yhden mutta jostakin tulee vaikutelma että kalastajalla on mahdollisesti ainakin puoliso lähettyvillä. Matkaa on tullut jo suht paljon ja on myöhä joten tämä saa kelvata. Heilautan kättä ja käännyn harjanteen toisella puolella olevaa toista järveä kohti pystyttämään leiriä. Kuikkapari lipuu hiljalleen järveä ympäri samalla yksitavuisia laulahduksia päästellen. Itse ruokailen, peseydyn ja käyn nukkumaan.
Taas yhden yön yösija löydetty.
Takaisin suolle
Aamu aukeaa.
Erityisen marjaisaa aamupuuroa.
Merikihu on kovasti kiinnostunut aamuaskareista.
Aamun lämpimässä paisteessa kerään taas aamupalaan ainekset ja keittelen kahvit. Nautiskelen ne rauhassa mahalaukun kannettavaksi, puran leirin ja suuntaan alas tunturista kohti alhaalla odottavaa suomaastoa.
Kumpuilevaa turvesuota.
Poronkusemia tällä reissulla kertyy kiitettävästi.
Nyt suon halki kulkeminen on huomattavan paljon kepeämpää, vaikkakin jalkani edelleen pysyy kipeänä – ehkä jopa eilistä kipeämpänä. Mutta sen rakenne on jo tulomatkalta tuttua. Suuntaan nyt enemmänkin suoraan kohti Vetsijärveä ja käännyn etelään ajoissa ennen sitä. Ajoissa sen takia että Vetsijärven itäinen sivu varsinkin on hyvin kosteaa suota, lähes järven jatketta, ja siellä kahlaaminen sekä mutkitteleminen ei tällä jalalla onnistu.
Kosteikkoja.
Kahlaamista.
Taas kosteikkoja.
Kaunista maisemaa.
Kapeiksi mutta syviksi kutistuneet joet halkovat Kaldoaivin suomaata.
Äiti ja tytär lenkillä.
Paikoin tasaisen maan ylle nousee kraaterikuoppien reunat.
Olen pysynyt erinomaisen hyvässä aikataulussa ja eilisen pitkän urakan jälkeen olen loppujen lopuksi etäisyydellä josta pystyn ponnistamaan autolle joko huomiseksi tai ylihuomiseksi vaikka keli menisi kuinka pahaksi. Ei niin että olisin kiireessä päästä pois, sen olisin lopulta voinut tehdä menemällä Pulmankiin ja sieltä kyydillä tai parilla takaisin toiselle puolelle erämaata. Mutta kun käännyin takaisinpäin Havgajavrilta tuntui kuin jonkinlainen kytkin olisi käännetty päälle ja suunta kohti saunaa on siten lukittu.
Herkut jaossa.
Ja omiakin kaluttavia.
Astelen kohti suosta nousevia pieniä saarekkeita jotka näyttävät kuin merten autiosaarilta. Syön ja syötän säästettyjä herkkuja tauoilla, herkkuja jotka ovat kulkeneet peninkulman toisensa perään rinkassa vain odottaen sopivaa juhlahetkeä. Nyt kun matka on selvä ei enää tarvitse laskeskella ruoan riittävyyttä vaan voin täyttää tankin piripintaan.
Kun olen siirtynyt iltapäivällä suolta harjanteelle, jonka pitäisi kulkea kiinteää maata kohti, tiivistyy taivaan harmaus taas sateeksi asti. Laitan leirin pystyyn, kiedon rinkan tunturiviitan alle ja astun telttaan. Yoshi ei ymmärrä miksi näin aikaiseen pitää jo tulla sisälle. ”Päikkäriaika” sanon pojulle, heittäydyn selälleni tunturivarpujen pehmeälle patjalle ja nukahdan.
Herään lämpöisesti hellivään paisteeseen joka houkuttelee heräämään. Hieman tokkuraisena nousen ja menen katsomaan aurinkoa ulkosalle. Kameran viimeisimmän kuvan perusteella olen nukkunut pari tuntia, kello on nyt seitsemän illalla ja hetken jälkeen jatkan taas matkaa. Jälkimmäinen tieto ilahduttaa koiraa taas suunnattomasti.
Taas uralla.
Syötyjä tunturikoivuja.
Mietin kahta vaihtaehtoa illan majapaikaksi. Joko annan mennä niin pitkään kuin menee mutta menisin täksi yöksi Avzeagaslattulle eli juuri Ivanasvarrin, viimeisen tunturin, alle. Tai sitten menen Vudnesjavrille eli samalle järvelle jossa yövyin ensimmäisen yön. Haluaisin toisaalta valita ensimmäisen vaihtoehdon jolloin tänään saisin kävellä vielä omassa rauhassa ja huominen olisi loppujen lopuksi vain pelkkää sivilisaation pariin palaamista kuluneilla urilla. Kuitenkin Vudnesjavrin ohi kulkiessani päädyn kääntymään sen rantaa kohti sillä aurinko on jo laskemassa ja matkaa olisi vielä noin seitsemän kilometriä. Olisin toki paremmissa asemissa huomista varten mutta nyt voin viettää rauhallisen illan ja levätä hetken, tämä osoittautuukin aikalailla täydelliseksi vaihtoehdoksi.
Tulisia aaltoja taivaalla.
Tyyni järvi.
