Sateisen harmaana avautunut perjantaipäivä on mitä parhain vietettäväksi syksyisten metsän värien parissa. Tukikohdaksi kokkailuretkellemme valikoitui Ukkoherra, Evon retkeilyalueella oleva tuplalaavu. Se kohoaa metsän suojissa olevalla kallion nyppyrällä ja vuokralaavuna se on aivan täydellisen rauhallinen. Tiinan tämän hetkisten jalkakokeilujen johdosta lähdimme liikkelle vain yhdellä rinkalla ja samasta syystä halusimme päästä paikalle suhteellisen helposti.
Värispektrin ollessa laajimmillaan juuri nyt, katselimme saavuttuamme hieman maisemia ja kävimme ihailemassa lampien ja järvien rannoilta aukeavaa värinäytelmää. Mahan kurnimisen katkaistessa hiljaisuuden lähdimme sytyttelemään tulia tulevalle yösijalle. Kivelänahontien puomilla jätimme auton jälkeemme ja talsimme syksyn koristelemaa metsätietä pitkin kohti perille johdattelevaa kapeaa polkua. Matkaa ei ole paljon, ensin parisen sataa metriä tien uraa ja kutakuinkin polkukylttien kohdalta toiset parisen sataa metriä pientä polkua ylöspäin. Laavu sulautuu maisemaan täydellisesti ja tietämätön saattaa jopa aivan helposti kävellä sen alitse tietämättä siitä mitään, rinteessä oleva huussi kuitenkin paljastaa että muitakin rakenteita saattaa löytyä.
Helpon taipaleen aikana ehdimme muistelemaan edellistä käyntiämme tällä laavulla jolloin pohrasimme polveen asti ulottuvassa koskemattomassa hangessa rinkkojen sekä kummipojallemme (joka silloin oli mukanamme) olleiden kookkaiden lahjojen kanssa. Sama meitä hidastava paksu jääpintainen hanki oli tehnyt temput silloiselle etuvetoiselle autollemme ja olimme kuluttaneet koko valoisan ajan kaivaessamme sitä irti ja aina hieman eteenpäin. Silloin hiki oli virrannut niin autoa kaivellessa kuin perillä laavulle vievää polkua etsiskellessä niin että lopulta lumessa peseytyminen oli tarpeen. Tapahtumista huolimatta tuo oli erittäin hauska reissu, hyvässä seurassa vastoinkäymisetkin kun ovat vain ohjelmanumeroita.
Nyt pääsemme paljon helpommalla vaikka lyhyet etäisyydet pistävätkin aina ottamaan ”hieman” ylimääräistä painoa mukaan kun kerrankin on mahdollisuus luksukseen. Viimeiset askeleet jyrkän kallion päälle ja herkkujen täyteinen selässämatkaaja parkkiin laavun nurkkaan. Samantien vielä pienet sekoittelut lettutaikinalle ja muurikka kuumenemaan nouseville liekeille, onneksi taikinan olemme sekoittaneet jo valmiiksi joten sen kummempaa ei tarvitse tehdä.
Nyt voi rauhassa keskittyä olennaisimpaan eli liekkien tanssin katseluun ja sen ritisevän musiikin kuunteluun. Toiselle puolelle laavun käytävää halkovaa pitkää tulipaikkaa laitan pari isompaa halkoa muodostamaan hiillosta jonka kätköihin laitetaan lopulta illan varsinainen ateria, paisti, hautumaan.
Valoisaa aikaa on onneksi jäljellä mukavasti eikä kummoisempaa kiirettä tavaroiden järjestelyyn ole, lettu toisensa jälkeen kohtaa tuhonsa laavun nälkäisten asukkaiden käsittelyssä.
Kyytipojaksi välipalalle löytynyt lakka glögi hoitaa tehtävänsä palan painikkeena oikein loistavasti.
Toisen aterian päästessä valkosipuliin upotetuksi se piilotetaan kekäleiden alle ja Tiina jää hiilloksen luokse sillä välin kun lähden Yoshin kanssa pienelle lenkille.
Evo ei välttämättä ole sitä kaikista värikkäintä aluetta ruskan ihailuun mutta täällä havumetsän lomassa pilkistävät lehtipuiden väripilkut erottuvat kauniisti edukseen ja niiden pudottamat lehdet saavat pienemmät kuuset näyttämään jo koristelluilta joulukuusilta. Voimakas vihreä antaa tunnelmallista taustaa mitä moninaisimmille väreille ja hiljaisuuden vallitessa ympärillä on niin kovin levollista katsella maisemia metsän poluilta.
Kun pimeä alkaa hiljalleen kietoutumaan ympärille palaamme nuotion tuoksun houkuttelemana takaisin laavulle viettämään iltaa. Valot on jo ripustettu sopiville paikoille saapuvaa pilkkopimeää varten ja pedit valmisteltu.
Ruoan hiljalleen murentuessa matalassa lämmössä on aikaa käydä läpi lähenevän isomman reissun suunnitelmia, mutta muuten juuri nyt ei muuta tarvitse kuin istuskella laverilla kuunnellen vain liekkien huminaa ja syksyn lehtien ajoittaista kopinaa laavun katolle.
Metsistä huipuille 