Skaidijärvi – kota talven keskellä

HUOM! Pidemmän tauon jälkeen taas pukkaa retkikertomusta, mutta tällä kertaa pienin muutoksin. Jatkossa Tiina tulee mukaan kirjoittamaan ainakin joihinkin yhteisiin retkiimme ja mahdollisesti hän voi myös kirjoittaa omista retkistään kuten minäkin kirjoitan omistani. Tulevaisuudessa olisi myös tarkoitus kirjoittaa ainakin joistain retkistä niin että kirjoitamme samasta kohteesta kaksi näkökulmaa, retki terveillä jaloilla ja sama retki proteesin kanssa. Näin tuodaksemme osittain esiin sen mitä retkeily proteesin kanssa välillä vaatii mutta myös sen kuinka kenen tahansa on mahdollista nauttia luonnosta täysin rinnoin. Luonto kuuluu kaikille!

p.s Tämän johdosta sivusto myös muuttaa jatkossa metsistähuipuille.fi osoitteeseen, tosin vasta jonkin ajan kuluttua ja vanha sivusto tulee kyllä ohjaamaan oikeaan paikkaan.

Siniseen aamuun

(Tiinan kertomaa)

Kipsuttelen jäisen tien yli lumikengillä. Muoviset nastaosat eivät pure ja otan lyhyitä askeleita, jotten liukastu kumoon. ”Meidän pitää varmaan mennä vähän eri reittejä, on liian jäistä liukkareille” Tuomo sanoo ja kiinnittää liukulumikenkiensä siteitä talvisaappaisiinsa.

Laki on osin paljas, variksenmarjan varvut pilkistelevät jään alta. Reittimerkitkin pilkistelevät paikoin lumen alta. Tuuli on hionut jäätä, paikoin kasannut dyynejä, joista Tuomo pääsee liukulumikengillä helposti, mutta minun lumikenkäni upottavat jo niissä. Oi ei, taitaa tulla raskas reissu.

Koira spurttailee alkuun päättömästi, se on niin innoissaan, kun koko perhe on lähdössä lenkille. Pian senkin suurin into taittuu, kun se uppoaa riittävän monta kertaa lumeen mahaansa myöten, ja se siirtyy seuraamaan Tuomon suksenjälkiä.

Tuomo laskee ahkion menemään edeltä ensimmäisen alamäen, ja laskettelee nopeasti itse perässä koira kannoillaan. Vanhasta oppineena itse laskeudun mäkeä suosiolla sivuittain, sillä jyrkässä, jäisessä rinteessä lumikengän peräosat eivät pääse uppoamaan hankeen ja proteesin tietokone on ymmällään miten toimia.

Loppuosassa rinnettä vaellussauvani uppoaa liian syvään ja estääkseni tuiskahtamisen mäkeä alas kasvoillani, heittäydyn takapuolelleni. Tuuli kinostanut siihen upottavan dyynin ja lumi on ihan liian pehmeää kangetakseni kehoani siinä ylös. Laskeudun sitten pyllymäkeä rinnettä alaspäin lumen alta pilkottavan kiven luokse, josta pääsen ponnistamaan itseni takaisin jalkeille.

Alhaalla kurussa upottaa huolella, uppoan joka toisella askeleella lähes puoleen sääreen lumikengistä huolimatta. Lumen pinta on koppura, joka antaa vastusta askeleille, mutta pintakuoren alla onkin pehmeää puuterilunta. Tuomo on jo hiihdellyt seuraavalle laelle, kun itse lähden nousemaan. Tuulensuojan puolella rinne on myös pehmeää ja horjahdan jo toistamiseen nurin. Koira ryntää juosten luokse hihna perässään katsomaan miksi ryömin lumessa. Tuomo tyytyy nauraen kuvaamaan taisteluani laelta. Ihmeen kaupalla saan itseni pungettua jälleen jalkeilleni, ja jatkamaan matkaa.

Yoshi to the rescue

Tuuli juoksuttaa irtolunta pitkin hangen aaltoilevaa pintaa. Vaikka aurinko on aloittanut matkansa jo äsken, on valo näin helmikuun alussa yhä sinertävää, kylmää. Tuntureiden yli puhaltava tuuli riepottaa pipoa, joten kiskon hupun päähäni ja tiukkaan kunnolla. Iltapäivän puolelle on taas luvattu vielä ärhäkämpää tuulta, siksi olemme taas aikaisin liikkeellä. Taivaanrannassa alkaa näkyä pastellisia sävyjä. Tuulen mukana kaikuu riekon käkätystä.

