Erakkomurju – fyysisten rajojen tuolla puolen

Vaikka seuraava retkikertomus kertoo siitä kuinka vastoinkäymiset jäljestävät meitä mm. kiinni jäämisen muodossa niin tämä ei tarkoita sitä että tämä olisi Evolla/Taruksella vakio. Pääväylät pidetään hyvin aurattuina eikä näistä ongelmista tarvitse niillä liikkuessa välittää.

Hyvässä seurassa ja iloisella mielellä lumisten vastoinkäymisten muureista pääsee lävitse niin että lumi pöllyää. En olisi ajatellut että yhden yön reissusta Taruksen retkeilyalueen laavulle tulisi fyysisesti aivan näin kuluttava, mutta itsepä kuoppamme kaivoin. Ja todennäköisesti tekisin niin kyllä uudestaankin.

Varasimme lauantaille aikaa nauttiaksemme hienon talvisesta säästä Evon ja Taruksen metsissä ja lähdimme liikkeelle ennen aamun koittoa. Pilvinen päivä ja Evon korpimetsissä koskematonta lunta hieman enemmän kuin kotona vähän etelämmässä. Valkean väritöntä maasta latvuksiin ja ihastuttavan hiljaista, ei häiriötekijöitä laisinkaan. Padasjoen huoltamolta napatusta kahvista nauttien valuimme Taruksen alueella kohti Iso-Kelkutteen rantaa.

Talviaikaan Äinäjärventie on hoitamaton metsätie jolla ei sitten viime lumisateen ollut kukaan liikkunut. Tällä kyseisellä tiellä on tullut muutamina vuosina kaivettua autoa esiin ja sille onkin vakiintunut lähes vuotuisen seikkailutien maine taloudessamme. Pohja ei kuitenkaan ihmeemmin tuntunut pintaa viistävän tällä kertaa mutta yhden auton levyiseltä tieltä alas kääntökieppiin johtava tie taas näytti jo hieman haastavammalta. Auto kääntyi mukavasti kohtaamaan lumisen haasteen joten saimme sopivan linjan järven rantaa kohti. Järven selkää pitkin tuuli oli kuitenkin työntänyt kinoksia hieman korkeammaksi ja jäisemmäksi rannan tiellä joten jäimme ensimmäistä kertaa jumiin. Lumen tasaaminen renkaiden edestä ja hieman eteenpäin mutta sitten olimme uudestaan jumissa. Kääntöpaikan toiselle puolelle oli näköjään lumen alle kaatunut puita joten se olisi poissa pelistä ettemme joutuisi liian hankalaan pulaan niihin osuessamme. Kääntymistä ei voisi siis hoitaa helposti eteenpäin ajaen vaan se täytyisi tehdä paikallaan pienellä alueella. Pakilla vielä pääsisi mutta otimme silti suunnan eteenpäin, tällä kertaa niin että jumittaessa hieman työntämistä ja kaivamista vaihdellen eteneminen jatkui tasaisesti nykien. Edestakaisin nitkutellen auton vielä sai mukavasti käännettyä pienen kummun päällä ilman että järven jää tai toisen puolen ojan pohja pääsi kutsumaan.

Mukava aamujumpan lämpö ja hiki selässä nousimme Iso-Kelkutteen rannassa olevan harjun päälle ihastelemaan talvista maisemaa ja vetämään keuhkot täyteen raitista ilmaa. Näin on mukava asettautua alueen tunnelmaan ajomatkan jälkeen. Toistaiseksi kovin hiljaisen oloinen päivä, pakkanen kimaltaa lumella ja tuulen ravistamat hiutaleet leijailevat latvuksista hiljalleen maahan.

Alastullessa jumittaneet kohdat jo tasattuina ei takaisin tielle nouseminen ollut kummoinenkaan ongelma, yllättävä tekijä ilmaantui kuitenkin täydellä vauhdilla ajaen edestämme moottoripyörän muodossa. Joku oli näköjään lähtenyt tyhjille metsäteille hauskanpito mielessään. Otimme yhteneväisen suunnan pyörän kanssa ja tavoitimmekin sen pian. Tosin kuski oli pysähtynyt ja ehtinyt jo käydä auttamaan tielle jumiin jäänyttä autoa jonka perä oli luiskahtanut ojan puolelle. Hirvien jälkiä laskemassa ollut autokunta oli jäänyt mutkassa lumen alla piilevän jään uhriksi ja matka oli tyssännyt. Jonkinlaisia onnettaren suosikkeja he kyllä näyttivät olevan sillä moottoripyöräilijän kanssa yhdistetyt voimamme työnsivät auton takaisin tielle alta aikayksikön. Pienenä ongelmana oli toki vielä kapealla tiellä toisiansa tuijottavat autojemme valot mutta helppona pulmana se ratkesi nopeasti ja aloimme miettimään miten käyttäisimme valoisan ajan ennen vetäytymistä laavun tulille.

