Avainsana: tarus

Vaikka seuraava retkikertomus kertoo siitä kuinka vastoinkäymiset jäljestävät meitä mm. kiinni jäämisen muodossa niin tämä ei tarkoita sitä että tämä olisi Evolla/Taruksella vakio. Pääväylät pidetään hyvin aurattuina eikä näistä ongelmista tarvitse niillä liikkuessa välittää.

Hyvässä seurassa ja iloisella mielellä lumisten vastoinkäymisten muureista pääsee lävitse niin että lumi pöllyää. En olisi ajatellut että yhden yön reissusta Taruksen retkeilyalueen laavulle tulisi fyysisesti aivan näin kuluttava, mutta itsepä kuoppamme kaivoin. Ja todennäköisesti tekisin niin kyllä uudestaankin.

Varasimme lauantaille aikaa nauttiaksemme hienon talvisesta säästä Evon ja Taruksen metsissä ja lähdimme liikkeelle ennen aamun koittoa. Pilvinen päivä ja Evon korpimetsissä koskematonta lunta hieman enemmän kuin kotona vähän etelämmässä. Valkean väritöntä maasta latvuksiin ja ihastuttavan hiljaista, ei häiriötekijöitä laisinkaan. Padasjoen huoltamolta napatusta kahvista nauttien valuimme Taruksen alueella kohti Iso-Kelkutteen rantaa.

Talviaikaan Äinäjärventie on hoitamaton metsätie jolla ei sitten viime lumisateen ollut kukaan liikkunut. Tällä kyseisellä tiellä on tullut muutamina vuosina kaivettua autoa esiin ja sille onkin vakiintunut lähes vuotuisen seikkailutien maine taloudessamme. Pohja ei kuitenkaan ihmeemmin tuntunut pintaa viistävän tällä kertaa mutta yhden auton levyiseltä tieltä alas kääntökieppiin johtava tie taas näytti jo hieman haastavammalta. Auto kääntyi mukavasti kohtaamaan lumisen haasteen joten saimme sopivan linjan järven rantaa kohti. Järven selkää pitkin tuuli oli kuitenkin työntänyt kinoksia hieman korkeammaksi ja jäisemmäksi rannan tiellä joten jäimme ensimmäistä kertaa jumiin. Lumen tasaaminen renkaiden edestä ja hieman eteenpäin mutta sitten olimme uudestaan jumissa. Kääntöpaikan toiselle puolelle oli näköjään lumen alle kaatunut puita joten se olisi poissa pelistä ettemme joutuisi liian hankalaan pulaan niihin osuessamme. Kääntymistä ei voisi siis hoitaa helposti eteenpäin ajaen vaan se täytyisi tehdä paikallaan pienellä alueella. Pakilla vielä pääsisi mutta otimme silti suunnan eteenpäin, tällä kertaa niin että jumittaessa hieman työntämistä ja kaivamista vaihdellen eteneminen jatkui tasaisesti nykien. Edestakaisin nitkutellen auton vielä sai mukavasti käännettyä pienen kummun päällä ilman että järven jää tai toisen puolen ojan pohja pääsi kutsumaan.

Mukava aamujumpan lämpö ja hiki selässä nousimme Iso-Kelkutteen rannassa olevan harjun päälle ihastelemaan talvista maisemaa ja vetämään keuhkot täyteen raitista ilmaa. Näin on mukava asettautua alueen tunnelmaan ajomatkan jälkeen. Toistaiseksi kovin hiljaisen oloinen päivä, pakkanen kimaltaa lumella ja tuulen ravistamat hiutaleet leijailevat latvuksista hiljalleen maahan.