Kodalla

Aukealla ennen Skaidijärven kotaa olen jälleen upoksissa lumikenkineni, mutta tällä kertaa pysyn pystyssä. Väsyneenä irrotan lumikengät, askel tuntuu keveältä ilman niitä. Kopistelen kotaan sisälle, jossa Tuomo on jo laittamassa kamiinaan tulia. Sen räiskyessä on mukava lämmitellä kohmeisia sormia ja venytellä, koira vilahtaa penkkien alle levolle hetkeksi. Ruuan valmistumista odotellessa Tuomo ja Yoshi lähtevät vielä tutkimaan ympäristöä hiihtäen.

Väliaika – Tuomon tutkimusmatkailua

(Tuomon kertomaa)

Parkkeeraan ahkion kodan edustalle ja lähden oven pieleen nojaavan lapion kanssa kaivamaan puuliiteriä esiin. Lumi oven edestä siirtyy nopeasti rakennuksen viereen ja pujottelen sisälle sukset jalassa hakemaan puusäkin mukaani. Rakennuksen liukkaalta edustalta on hankala nousta ylös lumiselle dyynille mutta saan vietyä säkin ilman kommelluksia kaminan viereen. Pilkon jäisiä halkoja hieman ja laitan heti muutaman kuivumaan seuraavia kävijöitä varten.

Pian tuli alkaa jo ahnaasti nielemään puista irtoavaa happea ja katselemme ruoka-ainekset esille. Tiinan jäädessä istuskelemaan otan välistä hieman vaatekerroksia pois ja lähdemme Yoshin kanssa kahdestaan vielä jatkamaan matkaa hieman pidemmälle. Tämä on usein hyvä vaihtoehto varsinkin tällaisissa yhteisissä retkikohteissa joissa matka on Tiinalle hankalampi, liika kilometrien ahnehtiminen huonossa maastossa voisi kostautua kipuina Tiinan jaloissa tai että matkamme hidastuisi jossain kurussa niin kovasti että jäisimme aikaisin laskeutuvan pimeyden armoille. Näin pääsen myös tuulettumaan ja matkaamaan omaa tahtiani niin että voin keskittyä enemmän maisemiin ja matkaamiseen sen sijaan että yritän jatkuvasti luovia molemmille parasta mahdollista reittiä.

Helmikuun paisteen voi jopa tuntea kasvoilla, tuuli on sen verran hiljainen vaikkakin taivaanrantaan kertyvät pilvet kertovat tuon seikan olevan piakkoin vaihtumassa. Ahkion olen jättänyt kodalle ja on mukavan rentoa päästä laskemaan ilman sen nilkkoja näykkivää hoputusta. Yritän suunnata pehmeimpiä allikoita vältellen ja siinä vielä sopivasti onnistuen joten matkaaminen on mukavan rentoa. Maisemat ovat aikalailla kauneimpia mitä tämä maa voi tarjota, häiriöttömän tasaista ja kumpuilevaa valkeaa avotunturia joka vain jatkuu ja jatkuu aina horisontin etäistä viivaa kaukaisuudesta tavoitellen.

Edessä dyynien ja varjojen koristamaa koskematonta maisemaa.

Taakse piirtyy vain kulkijoiden hauraat jäljet ja nekin tuuli pyyhkii pian kadoksiin.

Aurinko vuoroin paistaa ja vuoroin piiloutuu pilvien taakse, sen esilläolon aika lyhenee jatkuvasti pilvien tummetessa ja paksuuntuessa. Nautin hetkisen aikaa avarasta vapaudesta ja aistien rauhasta. Mutta päivälle luvatun lumimyräkän aika lähenee jatkuvasti joten alan katselemaan mistä pääsisin mahdollisimman pitkillä laskuilla takaisinpäin.

Aurinko pistäytyy katselemaan, mutta pilvimassa vyöryy vääjäämättä sen eteen.