Leiriytyminen kuluu aikalailla samaan vanhaan malliin. Teltta pystyyn, koiralle ruoka, koira suuntaa jonnekin rannan pusikkoon ja heittäytyy nukkumaan, makuupussi ilmaantumaan, uinnille, vaatteiden tuuletus ja vaihto sekä ruoan laittoon. Poikkeavin ero on että keittimen sijaan sytytän nuotion ruoanlaittoa varten jotta voin polttaa hieman roskia pois samalla. Kuikka huutaa terveisensä mutta muuten tyyni järvi pysyttelee hiljaa, vain nuotiosta lähtevä rätinä täyttää äänimaiseman tunnelmallaan.
Rauhallinen ilta
Asfaltille
Herään suhteellisen aikaisin, olen saanut illalla levättyä jo pelkän paikallaan olon muodossa joten en tuhlaa suuremmin aikaa aamuaskareiden lomassa. Nyt pakkaan lähes kaiken tiukasti sen mukaan että niitä ei enää tarvita näillä viimeisillä kymmenellä kilometrillä. Seitsemästä hyväkuntoisesta poronsarvesta teen nätin kimpun jonka laitan rinkan pohjaan kiinni, pienen testin jälkeen vaihdankin ne rinkan ”hatun” alle. Niistä tulee nätti kimppu kotona odottavalle puolisolle – toiset saavat kukkia ja toiset sarvia.
Sinänsä tyytyväinen että tämä pätkä jäi viimeiseksi sillä tämän päivän tunnelmalle on löytynyt pilaaja. Eilen, kun saavuin päikkärien jälkeen takaisin uralle, kaksi maastopyöräilijää näkyi tutkailemassa mönkijäuraa. Kohtaaminen, ja kait vinkuvat jarrut, pelästyttivät Yoshin joka lopulta säntäsi takaisin kohti erämaan rauhaa. Itse painelin tietenkin perään rinkan niille sijoilleen jättäen ja saavutettuani taas koiran lähdin palaamaan takaisin. Ainut huono puoli oli että tilanteen käydessä niin nopeasti en osannut ollenkaan sanoa mihin rinkkani pudotin, ja rinkassa oli aivan kaikki. Useamman vääräksi hälytykseksi osoittautuneen kiven jälkeen sain etsintäringin pienennettyä ja rinkan löydettyä. Tämä tietenkin on aivan oma juttumme mutta tunnelman pilaajaksi nousi näiden pyöräilijöiden, ilmeisesti kuvaamistarkoituksessa, jättämät kirkkaan pinkit liput joita oli koko loppumatkan mitalta. Aina kun polku kääntyi kauniisti tunturikoivujen katveeseen tai vehmas kumpare näyttäytyi mäen takaa oli paikalla pieni kirkas muistutus teollisesta tuotannosta ja kaupallisuudesta. Jollain tavalla tuo pienen pieni lippu symbolisoi itselleni sitä että joku on käynyt täällä valtaamassa pätkän tietä omaan käyttöönsä ja nyt oma rauhani on loppu. Enkä saanut millään ajatusta pois päästäni että tuskin kukaan noitakaan täältä pois kerää (vaikka uskon kyllä että näin tapahtui.)
Avzeagaslattulla haukkaan hieman happea ennenkuin lähden nousemaan viimeistä tunturia. Juon ja tankkaan vedet ylitykseen, sen jälkeen seuraava juoma onkin autossa odottava ”apinalimu” (Norjalainen limu) ja voin jo lähes tuntea sen kielelläni. Yoshi on jo ajat sitten haistanut että olemme suuntaamassa takaisinpäin ja joudun toppuuttelemaan sen intoa moneen otteeseen.
Ihastelen vielä soisessa maastossa huojuvia villoja, tunturikoivujen valkeita sekä kiemurtelevia runkoja ja suuntaan ylöspäin.
En koe ihmeemmin haikeutta kun suuntaan viimeistä ylitystä kohti. Reissu on ollut hyvä, ehkä jopa täydellinen. Keli ei ole ollut paisteisen kuuma vaan juuri sopiva liikkumiseen eikä sade ole estänyt etenemistäni liikaa. Rinkka on kulkenut selässä kuin junanvaunu raiteilla ja reitti on ollut mukava läpileikkaus erämaan erilaisiin maastoihin. Olen nukkunut ja syönyt hyvin eikä kahvissa ole ollut valittamista, en koe tarvetta nukkua viikkoa tämän jälkeen tai mässätä millään rasvaisella mättöruualla. Olisin toki kovin mielelläni ollut huomattavasti pidempäänkin täällä mutta työt kutsuvat taas ensi viikolla ja koen parhaaksi levätä hetken ennen pitkää paluumatkaa.
Tattimetsä
Hetki maisemia huipulla.
Saavutan laen paljon sutjakkaammin kuin kuvittelin, tästä voi mennä vain alaspäin. Alasmeno on rasittavampaa, tai oikeastaan ärsyttävämpää, kuin nousu. Toki asiaan vaikuttaa jo se että viimeiset kilometrit olisi mukava saada alta pois mutta ennemmän kuitenkin polun järjetön kivikkoisuus jonka kulkeminen väsyneillä ja puoliksi hajonneilla jaloilla on työn ja vielä enemmän tuskan takana.
Antennin osuessa näköpiiriin selitän Yoshille pitkät pätkät mitä se merkitsee ja mitä on illan ohjelmaksi odotettavissa.
Samalla pistän itselleni muistiin korvan taakse että tässä vaiheessa on ehkä hyvä alkaa lopettelemaan itsekseen puhuminen. Tästä tekisi jo mieli loikkia kauriin lailla eteenpäin mutta jalat päinvastoin alkavat tuntua raskaammilta, väsymys tuntuu vihdoin saavuttaneen meidät.
Viimeiset metrit.