Sula Keltaoja virtaa halki maiseman ja sen askeleen levyisten laitamien keskellä koskikara etsii tarkoilla silmillään ruokaa veden alaisten kivien raoista. Näihin valppaisiin silmiin osuu lähestyvä ihminen ja nopeilla siivillään kara lehahtaa vikkelästi polkua eteenpäin, ensin kerran ja sitten toisen kun ihmisen matka polulla jatkaa kulkuaan sen matkan suuntaisesti.

Näin kapealla paikalla ruokaileva koskikara on yllättävä näky mutta tuo muutenkin kauniiseen kohtaan oman vaikuttavan lisänsä. On tunnelmallista ajatella kuinka polkujen taas tyhjentyessä se jatkaa omaa sukelteluaan suurten honkien varjossa, kyseisen reissulinnun sen hetkisessä kodissa.

Savijärvi

Ladut hangella.

Hiljaisen Savijärven laidoille jurnutamme harjoittaaksemme ja lämmittääksemme taas hieman kaivamiseen sekä työntämiseen tarkoitettuja lihaksia ennenkuin pohraamme istuskelemaan järven laidalla lepäävän puun rungolle. Ruokatermoksesta kaadamme jo aamulla lämmitettyä keittoa kuppeihin ja käymme syömään tämän upean avaran ravintolan tiloihin.

Talvinen sää on mitä parhain mauste ja lämmintä ruokaa nauttiessa olen iloinen niistä ponnisteluista jotka taas ovat johdattaneet meidät tähän rauhalliseen hetkeen. Kun on aikaa istahtaa ja heittäytyä luonnon lumoon niin tuntuu että on juuri siellä mihin kuuluukin.

Aurinko on vielä ylhäällä mutta maha täynnä otamme kuitenkin suunnaksi Koveronjärven rannan jotta ehdimme laavulle ennen pimeän tuloa. Laavu sijaitsee järven toisella puolella ja valitsemme reitiksi matkan jään kautta niemenkärjen kiertäen sillä se olisi tasaisempana helpompi kulkea kuin lumisen metsän läpi mäki ylittäen, tai näin luulimme. Matka on kovin lyhyt, tuskin kilometriäkään joten tavarat heitämme ahkioon suht huolettomasti ennenkuin pudottaudumme rantaa kiertäviltä pitkoksilta järveä peittävän lumen päälle.

Mukaan olemme pakanneet yleensä autoyöpymisissämme käyttämämme ”prinsessapatjan”, kookas itsetäyttyvä kahden nukuttava alusta joka muiden tavaroiden päälle heitettynä saa ahkion näyttämään pieneltä ponilta. Koira ottaa johtoaseman ja lähden ponin kanssa seuraamaan sitä liukulumikenkien päällä. Yoshin kapeisiin jälkiin nousee hieman vettä mutta suksien ja ahkion jäljet pysyvät vielä kuivana.

Tiinalla taas oli kuulemma heti alussa kenkä uponnut jään ja lumen väliseen vetiseen sohjoon eikä itsellänikään kauaa sen jälkeen mennyt kunnes pääsin myös retkitunnelmaan. Keskellä selkää lumi oli kuivempaa mutta toisella laidalla vettä taas nousi ensin Yoshin jälkiin, sitten omiini ja lopulta ahkion tasaiseen uraan. Oikein muuta vaihtoehtoa ei ensin ollut kuin jatkaa eteenpäin ja kiihdyttää mutta happaman järven rannassa jää oli haurasta ja suksien upotessa myös ponin perä alkoi laahaamaan puoliksi vedessä.