Kodan piirtyessä uudelleen näkyviin näen myös jonkin moottorikelkan suuntaavan kohti kotaa ja pian näkyviin piirtyy myös toinen, kolmas, neljäs… Suunnatonta turistilaumaa paimennetaan kohti Pulmankijärveä kuin porotokkaa konsanaan, ainoana erona toki että nämä porot pääsevät moottorikelkan kyydissä. He näyttäisivät pysähtyvän järven jäälle ja jäävän siihen puuhastelemaan jotain, valitettavasti en voikaan lasketella viimeistä mäkeä vauhdilla vaan joudun nappaamaan Yoshin jälkiliinasta kiinni ettei poju vahingossa säikähdä joukkion puuhia ja päätä lähteä elämään elämäänsä Kaldoaivissa. Joukkiossa monen katseet tuntuvat seuraavan lasketteluamme heitä kohti, eivät hekään varmaan ole ajatelleet että täällä joku tulisi yksinään hiihdellen vastaan. Irrotan sukset oven ulkopuolelle hankeen ja astun sisään jo lämmenneeseen kotaan, jossa tuoksuu lämmin ruoka ja kahvin kutsuva tuoksu.

Tiina

(Tiinan kertomaa)

Pian Skaidijärvelle ajaa moottorikelkkojen vetämänä useampi reellinen ulkomaalaisia turisteja, ja pilkkiopetus alkaa pian.

Lähtiessämme käännyn vielä katsomaan taakseni ja mietin, millainen elämys heille mahtaa olla huussissa istua lumen päälle tarpeilleen, kun sinne oli päässyt tuiskuttamaan lunta tuvan täydeltä.

(Kuvassa puuliiterin puoli, huussi toisella puolella rakennusta)

Palailemme autoa kohti hieman eri reittiä kuin tullessa. On raskasta kulkea, kun lumesta on hankala ennakoida milloin kantaa ja milloin upottaa. Alan varomaan joka askelta väsyneellä kehollani. Tuomo hiihtää etäämmällä ja Yoshi ei oikein osaa päättää kumpaa meistä haluaisi seurata. Se juoksee hihna perässään meidän väliä tuiskahtaen usein yläkroppaa myöten lumeen, se yrittää paimentaa meitä yhteen.

Viimeisen nousun alla Tuomo heilauttaa hyvästiksi ja suuntaa suksensa etelämmäs. Hän aikoo jatkaa koiran kanssa hiihtämistä, minä käyn välillä kahvittelemassa tuttavan kanssa, ja menen sitten hakemaan heidät sovittuun kellonaikaan Pulmankijärven eteläpäästä. Mietin miten hyvä, että olemme etsineet ja löytäneetkin keinoja retkeillä yhdessä vaikkei liikuntakykyni enää kaikkea sallikaan. Voimme tehdä yhteisen retken ja Tuomo voi syventää tai pidentää omaa retkikokemustaan itsekseen. Tällä tavalla en ole taakka, en koe kahlitsevani toista seikkailemasta omilla retkillään.

Tuuli on voimistunut ja tuiskuttaa lunta silmälaseihin asti, kuorruttaa pipon alta pilkistävät hiukset lumella. Otan rinteestä kiintopisteeksi puurykelmän, jotta varmasti nousen oikeaa suuntaa kohti enkä joudu palailemaan pitkästi autoa kohti. Oikean jalan lumikenkä tuntuu löysältä – voihan kökkö, se on irtoamaisillaan, en ole kiristänyt takaremmiä tarpeeksi tiukalle. Yritän työntää kenkääni pidemmälle lumikengän kiinnitysmekanismissa, mutta ei se luista kunnolla. Yhdellä jalalla seisten en saa sitä laitettua kunnolla. Haravoin katseellani rinteestä sopivaa kiveä, johon istahtaa, mutta kaikki näyttävät liian matalilta – olisi vaikea nousta sieltä ylös nivelrikkoisella polvellani ja pahimmassa tapauksessa saattaisin horjahtaa pahasti kumoon yrittäessäni. Nyt kun Tuomo on jatkanut matkaansa, en halua ottaa sitä riskiä, etten saisikaan itseäni pyllerrettyä sieltä ylös. Niinpä tiukkaan päällisremmin niin tiukalle kuin suinkin ja päätän mennä varoen, matka ei onneksi ole enää pitkä.

Askeleen ponnistaminen on vaikeaa jyrkässä rinteessä löysän lumikengän kanssa ja kulkeminen on hidasta. Nauran ääneen tilanteelle, kun tunnen, etten pääse ollenkaan etenemään. Hitaasti jyrkin kohta jää taakse, ja kulkeminen sinänsä helpottuu, kun saavutan tasaisemman kohdan. Huokaisen syvää tuulen riepottaessa takkiani. Mikä sielua puhdistava tuuli!