Autolle saavuttaessa katson että joku valtava pakettiauto on asettunut koko pituudeltaan juuri estämään pääsyni pois. Helpotuksekseni se onkin taksi ja kuskikin on paikalla, pyydän siirtämään ja alan vaivalloisesti, hyvin vaivalloisesti, venkslaamaan omaa hopeanuoltani pois kiven ja puiden välistä. Siirryn läheiselle karavaanarien levikkeelle jossa heitän rinkasta roskat pois, vaihdan puhtaan paidan ja ihanan pehmeät lyhytvartiset kengät jalkaan. Tämän parin minuuttia kestäneiden askareiden välissä Yoshi on vaipunut jo täysin sikeään uneen pehmeällä takapenkillä.
Nyt voin vihdoin suunnitella päivän jatkoa ja katselen hetken mökkitarjontaa. Huomaan Peurasuvannossa (n. 2,5 tunnin ajomatkan päässä) olevan vapaana saunallisen mökin ja valinta onkin samantien tehty. Käännän keulan kohti maantietä ja käännyt levikkeeltä etelään päin, auton murina tuntuu jotenkin välittävän omat tunnelmani juuri kohdalleen. Käännän musiikin kaakkoon ja annan kumitassun niellä kilometrin toisensa jälkeen.
Kaupassa kerättyäni ostokset suuntaan kassaan kohti. Kassaneiti kysyy jotain ja murahdan vastaukseksi, ilme kertoo että emme puhu samaa kieltä. Yritän uudestaan ja saan aikaiseksi kohteliasta puhetta joka johtaa haluttuun lopputulokseen ja plussapisteiden saamiseen. Suuntaan parkkipaikalla kohti autoa ja katselen ulkosalla pöydän ääressä istuvaa miestä. Tällä on rinkka vieressään ja hän järsii makkaraa kuin olisi ollut vuoden nälässä. Nyökkään sielunveljelle ja jatkan matkaa.
Matka Peurasuvannon mökeille on lyhyt ja se lopulta tarkoittaa pidempää ajoa kohti kotia mutta ehkä on parempi että ehdin hieman aikaa sopeutua sivilisaation haasteisiin ja pehmeään sänkyyn ennen sitä. Käyn laittamassa saunan tulille ja hetkisen päästä palaan lauteille parin oluen kanssa. Heittäydyn pitkälleen ja annan lihasten nauttia lämmöstä, ajatukset pyörivät vielä erämaassa ja kaikki tuntuu kovin oudolta mutta erittäin onnelliselta. Puut ritisevät kiukaassa ja vesi sihahtaa kivillä, mieli kaikuu tyhjyyttään.
Vastaan matelevien autojen päättymätön letka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Ajatus tunturien juurilla kiemurtelevista hissijonoista ei tahdo millään sopia omaan käsitykseen seikkailusta, liian kliinistä ja täytyisikö jopa sanoa että liian helppoa.
Jäämme yöpymään Rovaniemelle ja jatkamme matkaa aamulla. Hellimme itseämme hyväksyessämme että palautuminen ajomatkasta on hyödyksi jotta määränpäähän päästyämme emme olisi aivan raatoja. Kumitassun hyökätessä aamulla tielle on ilo huomata pian että 79-tien Rovaniemeltä pohjoiseen suuntaava haara on houkutellut ja nielaissut oikeastaan kaiken muun liikenteen pois teiden uomilta. Ilmeisesti Levi tai Ylläs on ollut houkuttelevin kohde lähes 95% näitä teitä liikkuville.
Vaattunkiköngäs
Jos tiet ovat tyhjempiä niin tyhjä on aamulla myös Vaattunkikönkään parkkipaikka. Hieman sivussa mutta kuitenkin sopivan lähelle suuren liikenteen mutkaa kyhätty retkialue on poikkeamisen arvoinen helppo etappi.
Vaattunkiköngäs
Voimakas koski ja sen reunoille syntyneet valtavat jäälohkareet tekevät tauosta aivan heittämällä pidemmän ja täten tehokkaamman oloisen. Toisaalta olisi mukava jäädä kiertelemään alueen luontopolkuja joita vain kerran olen tutkinut mutta edessä oleva matka on vielä liian pitkä.
Tyhjyys ”sakenee”
Tie autioituu ja talvistuu edetessämme. Värit hiipuvat, hanget kohoavat eikä ihmisiä näy enää nimeksikään – hymyn kare tekee väistämättä tietään suun pieliin.
Inarijärvellä pyry pyyhkii paikoin maisemia näkymättömiin.
Kirkkotupien kupeessa auringon värjätessä taivasta.
Olemme usein puhuneet Tiinan kanssa siitä kuinka kotoisalta Utsjoen alue tuntuu. Pidän, rakastan ja ihailen suuresti läntisen Lapin aluetta mutta tämä kohteena oleva kotimaamme koillinen nurkka tuntuu aina kiinnittyvän välittömästi aivojen hermokeskukseen vapauttaen annoksen dopamiinia. En ole ikinä varsinaisesti oppinut ymmärtämään mikä se määrittävin tekijä tälle yhtälölle onkaan mutta tiedän että paljon saisi tapahtua että ikinä tästä ajatuksesta irtautuisin. Utsjoessa on jotain kursailematonta kauneutta, se on avoin ja vaikuttava ilman mitään suurempia krumeluureja.
Syvällä mennään mutta hauskaa on.
Lomapäivät alkavat kylmästi
Kello soi aikaiseen, edellisenä iltana olemme purkaneet tavarat ja asettuneet yösijaamme pimeän jo tultua. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ole nukkunut kellon soittoon asti vaan heräämme jo hieman ennen valmiina lähtemään ensimmäisen varsinaisen lomapäivän viettoon.