Kun vesi kietoutui suksien ympärille se antoi näin loskalle mahdollisuuden jäätyä pohjiin sekä jalaksiin, kerros toisensa jälkeen. Vettä oli kuitenkin vielä liikaa jotta voisin pysähtyä kopistelemaan suksia puhtaaksia joten jatkoin eteenpäin ja sinä aikana loska ehti jo jäätyä suuriksi paakuiksi. Tukevammalle kohdalle päästyäni sydän oli jo kiihdyttänyt täyteen laukkaan jalkojen nostellessa valtavia painoja joka askeleella. Hengähdystauon jälkeen jätin raskaaksi muuttuneen ahkion paikoilleen ja lähdin vapauttamaan Tiinan lopuista kantamuksista sekä etsimään parempaa reittiä järven keskeltä. Aurinko värjäsi taivasta kauniisti ja näkymistä olisi jopa voinut ilolla nauttia ellei reitti olisi ollut niin surkea.

Niemenkärkeä ohittaessa tilanne näytti taas hetken aikaa mukavalta mutta kun vettä alkoi kärjeltä käännyttäessä uudelleen nousemaan päätin jättää ahkion paikoilleen kunnes löytäisin jonkinlaisen paremman reitin. Metsä järven molemmin puolin oli sen verran tiivistä risukkoa ja suopursua ettemme voineet loikata järveltä pois eikä mutkittelu tuntunut auttavan paremman reitin löytämisessä yhtään sen enempää. Vaihtoehtojen kaventuessa oikeastaan suoraan runnomiseen tuntui kallion alapuolelle saapuessa siltä ettei mitään paukkuja tullut jätettyä käyttämättä. Napautin sukset pois mutten oikein tahtonut löytää voimia kopauttaakseni niitä puuta vasten jotta mukaan tarttuneet jäämöhkäleet putoaisivat, silti puun jurelle putosi valtavat möhkäleet jäisiä paakkuja. Tänään en niitä uudestaan jalkaan tulisi laittaneeksi joten laitoin ne nojaamaan tuplalaavun seinämälle ja pistin tulet käyntiin.

Tulet syttyivät onneksi nopeasti, kuin itsestään, joten hyppäsin vastaanottamaan Tiinaa ja autettuani tämän merimieheksi muuttuneen retkeilijäseuralaisen liukasta mäkeä ylös lähdin kiskomaan ahkion ruokine ja juomineen perille asti. Tunne toista kertaa mäen päälle noustessa oli mahtava. Tulen liekit kohosivat jo korkeammalle ja lämmittivät sekä valaisivat ympäristöään, olimme ehtineet perille juuri ennen pimeää eikä ohjelmassa ollut oikeastaan enää muuta kuin vaatteiden kuivatus ja tunnelmointi.

Hiljaisen talvisen maailman keskellä ajan määreet katosivat ja kipinät nousivat korkealle taivaisiin asti jatkaakseen lopulta tuikkimista tähtien seassa. Pakkasen alkaessa kiristymään ja yön pimeyden sulkiessa meidät syliinsä olimme jo saaneet hirret lämpenemään eikä lettuja paistaessa mitään muuta voinut kuvitellakaan kaipaavansa.

Vaikeudet ottavat lisää kierroksia

Aamulla kyllä väsytti, vaikka nukuinkin sinänsä erinomaisesti. On erikoinen yhtälö kaivata viikonlopuksi reissua nukkumaan kovalle pinnalle vaikka tietää yön aikana jokatapauksessa nukkuvan jonkinverran katokonaisemmin kuin kotona lokoisassa sängyssä. Tosin taas askeettisempi päivä tarjoaa mielelle niin valtavan rentouttavan hetken että se vetää väsyneen kehon vireystilan mukanaan ylös.

Pieni inventaario paljasti että eilisen päivän reissulle oli kadonnut kolme Yoshin tossua ja Tiinan lompakko. Jälkimmäisen puuttumiseen Tiina oli havahtunut aamun tunteina, viimeisin muisto lompakosta oli kun se oli jätetty takapenkille takin päälle hanskojen kanssa, sen jälkeen takkia oli aina silloin tällöin otettu ulos autosta ilman muistikuvaa lompakon käsittelystä. Varmistuksen mukaan kadonnut ei ollut löytänyt vahingossa tietänsä takin taskuihin. Samalla, kun Yoshin kanssa lähdin aamulla selvittämään olisiko metsän läpi helpompi palata takaisin, kävelimme autolle asti tarkastamaan josko lompakko olisi löytänyt tiensä jonnekin penkin alle tai lattialle. Ei ollut löytänyt vaikka käänsin kaiken ympäri, mutta metsän läpi oli sentään helpompi kulkea. Puita kuljettaneen moottorikelkan ura oli vääntyilevä ja hankala mutta se sentään kantoi eivätkä kengät kastuneet.