Lähetän työkavereille videota laelta – katsokaa miten siistiä, ei mitään missään! Heistä osa ei ollenkaan ymmärrä mikä saa ihmisen lähtemään pohjoiseen kylmään ja myrskyyn lomailemaan, kun voisi ottaa aurinkoa uima-altaalla jossain etelässä. Niin. Pohjoisen vetovoimaa on vaikea selittää sitä ymmärtämättömälle. Ehkä se on tietty vapauden tunne. Villiys. Kesyttömättömyys. Ymmärrys siitä että on oltava nöyrä tai voi koitua kohtaloksi. Tieto, että siellä on kansa vaeltanut ja saanut elinkeinonsa jo vuosisatoja. Se oman pienuuden ja rajallisuuden tunne laajan erämaan laidalla.

Viimein lumesta sumeilla silmälaseilla tihrustan, ettei autoja tule ja kipsuttelen varoen tien yli takaisin autolle. Tuuli puskee vastaan avatessani auton ovea. Se ei selvästikään halua minun vielä lähtevän.

Ei vielä ohi

(Tuomon kertomaa)

En halua turhaan nousta ylös auton luokse vain heti laskeakseni sieltä takaisin, nyt täytyy vain luottaa että Tiina pääsee turvallisesti autolle. Yoshi ei oikein ymmärrä kun nappaan sen hihnasta kiinni ja vedän itseni kanssa samaan suuntaan. En ole varma onko poika enemmän huolissaan siitä, että mamma kulkee nyt väärään suuntaan vai olisiko se vain valmis jo vaihtamaan lumessa tarpomisen lämpimässä autossa makoiluun. Pian Yoshi kuitenkin ymmärtää, että tälle reissulle jatkamme vain kahdestaan ja se yrittää siirtyä edelle johtamaan letkaa. Valinta joka näyttää kaduttavan piakkoin, kun lumi ei tahdokaan kantaa. Tassut uppoavat kerta toisensa jälkeen lumeen ja usein koko koira kellahtaa perässä niin että vain korvat vilkkuvat hangen yllä kun tassut hakevat paikkaa nousta takaisin hangen päälle. Vähän aikaa yritettyään poika päättää ottaa paikkansa letkan perimmäisenä, jossa suksien ja ahkion auraama jälki tarjoaa hieman helpomman kulkuväylän.

Aamun leppeät tuulet ja kantavat hanget alkavat olla taakse jäänyttä elämää.

Tiina varmaan on jo lämpöisessä kahvittelemassa ja mielessä käy että on tämäkin tapa kuluttaa aikaa – mitä parhain tapa siis. Myräkkä yltyy ja näkyvyys alkaa pian kaikkoamaan, koiran musta turkki peittyy valkeiden hiutaleiden alle kun piilotan itseni syvälle hupun uumeniin. Tunnen oloni kevyeksi vaikka rajummat olosuhteet alkavatkin vaatimaan työtä sekä tarkkaavaisuutta. Kun retkeilemme koko poppoo yhdessä syrjäseuduilla tai reittien ulkopuolella kuluu omaa energiaani jonkinlaisen pelastautumissuunnitelman ylläpitämiseen suunnattoman paljon vaikken sitä aktiivisesti varsinaisesti miettisikään. Yksin kulkiessa vaihtoehtoja on hieman enemmän ja vaihtoehtoisten reittien tarkkailu on helpompaa kun sitä tarvitsee miettiä vain omalta osaltani.

Rämmimme Yoshin kanssa jonkin aikaa hangessa kunnes päätän mieluummin ottaa suunnaksi moottorikelkkauran, toivoen että se olisi kovettunut sen verran että kantaisi koiran painon. Tällä menolla kun reissusta ei muuten koiralle välttämättä jää aivan niin mieluista kuvaa. Urasta itsestään ei näy yhtään mitään mutta kelkkamerkkien punainen ruksit kyllä näkyvät tasaisin väliajoin. Mietin kuinka näidenkin tolppien maisemaa rumentavaa vaikutusta aina silloin tällöin parjataan, mutta ainakin nyt ne näyttävät hyvin miellyttäviltä. Tai pitäisikö sanoa se, sillä yhden merkin kohdalta voi nähdä vain sen verran eteenpäin että näkee seuraavan. Lumen aallot lyövät valkeille dyyneille ja muuttava lumi kisailee kiitäen jaloissa. Myräkän keskellä ei ole mitään muuta kuin minä ja koira eikä juuri nyt ulkopuolista maailmaa ole olemassakaan.