Kylmin mahdollinen aamu vähään aikaan, -25 astetta, maalaa maisemista aivan käsittämättömät. Suuntaamme kohti Varanginvuonoa, mutta matkan maisemat pysäyttävät meidät moneen kertaan.
Huurteinen kylmä luonto on vaikuttava näytös karun maan kauneudesta, maasta nouseva kylmyys suuntaa puiden runkoja ylös kietoen ne valkeaan kuuraan ja samalla nousevan auringon lämpö palaa ja roihuaa taivaalla.
Ainutlaatuinen yhtälö pistää miettimään miten sitä voi edes olla olemassa, juuri kun luulemme nähneemme aamun kauneimman näytöksen kääntää aurinko suurimman vaihteen silmään ja roihuaa hetken valtavan kynttilän muotoisen halon kehystämänä lumisella ylängöllä.
Ennen Norjan rajaa käännämme vielä Pulmankijärven suuntaan ja käymme nauttimassa Kaldoaivin kyljessä aukeavasta avotunturista. Ylös kiemurtelevan tien varrelta nousee lentoon useampi tusinan vetoinen riekkoparvi joiden vitivalkean palleromaisen muodon havaitseminen lumesta ei etukäteen onnistu millään. Rinteen pohjoispuolella myös pakkanen kiristyy tiukimmilleen mutta alkaa hellittää kun saavumme ylös asti. Kuiva ilma ei muuten tunnu kovin kylmältä paitsi naamaa viima puree tuullessaan vihaisesti. Hyppäämme hangelle katselemaan lähempää suuria hiutaleita tunturikoivujen rungoissa mutta lumi ei vielä kanna kunnolla ja pitäydymme lähellä tunturin lakea.
Rajan toiselle puolelle
Varanginvuonon pohja on jäässä, tässä vesi on niin kovin matalaa tai paikoin olematonta joten se jäätyy nopeasti. Pidemmällä odottava alue taas ei talvisin jäädy, ja edessä odottava sumuinen muuri todistaakin sen pian.
Erilämpöisten virtojen törmäys muuntaa meren pinnasta nousevan kosteuden hernerokkasumuksi. Ensimmäisellä levikkeellä kaivan sukset paksista ja hyökkään rantaan, joudun ensin kuitenkin kipuamaan itseni korkuisten kinosten yli päästäkseni sinne. Lokit huutavat maagisesti sumun seasta ja auringon pallo näkyy mutta se vaikuttaa kuin piirretyltä.
Vaikutelma on dystooppinen, erikoinen ja pysähtynyt, edessä aukeaa maailma kaukana suurimmista kaupunkikeskustoista. Sumun johdosta tuntuu kuin olisin maailman äärellä. Vuonon suun auetessa sumu alkaa katoamaan ja näkymät vaihtuvat tyynen paisteisiksi, mutta vain hetkeksi.
Monet paikat missä olemme viettäneet aikaa kesäisillä retkillä ovat nyt lumisten vallien takana mutta onneksi Nessebyn kirkon parkkipaikka on pidetty auki joten pääsemme sieltä katselemaan jo saapuneita lintuja ja nyt aurinkoisiksi avautuneita maisemia. Polut auttavat hieman mutta heti niiden ulkopuolella hangen syvyys pääsee yllättämään, en kuitenkaan jaksa näin lyhyelle matkalle hakea suksia joten kahlaan kirkon viereiselle pienelle saarekkeelle kimaltavan meren viereen.
Iso- selkä- ja kalalokkeja näyttää olevan isohkojakin määriä meren matalikoissa,
hiekkarannalla taas kuhisee merisirrejä jotka piippaavat vähän väliä toisilleen kun niille tulee kinaa hieruan seasta löytyvistä äyriäisistä. (Hierua = laskuveden paljastama meren ranta) Minusta ne eivät niin tunnut välittävän joten joudun lähes varomaan tallaamasta näitä pieniä palleroita.
On hauskaa saada taas seurailla lintujen vauhdikasta elämää veden äärellä, ääni joka saa keväisin lähes kehräämään.
Vuonon kapean kohdan tyyneyttä ihailemassa.
Tälle päivälle on luvattu myrskyä, päivän pidetessä on odotettavissa että tuuli voimistuu niin kovasti että Norjan ”ilmatieteenlaitos” yr.no on julkaissut keltaisen varoituksen tuulesta ja olosuhteista. En ole täysin varma minkälaisia olosuhteita se tarkoittaa mutta otamme asiaksemme tarkkailla tilanteen kehittymistä.
Sumu alkaa katoamaan mitä laajemman ulapan rinnalle etenemme, tuuli ja aallot jatkavat kasvuaan hätistäen näköesteitä poispäin.
Kehittyvää myrskyä pysähdymme katselemaan rantakiville, kiven pirulaiset ovat huiman liukkaita mutta säilymme sentään kuivana ja mustelmitta.
Pidämme määränpäänä käyntiä Vardøssa eli Vuoreijassa, matkan varrelta löytyy kuitenkin yksi puomitettu tienpätkä ja yritämme pysyä liikkeessä niin ettei myrskyn vuoksi teitä ehdittäisi sulkemaan.
Parhaassa kunnossa olevaa tienpätkää.
Lähempänä tiet muuttuvat jatkuvasti jäisemmiksi ja polanteet kasvavat yhä suuremmiksi kiiloiksi tielle ja sen halki.