Alastullessa jumittaneet kohdat jo tasattuina ei takaisin tielle nouseminen ollut kummoinenkaan ongelma, yllättävä tekijä ilmaantui kuitenkin täydellä vauhdilla ajaen edestämme moottoripyörän muodossa. Joku oli näköjään lähtenyt tyhjille metsäteille hauskanpito mielessään. Otimme yhteneväisen suunnan pyörän kanssa ja tavoitimmekin sen pian. Tosin kuski oli pysähtynyt ja ehtinyt jo käydä auttamaan tielle jumiin jäänyttä autoa jonka perä oli luiskahtanut ojan puolelle. Hirvien jälkiä laskemassa ollut autokunta oli jäänyt mutkassa lumen alla piilevän jään uhriksi ja matka oli tyssännyt. Jonkinlaisia onnettaren suosikkeja he kyllä näyttivät olevan sillä moottoripyöräilijän kanssa yhdistetyt voimamme työnsivät auton takaisin tielle alta aikayksikön. Pienenä ongelmana oli toki vielä kapealla tiellä toisiansa tuijottavat autojemme valot mutta helppona pulmana se ratkesi nopeasti ja aloimme miettimään miten käyttäisimme valoisan ajan ennen vetäytymistä laavun tulille.

Sula Keltaoja virtaa halki maiseman ja sen askeleen levyisten laitamien keskellä koskikara etsii tarkoilla silmillään ruokaa veden alaisten kivien raoista. Näihin valppaisiin silmiin osuu lähestyvä ihminen ja nopeilla siivillään kara lehahtaa vikkelästi polkua eteenpäin, ensin kerran ja sitten toisen kun ihmisen matka polulla jatkaa kulkuaan sen matkan suuntaisesti.

Savijärvi

Hiljaisen Savijärven laidoille jurnutamme harjoittaaksemme ja lämmittääksemme taas hieman kaivamiseen sekä työntämiseen tarkoitettuja lihaksia ennenkuin pohraamme istuskelemaan järven laidalla lepäävän puun rungolle. Ruokatermoksesta kaadamme jo aamulla lämmitettyä keittoa kuppeihin ja käymme syömään tämän upean avaran ravintolan tiloihin.

Aurinko on vielä ylhäällä mutta maha täynnä otamme kuitenkin suunnaksi Koveronjärven rannan jotta ehdimme laavulle ennen pimeän tuloa. Laavu sijaitsee järven toisella puolella ja valitsemme reitiksi matkan jään kautta niemenkärjen kiertäen sillä se olisi tasaisempana helpompi kulkea kuin lumisen metsän läpi mäki ylittäen, tai näin luulimme. Matka on kovin lyhyt, tuskin kilometriäkään joten tavarat heitämme ahkioon suht huolettomasti ennenkuin pudottaudumme rantaa kiertäviltä pitkoksilta järveä peittävän lumen päälle.

Mukaan olemme pakanneet yleensä autoyöpymisissämme käyttämämme ”prinsessapatjan”, kookas itsetäyttyvä kahden nukuttava alusta joka muiden tavaroiden päälle heitettynä saa ahkion näyttämään pieneltä ponilta. Koira ottaa johtoaseman ja lähden ponin kanssa seuraamaan sitä liukulumikenkien päällä. Yoshin kapeisiin jälkiin nousee hieman vettä mutta suksien ja ahkion jäljet pysyvät vielä kuivana.

Tiinalla taas oli kuulemma heti alussa kenkä uponnut jään ja lumen väliseen vetiseen sohjoon eikä itsellänikään kauaa sen jälkeen mennyt kunnes pääsin myös retkitunnelmaan. Keskellä selkää lumi oli kuivempaa mutta toisella laidalla vettä taas nousi ensin Yoshin jälkiin, sitten omiini ja lopulta ahkion tasaiseen uraan. Oikein muuta vaihtoehtoa ei ensin ollut kuin jatkaa eteenpäin ja kiihdyttää mutta happaman järven rannassa jää oli haurasta ja suksien upotessa myös ponin perä alkoi laahaamaan puoliksi vedessä.

Kun vesi kietoutui suksien ympärille se antoi näin loskalle mahdollisuuden jäätyä pohjiin sekä jalaksiin, kerros toisensa jälkeen. Vettä oli kuitenkin vielä liikaa jotta voisin pysähtyä kopistelemaan suksia puhtaaksia joten jatkoin eteenpäin ja sinä aikana loska ehti jo jäätyä suuriksi paakuiksi. Tukevammalle kohdalle päästyäni sydän oli jo kiihdyttänyt täyteen laukkaan jalkojen nostellessa valtavia painoja joka askeleella. Hengähdystauon jälkeen jätin raskaaksi muuttuneen ahkion paikoilleen ja lähdin vapauttamaan Tiinan lopuista kantamuksista sekä etsimään parempaa reittiä järven keskeltä. Aurinko värjäsi taivasta kauniisti ja näkymistä olisi jopa voinut ilolla nauttia ellei reitti olisi ollut niin surkea.