Myräkkä pyyhkii pois kaiken muun ja maailma pienenee lopulta vain kahden tolpan väliseksi.

Välillä lumisateen välistä pilkistää aurinko ja hetken päästä taas kaikki katoaa. Tuulen työntäessä lunta syrjemmäs tulee kelkkaurakin hieman paremmin näkyviin ja sen tasaisella selällä on rentouttavaa lasketella alas loivaa tunturin rinnettä. Ura kantaa Yoshia hyvin ja sitä jolkotellessaan poju välillä unohtaa ettei sen ulkopuolelle ole pelkillä tassuilla asiaa, seikka joka kuitenkin muutaman harharetken jälkeen tuntuu syöpyvän noiden suippojen korvienkin väliin.

Kun hanki alkaa kantamaan kelkkauralla on alaspäin liu’utellessa aikaa ihailla esiin tunkevaa aurinkoa.

Lopulta saavun etuajassa lähelle sovittua noutopaikkaa ja laitan Tiinalle viestinä uudet koordinaatit jotka ovat vähän pidemmällä sovitusta kohdasta. Kaivan termoksen esiin ja nautiskelen pari kuksallista maukasta kahvia samalla auringon hiipuvia säteitä ihaillen.

Torronsuo

Torronsuon pitkoksien varrella on kaksi levähdyspaikkaa.
Kaunis levähdyspaikka Torronsuon pitkoksilla.

Kapustan kaiho ja pikkukuovin riemu kilpailevat suon äänimaailmasta. Onneksi lintujen äänien perässä ei sentään tarvitse saapua paikalle heti auringonnousun aikaan sillä kesäkuun hämärät tunnit vaativat enemmänkin valvomaan pitkään kuin heräämään aikaisin. Mutta nyt olemme heränneet aikaisin, emmekä ole ainoita sillä varttia yli viiden parkkipaikalla on jo muitakin autoja.

Pitkokset metsän hämärästä valoisalle suolle.
Suopursu valkaisee metsän alustaa.
Tupasvilla taas koristaa pitkoksia suon puolella.

Viimeisestä käynnistä kevään/alkukesän Torronsuolla on jo jokunen vuosi, viime vuosien pohjoisten reissuja edeltävinä viikkoina harvemmin on enää tullut tehtyä sen kummosempia reissuja, niiden jälkeisestä parista viikosta nyt puhumattakaan.

Mutta nyt ne ovat taas edessä, Torronsuon pitkokset, kilometreittäin helppokulkuista väylää ja vielä villojen sekä suopursujen aikaan.

Vanhat tunnelmalliset pitkokset, sydänpuusta valmistetut, ovat saaneet väistyä uusien kyllästettyjen tieltä. Kovin sääli mutta silti kiitollisuus voittaa kun nyt reitti on taas hyväkuntoista ja vahvaa. Eipä tänne muutenkaan olla niin jalkoihin tultu katsomaankaan.

Torronsuolla on kaksi esteetöntä pitkosreittiä katselulavoille.
Esteetön reitti on taas vahvassa kunnossa ja uusi katselulavakin on tehty.
Hyväkuntoinen ja leveä pitkos mahdollistaa liikkumisen muulloinkin kuin vain hyvinä päivinä.
Vanhat tunnelmalliset pitkokset ovat odottamassa kohtaloaan reitin varressa.

Kopina vie eteenpäin ensin katselulavan kautta metsän laitaan pitkosten mutkitellessa suurempien puiden ympäri. Helppoa ja halvempaahan olisi jyrätä metsää matalaksi ja vetää pitkokset suoraksi mutta onneksi luontoarvot saavat vielä etusijan täällä.

Pieni mutta vaikuttava esimerkki luontosuhteesta, ihmisen tie saa väistää puuta.

Keskemmälle suota kääntyessä alkaa mäntyjen koko pienentyä rajusti mutta todennäköisesti ikä vain jatkaa kasvuaan, paikoin ehkä hyvinkin roimasti.