Näkymät ovat yhtäaikaa upeaita mutta myös hieman jännitystä herättäviä, varsinkin kun muuta liikennettä ei paljolti ole.
Paikalliset selvästi eivät suotta tällä kelillä liiku. Erään sillan kohdalla auto osuu yllättävän syvään kinokseen ja lähtee pieneen liirtoon, ensin vasemmalle, sitten oikealle ja rauhoittuu takaisin tielle. Tästä eteenpäin polanteet pääsevät huomattavasti suuremman tarkastelun alle.
Puomit ovat pysyneet ylhäällä ja pääsemme läpi ainakin Vardøn tunnelille, nyt jos ne suljetaan niin pääsemme etsimään seuraavan yön sijaa täältä tai autosta. Ainut toinen tie kun kulkee vain Hamnimgbergia kohti ja tuo talveksi evakuoituun kaupunkiin johtava tie ei ainakaan ole auki. Ja siellä kun on välillä tullut kesälläkin lunta niin voin vain kuvitella minkälainen se tällaiseen aikaan on. Kiertelemme kaupunkia ja käymme ihastelemassa sinne tehtyjä upeita seinämuraaleja ja taidetta, osa on jo ennestään tuttuja mutta uusiakin näkyy tulleen sitten viime käynnin.
Seisoskelemme katselemassa meren elämöintiä niin kärjen kallioilla kun satama-altaan vieressä. Haahkoja ja alleja on jo saapunut kellumaan pieninä lauttoina aallonmurtajan suojiin ja yksittäinen riskiläkin näköjään sukeltelee rannassa. Pikkukajavat kalastelevat ja huutelevat innolla, ”kaija” huudot kaikuvat kaikkialla ympärillä. Jokin nousee vedestä ja lokit suuntaavat sitä kohti. En ensin tahdo saada selvää mitä tapahtuu kunnes lopulta hahmotan viiksekkään hylkeen pään. En kuitenkaan täysin ymmärrä mitä se tekee, näyttäisi aivan kuin se härnäisi lokkeja mutta kyseessä voi olla että se joutuu nousemaan pintaan syömään ja lokit yrittävät varastaa sen lounaan.
Haluaisin käydä katsomassa suurta Drakkar Leviathan teosta nyt lumisena aikana mutta näyttää että sinne johtava tie on täysin lumen peitossa. Joudun hetken vääntämään itseni kanssa kättä mutta jätän käynnin lopulta väliin, samoin teen noitavainojen muistomerkin kanssa.
Emme halua jäädä jumiin tänne tai taittaa paluumatkan pahimpia paikkoja pimeässä joten käännymme takaisin meren alittavalle tunnelin suulle, sen edessä olevassa kyltissä ainakin vielä näkyy että tiepuomi olisi auki joten nyt enää jännittää kuinka paljon lumi on ehtinyt jatkaa kinostamistaan.
Aika paljon kinokset ovat ehtineet kasvaa muttei onneksi liikaa, satunnaisten vastaantulevien autojen kanssa joutuu toinen kuitenkin aina jäämään odottamaan tien toiseen päätyyn sillä toinen kaista tuppaa olemaan pääsääntöisesti arvaamattoman syvän lumen vallassa. Pääsemme lopulta turvallisesti lähemmäksi vuonon pohjukkaa ja vuono suulla tuisku alkaa helpottamaan sitä mukaan mitä pidemmälle etenemme.
Auringon juuri hiipuessa Pykeijan puolen tunturien taakse tarjoaa vuono vielä yhden näytöksen. Tieltä näkyy että vedessä pomppii jotain niin että vesi kuohuu ympärillä. Ensimmäinen ajatus on että hylkeet ovat leikkisästi hyppimässä kohti avomerta. En tahdo saada selvää ja näky katoaa hetkeksi mutkan taakse, pian se kuitenkin aukenee taas edessä ja selviääkin että kyseessä on ainakin parinkymmenen pyöriäisen parvi. Niiden liike suorassa linjassa on niin organisoidun näköistä että kyseessä selvästi on saalistus.
Ketju etenee ja sen rannan puoleinen pää alkaa hiljalleen kääntää koko letkaa kaareksi joka ilmeisesti johtaa takaa ajettua kalaparvea enemmän ja enemmän mottiin. Hiljalleen parvi siirtyy vuonon toiselle rannalle ja pienen kuohunnan jälkeen liike alkaa hidastumaan.
Jäämme seurailemaan pyöriäisten liikkeitä vielä niin pitkäksi aikaa kun viimeisiä valon säkeitä riittää, hiljalleen niiden evät sulautuvat aaltojen rytmiin eikä enää voi olla varma kumman kaari juuri pinnalla liikkui.
Seikkailu ei nuku pitkään
Kumpikin meistä on nukkunut kellon soittoon ja heräämme täysin koomassa unesta. Emme ole valmiita lähtemään mutta haluamme hyödyntää kauniin päivän joten nopea murkinointi ja suuntaamme Pulmankiin. Ehdimme hyvin paikan päälle vaaleanpunaisen hetken aikaan mutta värit jäävät haaleammaksi eilisen näkymistä joten päivästä taitaa ilmeisesti olla tulossa aurinkoisempi.
Illan ja yön tuuli on nyt tehnyt hangesta kantavan, paikka paikoin jopa hyvin jäisen. Laskettelemme ensin jonkin aikaa Yoshin kanssa mäkeä ja poju onkin tästä aivan haltioissaan, häntä heiluu kuin kopterilla konsanaan.