Niemenkärkeä ohittaessa tilanne näytti taas hetken aikaa mukavalta mutta kun vettä alkoi kärjeltä käännyttäessä uudelleen nousemaan päätin jättää ahkion paikoilleen kunnes löytäisin jonkinlaisen paremman reitin. Metsä järven molemmin puolin oli sen verran tiivistä risukkoa ja suopursua ettemme voineet loikata järveltä pois eikä mutkittelu tuntunut auttavan paremman reitin löytämisessä yhtään sen enempää. Vaihtoehtojen kaventuessa oikeastaan suoraan runnomiseen tuntui kallion alapuolelle saapuessa siltä ettei mitään paukkuja tullut jätettyä käyttämättä. Napautin sukset pois mutten oikein tahtonut löytää voimia kopauttaakseni niitä puuta vasten jotta mukaan tarttuneet jäämöhkäleet putoaisivat, silti puun jurelle putosi valtavat möhkäleet jäisiä paakkuja. Tänään en niitä uudestaan jalkaan tulisi laittaneeksi joten laitoin ne nojaamaan tuplalaavun seinämälle ja pistin tulet käyntiin.

Tulet syttyivät onneksi nopeasti, kuin itsestään, joten hyppäsin vastaanottamaan Tiinaa ja autettuani tämän merimieheksi muuttuneen retkeilijäseuralaisen liukasta mäkeä ylös lähdin kiskomaan ahkion ruokine ja juomineen perille asti. Tunne toista kertaa mäen päälle noustessa oli mahtava. Tulen liekit kohosivat jo korkeammalle ja lämmittivät sekä valaisivat ympäristöään, olimme ehtineet perille juuri ennen pimeää eikä ohjelmassa ollut oikeastaan enää muuta kuin vaatteiden kuivatus ja tunnelmointi.

Hiljaisen talvisen maailman keskellä ajan määreet katosivat ja kipinät nousivat korkealle taivaisiin asti jatkaakseen lopulta tuikkimista tähtien seassa. Pakkasen alkaessa kiristymään ja yön pimeyden sulkiessa meidät syliinsä olimme jo saaneet hirret lämpenemään eikä lettuja paistaessa mitään muuta voinut kuvitellakaan kaipaavansa.

Vaikeudet ottavat lisää kierroksia

Aamulla kyllä väsytti, vaikka nukuinkin sinänsä erinomaisesti. On erikoinen yhtälö kaivata viikonlopuksi reissua nukkumaan kovalle pinnalle vaikka tietää yön aikana jokatapauksessa nukkuvan jonkinverran katokonaisemmin kuin kotona lokoisassa sängyssä. Tosin taas askeettisempi päivä tarjoaa mielelle niin valtavan rentouttavan hetken että se vetää väsyneen kehon vireystilan mukanaan ylös.

Pieni inventaario paljasti että eilisen päivän reissulle oli kadonnut kolme Yoshin tossua ja Tiinan lompakko. Jälkimmäisen puuttumiseen Tiina oli havahtunut aamun tunteina, viimeisin muisto lompakosta oli kun se oli jätetty takapenkille takin päälle hanskojen kanssa, sen jälkeen takkia oli aina silloin tällöin otettu ulos autosta ilman muistikuvaa lompakon käsittelystä. Varmistuksen mukaan kadonnut ei ollut löytänyt vahingossa tietänsä takin taskuihin. Samalla, kun Yoshin kanssa lähdin aamulla selvittämään olisiko metsän läpi helpompi palata takaisin, kävelimme autolle asti tarkastamaan josko lompakko olisi löytänyt tiensä jonnekin penkin alle tai lattialle. Ei ollut löytänyt vaikka käänsin kaiken ympäri, mutta metsän läpi oli sentään helpompi kulkea. Puita kuljettaneen moottorikelkan ura oli vääntyilevä ja hankala mutta se sentään kantoi eivätkä kengät kastuneet.