Emme olleet aamun askareissa pitäneet kovinkaan kummoista kiirettä muttemme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti jääneet laittamaan päivällistä ennen lähtöä. Lumisateen uhkan leijuessa ilmassa lähdimme viemään tavaroita autolle jotta pääsemme jäljittämään lompakon liikeitä. Yoshin tossut tosin saivat jäädä niille teilleen, ne olivat jossain järven nielussa eikä asialle oikein juuri mitään voisi.

Mietittyämme paikat ja liikkeemme läpi lähdimme kohti ensimmäistä paikkaa Äinäjärventien varrella. Kiinni jäämisestä ei nyt tarvinnut välittää kun väylä oli edellisenä päivänä avattu, auto sai kuitenkin jäädä odottamaan tien viereen käydessäni nopeasti katsomassa paikan josta lähdimme kävelemään harjulle. Lunta oli hieman tullut yön aikana ja edellisenä päivänä näkemämme moottoripyöräilijä oli ruovitellut lunta pöllytellen samasta paikasta Iso-Kelkutteen jäille joten paikka oli kovin valkea. Auton renkaan jäljen kohdalla kuitenkin oli pieni kohoama, kuin oudossa paikassa oleva paksu keppi ja herranen aika – siinähän se vielä oli. Kiskoin maahan kiinni jäätyneen lompakon ja juoksin vertaamaan sen sisältä löytyvän ajokortin kuvaa seuralaiseeni, kortti vaikutti kuuluvan hieman nuoremmalle mutta tulin lopulta kuitenkin vakuuttuneeksi että oikea omistaja löytyi. Helpotuksen huokaus, nyt voimme jäädä vielä rauhassa seikkailemaan alueelle kun etsinnästä ei tullut sen kuluttavampaa.

Hakovuori

Hakovuorella halusin käydä ihailemassa siksi koska se eroaa ympäröivästä maisemasta korkeutensa johdosta kovin paljon ja sen laelta pääsee näkemään alueen laajojen metsien todellisuuden. Lumessa näkyi jonkun jäljet useamman päivän takaa mutta muuten reitti oli koskematon ja se aiheutti hieman ongelmia reitillä pysymisen suhteen.

Kun samaan suuntaan lähteneet jäljet kääntyivät reitiltämme jäin miettimään kuinka järjetöntä on että pääkaupunkiseudulla saattaa yhtäaikaa olla umpitäysiä retkeilyalueita joissa ihmiset tarpeettomasti kulkevat jonossa tampatuilla poluilla lumikenkien kanssa kun voisivat olla nauttimassa koskemattomasta ja kauniista luonnosta omassa rauhassa.

Yoshin voisin jopa sanoa olevan aivan sekaisin tästä maisemasta, se kirmaa, haistelee ja katselee maisemia enkä itsekään jättäydy millään osa-alueella huonommaksi. Ylemmäs kallion jyrkänteelle johtava polku on syvää lunta ja olen tyytyväinen että jalassani on liukulumikengät, ne eivät vieläkään liu’u kovin hyvin sillä en saanut kaikkea jäätä niistä lämmitettyä ajoissa pois. Mutta silti ne estävät minua uppoamasta syvälle ja nyt keveiden kantamusten kanssa matkanteko on yhtä juhlaa.

Pujottelen puiden ja kivien välistä samalla tahdilla kuin hiki valuu selkäkurussani, talvi on parhaimmillaan ja kaikki on hyvin. Metsästä jyrkänteen laidalle tulevan polun näkymät aukeavat lopulta ja samalla tuuli viilenee hieman.

Komeat kiemuraiset männyt reunalla ovat lumen kuorruttamia ja pienoinen kostea sumu näkyy vastakkaisen mäen puiden latvoissa.