Värien taittuessa nousevaksi paisteeksi pakkaamme tavarat ahkioon ja suuntaamme Skaidijärven kodalle. Ahkio tahtoo jäisillä rinteillä väliä luisua omia reittejään ja onkin helpompaa laskea se menemään omia reittejään isoissa mäissä, nappaan sen sitten takaisin vetoon aina alhaalla.
Reittimerkit katoavat lopulta kovin nopeasti, polkujen uomista ei ole alkuunkaan ollut mitään näkyvissä. Muistamme onneksi riittävästi kodan suuntaa mutta tarkistan kuitenkin varmuudeksi vielä kartasta, kesäisempäänkin aikaan seutu näyttää kovin yhtäläiselta eikä talven tasoittava hankikerros tuota asiaa ainakaan paranna. Liikkuminen on helppoa vaikka tuo jäisyys välillä pakottaa varovaiseksi, Tiinan lumikengät eivät aina tahdo purra pinnan läpi ja omat sukset luisuvat välillä rinteen taittaessa sivulle.
Auringon noustua pilkistämään tunturin takaa matka hidastuu kun näky pysäyttää paikoilleen ihastelemaan. Tunturissa aurinko todella osaa esiintymisen taian, ensin se hieman tarjoaa helliä värejä taivaanrantaan kunnes lopulta itse pääesiintyjä pomppaa näkyville vyöryttäen valonsa tunturien takaisille laajoille kentille yhtäaikaisesti.
Saavumme kodalle jonka ympärillä näkyy lumen todellinen määrä selkeästi, nuotiopaikasta ei näy yhtään mitään eikä järvestä saa selvää missä erämaa loppuu ja järvi alkaa. Kirjaimellisesti hyppäämme hangelta alas kodan ovelle ja menemme käynnistämään tulet, tällaisessa paikassa voi luottaa että puita lähes varmasti on jätetty valmiiksi.
Käyn itsekin kaivamassa halkovaraston esiin hangen alta ja pidän huolen että seuraavalle on kuivia halkoja valmiina siltä varalta että saapuja tulee huonomman kelin aikaan.
Vallihaudan ympäröimä Skaidijärven kota.
Tiina jää vahtimaan tulta ja valmistamaan ruokaa sillä välin kun Yoshin kanssa lähdemme tekemään pienoista lenkkiä hieman edemmäs. Nämä avotunturin maisemat ovat hämmentävän kotoisan tuntuisia vaikka omasta kodistani niin kovin kaukana ovatkin.
Tilaa on yllin kyllin hengittää ja antaa silmän vaeltaa avoimessa maisemassa, syvään henkeä vetäessä tuntuu kuin raikas tuuli vain hengittäisi lävitseni.
Heppoisalla katsauksella voisi sanoa että kaikkialla ympärillä näyttää nyt samalta mutta tarkempi katsaus tuo esille lukuisia eroja tässä karussa pinnassa, suurimpana niistä lumen olomuodon vaihtelut maan muotojen mukaan. Koveria kohtia on hyvä vältellä koska ei voi olla varma kuinka syvään onkaloon lumi on siinä kinostanut ja kuperia pintoja yhdistelemällä pääsee hiihtämään kovan tukevalla alustalla, joskin hyvin äänekkäällä. Näiden väliin lopulta aukenee optimaalisin reitti kohti valkeaa erämaata.
Korkeammalta aukeneva näky kumpuilevaan maisemaan on huikean kaunis, tyhjä muttei lopulta kuitenkaan. Meren jäällä, järven jäällä, pellolla tai avoimessa tunturissa on loppujen lopuksi kyse samasta asiasta mutta tunnelmat ovat totaalisen erilaiset. Olisikohan näille tuntemuksille mahdollista löytää jokin oma sana, löytyykö tunturien alkuperäisiltä asuttajilta erilaisia sanoja tyhjyydelle?
Suuntaamme takaisin kotaa kohti ja olen lähellä hiihtää riekon ylitse, todennäköisesti olisin näin tehnytkin jollei se olisi pyrähtänyt pikaisesti lentoon. Ilmeisesti Yoshi oli kiinnostuneena sitä lähestynyt ja lintu oli kokenut parhaaksi vaihtaa paikkaa kuonon lähestyessä, poju olisi halunnut haastaa yllättävää kaveria leikkiin mutta mokoma ei näytä ymmärtävän. Käännän päinvastaiseen suuntaan, jääköön siivekäs omaan rauhaansa säikähdyksensä jälkeen.
Olemme vieläkin saaneet olla päivän täydellisesti omassa rauhassa ja nautimme kodan tarjoamasta tuulen suojasta ruokaillessamme. Lepuuttelemme muutenkin hetken ja siirrymme sitten taas suksien päälle taivaltamaan. Käännämme selän erämaan laidalla nyt lämpimänä odottavalle kodalle ja suuntaamme yhä auringon kutsua kohti.
Ailigas
Korkealla tunturilla uppoan useaan otteeseen vain haaveilemaan, on vasta tiistai iltapäivä eli varsinaisen loman toinen päivä. Tässä vaiheessa voisin kuitenkin vannoa että olen ollut lomalla aina. Tämä lyhyt aika on tarjoillut jo vaihtelevia näkymiä enemmän kuin olisin voinut kuvitella koko viikon ajalle.
Näihin maisemiin kiteytyy monet abstraktit asiat jotka tulevat lihaksi silmieni edessä. Olen ravistellut kylmyyttä ja koskettanut säihkettä. Olen syleillyt tyhjyyttä ja hiihtänyt valoon hiljaisuuden kanssa. Voima on vellonut edessäni ja ilo pulpunnut rinnassani. Kauneuden kanssa olen jättänyt arkisen elämän taakseni ja liukunut tunturimaailman rauhaan.