Emme olleet aamun askareissa pitäneet kovinkaan kummoista kiirettä muttemme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti jääneet laittamaan päivällistä ennen lähtöä. Lumisateen uhkan leijuessa ilmassa lähdimme viemään tavaroita autolle jotta pääsemme jäljittämään lompakon liikeitä. Yoshin tossut tosin saivat jäädä niille teilleen, ne olivat jossain järven nielussa eikä asialle oikein juuri mitään voisi.

Mietittyämme paikat ja liikkeemme läpi lähdimme kohti ensimmäistä paikkaa Äinäjärventien varrella. Kiinni jäämisestä ei nyt tarvinnut välittää kun väylä oli edellisenä päivänä avattu, auto sai kuitenkin jäädä odottamaan tien viereen käydessäni nopeasti katsomassa paikan josta lähdimme kävelemään harjulle. Lunta oli hieman tullut yön aikana ja edellisenä päivänä näkemämme moottoripyöräilijä oli ruovitellut lunta pöllytellen samasta paikasta Iso-Kelkutteen jäille joten paikka oli kovin valkea. Auton renkaan jäljen kohdalla kuitenkin oli pieni kohoama, kuin oudossa paikassa oleva paksu keppi ja herranen aika – siinähän se vielä oli. Kiskoin maahan kiinni jäätyneen lompakon ja juoksin vertaamaan sen sisältä löytyvän ajokortin kuvaa seuralaiseeni, kortti vaikutti kuuluvan hieman nuoremmalle mutta tulin lopulta kuitenkin vakuuttuneeksi että oikea omistaja löytyi. Helpotuksen huokaus, nyt voimme jäädä vielä rauhassa seikkailemaan alueelle kun etsinnästä ei tullut sen kuluttavampaa.

Hakovuori

Hakovuorella halusin käydä ihailemassa siksi koska se eroaa ympäröivästä maisemasta korkeutensa johdosta kovin paljon ja sen laelta pääsee näkemään alueen laajojen metsien todellisuuden. Lumessa näkyi jonkun jäljet useamman päivän takaa mutta muuten reitti oli koskematon ja se aiheutti hieman ongelmia reitillä pysymisen suhteen.

Kun samaan suuntaan lähteneet jäljet kääntyivät reitiltämme jäin miettimään kuinka järjetöntä on että pääkaupunkiseudulla saattaa yhtäaikaa olla umpitäysiä retkeilyalueita joissa ihmiset tarpeettomasti kulkevat jonossa tampatuilla poluilla lumikenkien kanssa kun voisivat olla nauttimassa koskemattomasta ja kauniista luonnosta omassa rauhassa.

Yoshin voisin jopa sanoa olevan aivan sekaisin tästä maisemasta, se kirmaa, haistelee ja katselee maisemia enkä itsekään jättäydy millään osa-alueella huonommaksi. Ylemmäs kallion jyrkänteelle johtava polku on syvää lunta ja olen tyytyväinen että jalassani on liukulumikengät, ne eivät vieläkään liu’u kovin hyvin sillä en saanut kaikkea jäätä niistä lämmitettyä ajoissa pois. Mutta silti ne estävät minua uppoamasta syvälle ja nyt keveiden kantamusten kanssa matkanteko on yhtä juhlaa.

Pujottelen puiden ja kivien välistä samalla tahdilla kuin hiki valuu selkäkurussani, talvi on parhaimmillaan ja kaikki on hyvin. Metsästä jyrkänteen laidalle tulevan polun näkymät aukeavat lopulta ja samalla tuuli viilenee hieman.