Aurinko pilkistelee rikkonaisen pilvipeitteen takaa ja sen vaikutus suomaisemaan on suunnaton. Ei niinkään kimaltavien kuljujen ja allikoiden johdosta vaan suurien valopilarien muodossa jotka laskeutuvat nojaamaan turpeen pintaan.

Valopilarit tekevät pilvisemmäksi muuttuvasta päivästä täydellisen upean.

Kahvihetken hiljaisuudesta ei ole tietoakaan mutta tilalla on kaikessa kakofonisuudessaan harmoninen äänimaailma. Pikkukuovi kailottaa lujimmin, kapusta kauneimmin ja käki sekä lito sitkeimmin. Taustalaulajissa löytyy valtava pienten lintujen kuoro sekä korppeja, joutsenia ja kurkia. Suurelle suolle mahtuu vaikka mitä, ravinto on tiukassa mutta rauhallisia tontteja pesinnälle löytyy yllinkyllin. Tältä parhaimmillaan jopa 12 metriä syvältä suoalueelta löytyy linnuille hyviä paikkoja joihin nisäkkäät eivät mielellään mene tarpomaan. Vähintäänkin ne huomataan ajoissa ellei jopa käydä vähän nokalla koputtamassa.

Maisemiin on helppo uppoutua.
Valkoisiin väreihin löytyy mukavaa vaihtelua kauniin suokukan muodossa.

Mutta valkoisissakin löytyy vaihtelua villan ja pursun sijaan. Kuvassa raate.

Pitkosten vierellä hillan kukintaa näyttäisi olevan jopa vähänlaisesti mutta uskon että syvemmällä tilanne on toinen.

Suolta suurien puiden katveeseen siirtyessä valoisuus vähenee huomattavasti, mutta tunnelmallisuus kasvaa.

Kostea metsänlaita ja tuuleton metsä tuovat mukanaan viheliäisen yllätyksen – hyttyset. Olisi ehkä ollut hyvä tasata hieman hengitystä ensin mutta nyt se on liian myöhäistä. Yritän hetken vielä etsiskellä rajavyöhykkeeltä maariankämmeköitä mutta eivät ole vielä aivan nousseet tai sitten en vain pysty keskittymään pienten hirviöiden äännellessä jatkuvasti ympärillä. Imijät tulevat kuppaamaan paljaita käsiä joten pitäydyn mieluummin liikkeessä kuin olisin enää enempää paikallani.

Metsän laidassa polku on erittäin kulunut mutta kosteassa maastossa se ei ole mikään ihme.

Pitkokset halki vanhojen vartioivien kuusien.
Tummaa mutta vihreää sekä ennenkaikkea tunnelmallista.

Metsäpolut ovat muuttuneet jo erittäin vehmaiksi.

Idänpäänkalliolla on suuri laavu, wc ja katos.

Idänpäänkallion laavulla. Lämpimänä päivänä tulet eivät kuitenkaan houkuttele joten nousen torniin katsomaan maisemia.

Idänpäänkallion tornin näköalaa Torronsuolle.

Tornissa voi hetken hengähtää ja nauttia äänistä ilman inisevää taustamusiikkia. Lämmin päivä näyttää nostavan paljon kosteutta sillä toisella puolella näkyvä metsän edessä on sinertävä verho ja näkyvyys on muutenkin hieman utuinen. Siltä toki tuntuukin, aamun viileys alkaa olla täysin tiessään ja lähes helteinen päivä tekee tuloaan.

Kesän vihreys jo aivan täydessä vauhdissa vaikkakin vielä pieniä eroja vihreydessä näkyykin. Polku mutkittelee tornilta alas metsän syövereihin ja muutamien mutkien kautta taas hetkeksi tielle.
Suolle tultaessa on taas valoisampaa mutta päivä on muuttunut pilvisemmäksi ja äänimaailma tuntuu jo lähes kokonaan hiljentyneen. Päivän muutos värikkääseen alkupätkään verrattuna on huomattava metsässä vietetyn ajan jälkeen. Aivan kuin olisi liikenteessä ihan eri päivinä.
Risteyksessä täytyy varoa muita liikkujia.

Uusi reitti kääntyy nykyään jo ennen Torron kylää joten enää ei tarvitse kuljeskella pitkiä pätkiä hiekkatietä eikä varsinkaan yhä vilkastuvan Somerontien laitaa. Mukava reitti tuo kyllä oli kauniin kylän halki, mutta pitkoksilla on huomattavasti tunnelmallisempaa kopistella.