Hien kastellessa villapaidan selkää saavun Ailikkaan huipulle. Olen suunnattoman kiitollinen poromiehille jotka tasoittavat tietä tänne huipulle, umpihangessa en taatusti olisi tätä reissua saanut tehtyä, nouseminen ylöspäin kaiken voiman suuntautuessa hangen sisään vie voimat todella nopeasti.
Nyt suksien karvat tarrautuivat kiinni lumeen aina liu’un loppuessa enkä joudu harottamaan suksia noustakseni. Monotoninen veto kerrallaan saavuin lopulta perille asti vaikka nousuun noin tunnin verran menikin, riekkojen lukuisien jälkien tutkiminen matkalla kuitenkin piti mielenkiintoa yllä. Keli on aivan täydellinen, liukulumikengille olosuhteet ovat parhaimmat mahdolliset nousua varten ja tuuli on pitänyt huolen että laella liikkuminen on totaalisen vaivatonta, siellä täällä lumesta pilkistäviä kivien teräviä huippuja on kovin vähän.
Auringonlaskuun on aikaa mutta taivaalla oleva hienoinen usva hajottaa valoa ja värjää maisemaa oranssiksi laajalla alueella. Laskeudun ensin Utsjoen ja Saamensillan puolelle, olen enemmän ja enemmän tykästynyt nykyään katselemaan ”sivilisaatiota” syrjästä.
Saamensilta yhdistää maat jotka keinotekoinen raja kartalla erottaa.
Pala Utsjoen kylää tunturien katveessa.
Syrjäiset maisemat joissa ihmiset käyvät harvassa pysyvät aina lähimpänä sydäntäni mutta rakastan myös hetkiä jossa voi istahtaa tunturin laella kivelle ja jäädä katselemaan kuinka maailma jatkaa kulkuaan jossain alhaalla. Tuo alhaalla näkyvä Tenojoen laakso on Saamenmaata, keinotekoinen raja on täällä olemassa vain paperilla. Rastigaisa on tämän alueen hallitsija ja Teno ruoka-aitta.
Kierrän tunturia vastapäivään ja jätän hetken päästä Utsjoen ensin sivulleni ja sitten taakseni.
Aurinko paistaa lämpimästi kasvoilleni, seikka josta tuuli tuntuu välillä tulevan mustasukkaiseksi. Kesällä pajut ja epätasainen maa hidastaa tällä laidalla liikkumista eikä edessä siintävät maisemat tunnu millään lähestyvän.
Silloin saman matkan taittamiseen menee paljon kauemmin mutta nyt kilometri toisensa jälkeen taittuu nopeasti taakse, joudun pitämään auringon sijaintia silmällä etten ajatuksissani hiihtele liian kauas tunturien taakse, alueille joista olisi jo liian pitkä matka takaisin. Toisaalta kyllä kovasti huvittaisi kiertää ja laskea Smeallajohkan toiselta puolelta Mantojärven rantaan ja soittaa Tiinalle että tulisi hakemaan meidät sieltä, kun kerrankin tuollainenkin vaihtoehto olisi mahdollinen.
Pysyn kuitenkin ylhäällä ja kiertelen ihailemassa tuulen tuivertamien lumidyynien kauniita kuvioita, yhtäaikaa niin säännöllisiä mutta myös irrationaalisia muotoja jotka nousevat paikoin korkeinakin tasaisesta pinnasta. Aurinko kimaltaa kiteissä eikä muuta voisi toivoa. Illan värinäytökseen olisi lopulta enää hieman päälle puolitoista tuntia ja mitä todennäköisemmin se olisi upeiden kuvien aikaa mutta käännyn kuitenkin takaisin alaspäin. Päivän retket ovat olleet täydellisiä enkä kaipaa mitään muuta.
Vauhti kiihtyy paikoin aika villiksi ja joudun säätelemään sitä siirtymällä välillä umpihankeen joka taas upottaa paikoin kovinkin syvälle näin hidastaen vähän liiankin nopeasti. En kuitenkaan joudu käyttämään naamaani lumiaurana vaikka se lähellä tuppaa käymäänkin. Yoshi riemuitsee kun saavumme autolle, ilmeisesti sekin alkaa olla jo suhteellisen valmis heittämään väsyneet kintut suoraksi. Itselläni ainakin jalkapohjat ovat suunnattoman väsyneet, jatkuva jalkojen kääntyily ja vääntäminen hangessa on käynyt todella raskaaksi.
Sauna on päivän päätteeksi taivas maan päällä, sen tarjoama rentoutus on omaa luokkaansa eikä iltaisissa näkymissäkään ole valittamista kun laiskasti liehuvat revontulet värjäävät taivasta koiran iltalenkin aikaan.
Kenespahta
Kenesjärven toisella puolella näkyy Kenespahta, lähteestä valuvan puron synnyttämä valtava jääputous. Se sijaitsee kutakuinkin keskellä tuota pitkää järveä. Jommastakummasta pitkulaisesta päädystä lähtiessä tulisi matkaa tämän jäisen teoksen eteen hieman alle kaksi kilometriä. Näistä päädyistä mitä todennäköisimmin on ajettu kelkalla järven halki joten näiden suuntien väliltä fiksu ihminen tekisi päätöksensä – menen siis suoraan keskeltä.