Vietän hetken viilentyen tuulessa samalla kun painan maisemia muistiin. Ylhäällä on kyltti joka sanoo normaalin reitin alas olevan suljettu tulvimisen vuoksi ja uusi kiertoreitti johtaisi metsän läpi toiseen kohtaan tielle. En usko ongelman olevan näin talvella kovinkaan ajankohtainen joten lähden lipumaan alas sieltä mistä kutakuinkin muistan reitin joskus kulkeneen. Ensin menen kyllä hieman vikaan mutta pääsen palaamaan takaisin aukeammalle polulle puskien läpi rynnistäen. Kuljen mieluummin hieman loivasti mutkitellen vaikka kivien läpi kuin että laskisin väärästä paikasta suksien kanssa jyrkänteeltä alas. Hieman ennen alastuloa valittavaksi jää kaksi vaihtoehtoa jotka näyttävät samalta, valitsen mielestäni enemmän polun näköisen ja lasken sitä alas kunnes lumi pöllähtää kaikkialla ympärilläni – olen turvallani. Tällä polulla oli näköjään mukavasti juuria johon jokin nappasi kiinni ja tempaisi minut maahan, eli väärin valittu tällä kertaa ajattelen pudistellessani lumia päältäni.

Alhaalla otan myös ensiksi väärän suunnan koska muistan polun kulkevan suoraan jyrkänteen alla kohti tietä kun se oikeasti kulkeekin suoraan poispäin. Mutta tänne näkymä on kauniimpi joten eipä tuo niin kauhean haittaava pulma ollut, huomattuani suuntaan takaisin metsään ja lähden etsimään sieltä jonkinlaista polusta muistuttavaa jälkeä. Matkalla törmään kaikkialle vipeltäviin kanalinnun jälkiin jotka lopulta johtavat pyyn viimeöiseen makuukieppiin. Lähettyvillä lunta on kovin paljon joten paikka on todennäköisesti aikaisempina vuosina tutuksi ja turvalliseksi todettu.

Hiirien, myyrien, jänisten ja lintujen jälkiä näkyy lumella runsaasti kunnes kuljen polun näköisen kohdan halki. Se erottuu hieman avoimempana kohtana vaikkei sitä poluksi tunnistakaan kuin vasta kauempana näkyvästä Ilves-reitin merkistä. Seuraan niiden harvakseen asetettuja merkkejä jotka johdattavat minut lumisen verkon äärelle. Kostea lumi on taivuttanut kaikki kapeat lehtipuiden oksat ja rungot polun ylle tehden tiiviin esteen josta en uskoisi reitin kulkevan ellen näkisi kauempana kimaltavaa Ilveksen tassua.

Jos tässä kohtaa kääntyisimme kotia kohti olisi retkemme ollut lopulta aivan toisenlainen kuin se lopulta olikaan. Mutta jäimme miettimään ruokailua ja hetken ihmeteltyä päätimme lähteä katsomaan olisiko Vaarinkolun laavu tyhjillään. Olimme edellisenä päivänä ajaneet samaa Savijärven takaa kulkevaa syrjäistä metsätietä hetken matkaa joten lähdimme sinne uudestaan. Jatkoimme matkaa kohdasta jossa olimme silloin kääntyneet toiselle tielle mutta vastaan tuli nopeasti este, joku oli jo puskenut matalammalla autolla tietä pitkin ja auto oli jäänyt niille sijoilleen. Tästä ei pääsisi joten pakittelimme takaisin, kartan mukaan tämän kohdan pystyisi kiertämään ylempää kulkevan kolmen tien pätkän avulla joten suuntasimme niille. Ensimmäinen tie oli ihan kohtuullinen, tempovaa tietä mutta lumen pinta pysyi tasaisena. Ensimmäiseltä erkaantuva toinen tie tuntui myös kovin tasapintaiselta kunnes kohdalle osui mäen alaosa. Siinä auto kääntyi ja jäi jumiin, kolmatta tien pätkää emme enää päässeet näkemäänkään. Ensimmäisenkin pääsimme näkemään uudestaan vasta joskus reilut kuusi tuntia myöhemmin.

Jumiin jäämässämme kohdassa oli puuterilumen alla ilmeisesti loskaan ajetut jäiset urat, jotka väänsivät automme sivuun ja ojien ollessa hyvin lähellä olin ollut pakotettu pysähtymään. Kaivoin auton irti ja työnsin sen eteenpäin kunnes jäimme aivan pian uudestaan kiinni. Pakittelimme poispäin mutta taaksemme jäävät urat murtuivat kerta toisensa jälkeen renkaiden alla vääntäen auton puuterisen hangen päälle ja jumiin. Jonkin aikaa taisteltuamme menin katsomaan edeltä päin löytyisikö sieltä jonkinlaista leveämpää kohtaa jossa auton saisi käännettyä, jos jollain ihmeen kaupalla pääsisimme eteenpäin puskemaan. Jonkin matkan päästä löysin vain jäljet, jossa joku aiemmin ajanut oli sortunut ojaan ja sytyttänyt lopulta paikalle nuotion. Totesin sen olevan merkki siitä että jätämme tuon suunnan väliin.