Myös loppupätkän pitkoksien väliin jäävä metsä on mukavan tunnelmallista mutkittelevine polkuineen ja vaihtelevine kasvustoineen.

Välillä leveämpää ja välillä mutaisempaa.

Mutta niin kovin persoonallisen oloista jollain oudolla tavalla. Tosin suon laidan metsä on usein hienoa juuri kunttakasvuston puuttumisen johdosta.


Vanhat ja uudet pitkokset.

Hyvästit vanhoille sydänpuisille lankuille.


Vanha kelo on kestänyt paljon ja vartioi nyt paikallaan nuorempiaan.
Reissarit viimeisillä metreillä.

Lapakisto – arkista hiljaisuutta suurten keskuksien kupeessa

Ahvenlammin tulipaikka on talvella

Lapakiston luonnonsuojelualue pe 21.01.2022

”Tuulen täytyy käydä pohjoisesta” mietin, sillä vain pohjoinen tuuli voi olla ihmistä kohtaan näin raaka. Ahvenlammin pintaa rientävä tuuli nostaa jään pinnasta kiteitä ja heittää ne suoraan päin naamaani, ensin edestä sitten sivulta. Kun jää ei tepsi yrittää viima vielä nostattaa tulesta kipinöitä heittääkseen nekin vihoissaan. Mutta silläkään ei ole muuta vaikutusta kuin että kiristän hieman kaulusta ja otan uuden siemauksen kuksasta odottaessani eväsleipien lämpenemistä. Metsän ja lampien halki kulkiessa on kehon lämmitys käynnistynyt ja lentelevä lumi sulaa lämpimille kasvoille. Talvi täyttää tehtäväänsä ja nautin siitä täysillä.

Keliä voisi myös sanoa ikäväksi mutta mieli on mukava, vapaapäivänä on aikaa eikä väsyttävä pohraaminen koskemattomassa lumessa haittaa kun palkinnoksi istuu hetken jään ja tulen välissä. Ennen kuin aurinko nousi käännyin moottoritieltä Lapakiston luonnonsuojelualuetta kohti vievälle pienemmälle tielle. Se kaartuu moottoritien ylitse johtavalle sillalle josta näki kuinka raskas rahti jyristi arkisesti menemään tummalla asfaltilla. Oma tie taas jatkuu syvemmälle metsään ja lumen määrä maassa sekä puissa kasvaa samaa vauhtia kuin tiet pienenevät.

Parkkipaikka on tyhjä ja polut koskemattomia. Lumi on pyyhkinyt edellisten retkeilijöiden jäljet puhtaaksi ja pääsemme Yoshin kanssa piirtämään omat jälkemme tyhjälle kankaalle.

Kyltit estävät moottoroitujen ajoneuvojen käytön ja se voimistaa tunnetta että tämän portin läpi kulkiessa arki jää taakse.

Lähden Pitkäjärveä kohti ja ihailen Lapakiston yhtä itselleni mieleisintä piirrettä, sen kovin kutsuvia ”sisäänheitto” väyliä. Toinen näistä väylistä kääntyy heti läheistä lampea ja sen grillipaikkaa kohti kaartuen parin- kolmenkymmenen sentin korkeudessa maasta. Toinen taas jatkaa suoraan läpi tien vieressä vartioivien suurten kuusien jotka tekevät oksillaan kunniaa kun kuljemme ohitse.

Jonkin aikaa pohrattuamme tie ensin hienoisesti kapenee ja kapenee muuttuen lopulta Pitkäjärven laitaa kulkevaksi poluksi. Molemmat näistä väylistä ovat mielestäni aivan mahtavan houkuttelevia aloituksia retkikohteelle ja jos vain paikalle löytää niin on mahdotonta ettei polkujen kutsu tempaisisi mukaansa.

Kuljen jonkin matkaa järven jäällä, niin paljon valoisampaa vaikkei aurinkoa pilvien takaa näykkään mutta myös niin kovin paljon tuulisempaa. Tullessani suunnilleen tulipaikan kohdalle siirryn taas polulle joka johtaa ylös kallioiden päälle. Yoshi pomppii vuorikauriina ylös ja jää huvittuneena ihmettelemään kuinka kaksivetoinen ihminen sutii paikallaan jyrkässä mäessä. Kamera toisessa kädessä hankaloittaa sen verran pahasti nousua mutten jaksa pakata sitä poiskaan, tartun toisella kädellä polulla kasvavaan runkoon ja heilautan itseni sitä vasten.