Auto jää putouksen vastarannalla olevalle levikkeelle, pistän liukulumikengät jalkaan ja hyppään laskemaan parinkymmenen metrin pituista penkkaa alas. Lasken vauhdin hurmaa tuntien lumen pöllytessä perässä kunnes lumen pintajännitys vain yksinkertaisesti katoaa ja putoan metrin verran alaspäin lumen sisään. Suksi jää tietenkin heti hangen painamaksi eikä sitä tahdo saada millään nostettua. Kuitenkin alamäen ollessa kyseessä saan rämmittyä läpi lumen ja pääsen nousemaan hangen päälle, kunnes taas putoan ja nousen, putoan ja nousen jne. Hiki tulee taas vanhana ystävänä niskaan kiinni ja tarraa kuin olisi jo kauan kaivannut.
Syvää on sanoi Yoshi kun mukaanlähtemisen järkevyyttä mietti.
Lopulta järven rannassa ei viileä tuuli haittaa nyt ollenkaan. Viima on kuljettanut pois ja kovettanut jäljelle jääneen lumen kuorta eikä se upota aivan niin rajusti, ainakaan ihan jokaisella askeleella.
Kenespahdan jääputous lähenee ja kasvaa hieman lähestyessäni, sitten vielä lisää ja lisää. Eteen päästyäni joutuu niskan taittamaan jo kiinni selkään jotta näen ylös asti. Kaikkineen 169 metriä korkea jäätynyt putous aukenee edessäni kaikessa loistossaan, värikkäänä ja valtavana. Vaikka katsoin auringon liikkeet ennalta ja tiesin odottaa sen lisäävän säihkettä niin silti en osannut odottaa näin värikästä taidetta. Hieman sivummalla näkyy jäinen luola jonne päästääkseen täytyisi kiivetä hieman ylemmäs, sen sisällä valo varmaan loistaisi kuvioitaan kuin kaleidoskooppi. Jätän tällä kertaa tämän vaiheen väliin sillä luulen että rämpimistä varten joutuisin ottaa sukset pois ja syvä hanki olisi todella raskas nousta. Tyydyn tähän upeaan luonnon taideteokseen edessäni ja ihastelen sen muotojen harmoniaa talvisten valonsäteiden paljastamina.
Paluumatkalla jään katsomaan sivuilla aukeavaa koskematonta järvenpintaa johon matala kultainen valo sytyttää miljoonia tuikkivia hiutaleita. Tavallisesti jo tämä olisi näkynä lähes henkeä salpaava mutta nyt se tuntuu melkein arkiselta Kenespahdan rinnalla.
Optimistisesti ajattelen että pääsen nousemaan törmää pitkin tielle kulkemalla ylöspäin omia jälkiäni myöten. Lähes heti reitin kääntyessä ylöspäin tulee edessäni kulkevalle Yoshille kuitenkin jo vaikeuksia päästä etenemään. Varmaan minuutin, ehkä jopa kaksi se yrittää saada paikoillaan jotain pintaa mistä ponnistaa, lumi ei kestä ollenkaan voimaa vaan sortuu edestä. Poju kauhoo ja kauhoo muttei pääse etenemään ollenkaan. Huono enne kun kyseessä on kuitenkin nelivetoinen pomppumestari. Vaihdamme paikkoja ja yritän varovasti itse, samantien suksi sujahtaa lumeen kuin suomalainen ämpärijonoon. Sauvat menevät perässä ja vielä kahvaa myöten, yleensä käytössä olevat 140cm pitkät sauvani ovat lumikenkäilyyn sopivat kun nyt taas pitäisi olla täyspitkät metsäsauvat.
Tästä ylös punnertaessa tunnen oloni olympiaurheilijaksi joka tekee temppuja voimistelijoiden pukilla, joudun painamaan sauvat syvälle ja kämmenillä painan itseäni ylös niiden päältä. Tämä toistuu useaan otteeseen, välillä suksi liukuu lumen alle hankalaan asentoon ja romahdan nilkan päälle. Asento on kipeä mutta en saa millään sitä helpotettua koska kädet eivät ulotu hangen sisässä mihinkään. Joudun hetken aikaa vain kestämään jalan vääntöä että saan haukattua happea sopivaan ponnistukseen jolla käännän itseni ensin kyykkyyn ja siitä ehkä jopa takaisin jaloilleni.
Niin lähellä tasaista maata, mutta kuitenkin niin kaukana.
Nousussa kestää kauan, olisin pystynyt samassa ajassa todennäköisesti kiertämään järven ympäri muutamaan otteeseen enkä siltikään olisi yhtä märkä hiestä. Kääntelen suksia milloin mihinkin asentoon ja revin itseäni ylemmäs jokaisesta vastaan tulevasta risusta, jos niikseen tulee niin kiskon tältä matkalta joka ikisen varvun, oksan ja juuren irti maasta jos se vain tarkoittaa että pääsen siten ylemmäs kohti kovaa maata. Onneksi en kuitenkaan joudu tähän turvautumaan mutta alan olemaan varmempi että näiltä paikoilta voidaan varmaan aina keväisin käydä poimimassa lumen alta paljastuvia turistien raatoja vankkurien kyytiin.
Tässä rypemisessä on jokatapauksessa oma hauskuutensa. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole mikään kiire ja voin toki ”hauskuutella” tässä itseäni vaikka koko päivän. Palkinnon olen jo saanut päästyäni näkemään kauniin luonnonihmeen joten nyt vain maksetaan hieman käynnin hintaa. Selväksi tulee että toisen miettimäni kohteen tulen jättämään väliin sillä toista raskaammaksi muuttuvaa reissua en enää jaksaisi.
Reissun päätös siirtyy hieman toiselle alueelle joten tähän väliin taitaa olla hyvä laittaa väliaika
Metsistä huipuille 