Kokeilimme jatkaa pakittamista pois mutta auringon laskuun ollessa enää tunti oli pakko todeta että olemme jumissa pienellä pätkällä tietä. Pystyimme liikkumaan raivaamallamme osuudella mutta emme pääse siltä eteen emmekä taakse ilman että auto putoaa jo ajetuilta raiteilta pehmeään lumeen ja lähelle ojaa. Tässä vaiheessa koen parhaaksi soittaa Autoliitolle, jotta saamme hinausapua, pimeän saapuessa tulee yhä vaikeammaksi nähdä taakse ja väsymys alkaa olemaan lähellä.

Soitettuani jään paikalleni odottamaan hinaajan yhteyden ottoa ja paikalle tuloa. Kuski sanoo matkassa kestävän n. tunnin joten pidän ensin taukoa hetken kunnes alkaa tuntua hölmöltä olla itse tekemättä mitään ja jatkan kamppailua. Noin tunnin kuluttua kamppailen vielä samaan malliin ja pimeä on jo yllämme, puhelin soi ja hinaaja sanoo olevansa nyt itse jumissa tien toisessa päässä eikä pääse avuksi sillä joutuu nyt itse vinssailemaan autoaan takaisin tielle. Paikalla ei myöskään näy mitään jälkiä joten kuski on myös hieman ihmeissään ja tässä vaiheessa mahdollisesti jo ajattelee kyseessä olevan jonkinlaisen vedätyksen. Selviää että navigaattori on opastanut aluetta tuntemattoman tieltä erkanevalle osuudelle toisessa suunnassa. Kerromme paremman reitin varmempia teitä pitkin mutta epäselväksi jää tuleeko sitä kautta enää kukaan.

Mukanani on yleensä 4t käsivinssi mutta edellisen pidemmän reissun jälkeen olen jättänyt sen hetkeksi pois kyydistä enkä ole tullut ottaneeksi sitä takaisin, juuri nyt kovasti muistelen sen toimivuutta lämmöllä ja rakkaudella. Toistaiseksi muuta vaihtoehtoa ei ole kuin kääriä taas hihat ja käydä töihin. Joka kerta kun auto lipeää urilta se tekee vahvemmat urat kohti ojaa ja ne täytyy käydä siloittamassa sekä uudelleen ohjaamassa koska muuten ne ohjaavat perän uudestaan samaan paikkaan. Todella turhauttavaa ja taas pienen hetken jälkeen täytyy miettiä hetki että olisiko tielle mahdollista lapioida paikka jossa kääntyä sillä etuperin pois pääsy olisi paljon helpompaa. Lapioin parhaimmalta näyttävän kohdan ojan laidoilta puhtaaksi mutta reuna viettää molemmin puolin liian paljon ja riski on liian suuri.

Pidän pientä taukoa autossa istuskellen ja kysyn Tiinalta käyttäisikö tämä jatkossa kyseisen matkatoimiston palveluksia ja vastaus on yllättäen ”kai se on pakko.” Tämä selvästi osoittaa että kysyntää kotimarkkinoilla siis olisi jos markkinointi hoidettaisiin hyvin. Tunnelma on kovin huvittunut kun sompailemme pienessä meille osoitetussa pätkässä edestakaisin ja tunnelmaa kohottaa kovasti kun homma alkaa jopa hieman kulkemaankin. Yhdellä kertaa ulos astuttuani saan nauttia taianomaisesta hetkestä kun pimeyden ympäröimänä huuhkaja huhuilee jostain suurten kuusien suojasta. Ihan mielettömän hienoa, pimeyden ja hiljaisuuden leikkaava huhuilu on vaikuttava ääni.