Tällaisissa tilanteissa käy mielessä että olisi toisaalta mukava kun koirana olisi alaskanmalamuutti tai vastaava, sitä ei varmaan tarvisi kahdesti käskeä avuksi vetämään – kunhan se vain osaisi myös lopettaa vetämisen ajoissa. Mutta täytyy nyt tyytyä koiraan joka nauraa rimpuilulleni.

Ylhäällä mietin hetken pitäisikö toisaalta keitellä tässä jo kahvit sillä takana oleva metsä kallioineen antaisi hieman suojaa tuulelta mutta päätän kuitenkin jatkaa metsään.

Merkki löytyy mutta polusta ei tietoakaan.

Tällä välillä reitti tahtoo olla aivan täysin kadoksissa, kukaan on tuskin kulkenut tästä lumisena aikana ollenkaan. Merkintä kuitenkin löytyy vaikkei se täällä talvella olekaan niin välttämätön. Lapakiston luonnonsuojelualueen reitit ovat loppujen lopuksi pujottelua järvien ja lampien ympäri joten jos suunta on selvä niin perille kyllä löytää.

Polkujen varrella olevia korkeita kallioita vasten nojaa suuria jäisiä urkuja joista metsäneläimet soittelevat kylmiä säveleitään tyhjille valkoisille saleille.

Ahvenlammilla teen vielä pienen lenkin laidan suomaiseman lävitse kiertäessäni lammen selän taakse josta lähdemme tarpomaan lammen keskilinjaa pitkin kohti tulipaikkaa. Tuuli nostaa lunta tanssiin kanssaan, kauniisti ne kietoutuvat toisiinsa ja nousevat yhä korkeammalle pienen trombin lailla kunnes laskeutuvat alas lepäämään, vain noustakseen hetken kuluttua uudestaan.

Tuuli ja lumi tanssii

Kovinkaan kauaa ei taida mennä kunnes matkaavat dyynit pyyhkivät perästämme jäljet taas näkyvistä, puhdistaen reitin tuleville retkeilijöille.

Raivaan tulipaikan tyhjäksi lumesta, pinoan puut huolellisesti tuulta vastaan ja nostan pannun lämpenemään. Tuoksu on täydellisen tunnelmallinen – lämmin nuotion savu vasten raikasta talvi-ilmaa.

Nostan edellisenä päivänä valmistelemani leivät ritilälle ja hörppään kahvia.

Lapakisto on nätti hiljainen paikka ja talvella se vielä korostuu kun pääsee katsomaan maisemia vesistöjen keskeltä, samalla lumesta kimpoavaa valoa tankaten. Mihinkään ei ole nyt kiire, ennenkuin on aika taas lopulta jatkaa takaisin polkujen vietäväksi. Koskemattomat metsäpolut jatkuvat vielä hetken mutta alueen puolittavalla metsätiellä tilanne muuttuu – muiden ihmisten jälkiä. Tänne on näköjään saapunut joku muukin ja Yoshi iskee kuonon maahan lähtiessään jälkien perään.

Mitä luultavimmin matka jatkuisi Sammaliston laavulle tätä menoa mutta otamme suunnaksi kulkea laavun nimikkolammen halki. Ja todentotta, laavun suunnasta nousee savua, sinänsä ihan mukava että on todistajia koska lammen kannelle alkaa nousta paljon loskaista sohjoa, lähes kenkien varsiin asti. Siirryn vähän lähemmäs rantaa vaikka onkin ikävä pilata mahdollinen räsähtävän jään tarjoama näytös laavulla olijoilta.

Takaisin paluu on mukavan suoraviivainen ja helppo näin jäiden kautta oikoen. Rantoja pitkin mutkittelevia nättejä polkuja on mukava kulkea mutta tasaisella kulkiessa saa katsella maisemia ympärillään juurakkoisten polkujen sijaan. Lunta on kuitenkin kertynyt jäälle enemmän kuin metsään joten matka on helppouden vastapainoksi raskaampi.

Parkkipaikalle saapuessa näkyy että väkimäärä on jopa kolminkertaistunut sitten aamun, jopa kolme autoa. Lapakisto kuumien ja ruuhkaisten kesäpäivien ulkopuolella ei pettänyt tälläkään kertaa.

Little boys/girls room