Saamme haukattua metrejä taaksepäin ja löydämme rytmin jolla edetä hitaasti mutta varmasti. Kun matkaa takana häämöttävään risteykseen on enää parikymmentä metriä käy mielessä vain ottaa vauhtia ja pakittaa voimalla niin pitkälle kuin mahdollista mutta lumen alla näyttää olevan voimakkaasti sudittavat jäljet jotka saattaisivat osoittautua petollisiksi. Kutakuinkin samaan aikaan takanamme näkyy valoa, ensimmäistä kertaa n. viiteen tuntiin sitten auringon laskemisen. Jonkinlaisen heittimen valo ei kuitenkaan liiku eikä lähene ja meidän osaltamme matka on hetkeksi tyssännyt hieman hankalampaan asentoon juuri ennen risteystä. Viimeisen taistelun saamme kuitenkin selätettyä ja vapaus koittaa, kunnes valoa kohti kulkiessamme pääsemme vastatusten avuksemme tulleen hinausauton kanssa – joka on jumissa edessämme.

Käyn juttelemassa kuskin kanssa joka on joutunut soittamaan avuksi toisen auton, jotta pääsisi taas vuorostaan vapaaksi. Tässä kohdassa on juuri sopivasti tierummun kohta joka näyttäisi tehneet petollisen kuopan tiehen, auto on pudonnut juuri siihen ja jämähtänyt eikä sopivaa puuta vinssille ole lähettyvillä. Odoteltuamme ja latauduttuamme taas hetken lähdemme yrittämään yhdessä vinssaamista, kuski ottaa vinssin hoitaakseen ja minä huolehdin että ratti pysyy oikeassa suunnassa. Saamme suuren rekan oikeaan suuntaan ja kuski vaihtaa vinssin toiseen puuhun. Hinaaja pääsee nousemaan urille, mutta sama meitä vaivannut ongelma jatkuu, urat pettävät ja auto putoaa hetken päästä uudestaan jumiin. Nyt olemme kuitenkin jo lähestyneet takana häämöttävää suurta mäntyä johon vaijeri pääsee yltämään. Aikaisemmalla työnjaolla ja suuren puun avulla vinssausta ei enää pysäytä mikään. Ilo on tälläkin kertaa toki vain lyhytaikainen sillä matkaa päätielle on vielä jonkin verran kun viimeistä mäkeä noustessa lumi pettää taas. Nyt puut ovat todella vähissä, mutta ammattimies saa väkipyörien avulla vaijerin töihin ja auton liikahtamaan. Lopullinen irti nykäisy yllättää minut aivan täysin, takana on hyvässä kohdassa kuusi mutta se on heiveröisen näköinen rimpula joka natisee ja nitisee kun puunhalaaja kiristyy sen kapean rungon ympärille. Puu ei silti antaudu vaan suuri raskas auto vetää itsensä sen avustuksella ylös viimeisen kerran ja pääsee pakittamaan takaisin tielle. Juttelen vielä hetken kuskin kanssa ja kääntyessäni takaisin olen lähellä toivottaa näkemiin, mutta saan sen kuitenkin nielaistua ja vaihdettua hieman paremmaksi tervehdykseksi.

Ramppaaminen lumen ja lämpimän auton välillä on kerännyt kenkien ja lahkeiden ympärille lumiset paakut jotka sulaessaan ovat lopulta kastelleet kenkäni, villasukkani ja sukkani aivan läpimäriksi. Nappaan auton paksista Yoshin pyyhkeen ja hyppään apukuskin paikalle, jossa nyhdän jalkani paljaiksi ennenkuin kiedon ne pyyhkeen sisälle kuivattavaksi ja lämmitettäväksi. Kello on n. puoli yksitoista illalla kun käännämme keulan kohti lähintä 24h ruokapaikkaa, syötävää olemme saaneet viimeksi joskus valoisaan aikaan.

Tämän reissun lähes jokainen vaihe on ollut särmikkyyttä pullollaan, mutta hyvässä seurassa ja hyvällä mielellä nuo kulmat ovat pyöristyneet hirtehisiksi hetkiksi ja hauskoiksi muistoiksi.