Vietän hetken viilentyen tuulessa samalla kun painan maisemia muistiin. Ylhäällä on kyltti joka sanoo normaalin reitin alas olevan suljettu tulvimisen vuoksi ja uusi kiertoreitti johtaisi metsän läpi toiseen kohtaan tielle. En usko ongelman olevan näin talvella kovinkaan ajankohtainen joten lähden lipumaan alas sieltä mistä kutakuinkin muistan reitin joskus kulkeneen. Ensin menen kyllä hieman vikaan mutta pääsen palaamaan takaisin aukeammalle polulle puskien läpi rynnistäen. Kuljen mieluummin hieman loivasti mutkitellen vaikka kivien läpi kuin että laskisin väärästä paikasta suksien kanssa jyrkänteeltä alas. Hieman ennen alastuloa valittavaksi jää kaksi vaihtoehtoa jotka näyttävät samalta, valitsen mielestäni enemmän polun näköisen ja lasken sitä alas kunnes lumi pöllähtää kaikkialla ympärilläni – olen turvallani. Tällä polulla oli näköjään mukavasti juuria johon jokin nappasi kiinni ja tempaisi minut maahan, eli väärin valittu tällä kertaa ajattelen pudistellessani lumia päältäni.

Alhaalla otan myös ensiksi väärän suunnan koska muistan polun kulkevan suoraan jyrkänteen alla kohti tietä kun se oikeasti kulkeekin suoraan poispäin. Mutta tänne näkymä on kauniimpi joten eipä tuo niin kauhean haittaava pulma ollut, huomattuani suuntaan takaisin metsään ja lähden etsimään sieltä jonkinlaista polusta muistuttavaa jälkeä. Matkalla törmään kaikkialle vipeltäviin kanalinnun jälkiin jotka lopulta johtavat pyyn viimeöiseen makuukieppiin. Lähettyvillä lunta on kovin paljon joten paikka on todennäköisesti aikaisempina vuosina tutuksi ja turvalliseksi todettu.

Yoshilla on ainakin suuria vaikeuksia päästä eteenpäin näin syvässä lumessa joten tänne kettukaan tuskin kokee hinkua.

Hiirien, myyrien, jänisten ja lintujen jälkiä näkyy lumella runsaasti kunnes kuljen polun näköisen kohdan halki. Se erottuu hieman avoimempana kohtana vaikkei sitä poluksi tunnistakaan kuin vasta kauempana näkyvästä Ilves-reitin merkistä. Seuraan niiden harvakseen asetettuja merkkejä jotka johdattavat minut lumisen verkon äärelle. Kostea lumi on taivuttanut kaikki kapeat lehtipuiden oksat ja rungot polun ylle tehden tiiviin esteen josta en uskoisi reitin kulkevan ellen näkisi kauempana kimaltavaa Ilveksen tassua.

Pujottelen valkeiden oksien välistä samalla tavalla kuin agenttielokuvissa kuljetaan laserverkkojen läpi, lopulta kuitenkin jääden säteeseen kiinni. Rangaistuksena niskan täydeltä lunta ennen tielle saapumista.

Jos tässä kohtaa kääntyisimme kotia kohti olisi retkemme ollut lopulta aivan toisenlainen kuin se lopulta olikaan. Mutta jäimme miettimään ruokailua ja hetken ihmeteltyä päätimme lähteä katsomaan olisiko Vaarinkolun laavu tyhjillään. Olimme edellisenä päivänä ajaneet samaa Savijärven takaa kulkevaa syrjäistä metsätietä hetken matkaa joten lähdimme sinne uudestaan. Jatkoimme matkaa kohdasta jossa olimme silloin kääntyneet toiselle tielle mutta vastaan tuli nopeasti este, joku oli jo puskenut matalammalla autolla tietä pitkin ja auto oli jäänyt niille sijoilleen. Tästä ei pääsisi joten pakittelimme takaisin, kartan mukaan tämän kohdan pystyisi kiertämään ylempää kulkevan kolmen tien pätkän avulla joten suuntasimme niille. Ensimmäinen tie oli ihan kohtuullinen, tempovaa tietä mutta lumen pinta pysyi tasaisena. Ensimmäiseltä erkaantuva toinen tie tuntui myös kovin tasapintaiselta kunnes kohdalle osui mäen alaosa. Siinä auto kääntyi ja jäi jumiin, kolmatta tien pätkää emme enää päässeet näkemäänkään. Ensimmäisenkin pääsimme näkemään uudestaan vasta joskus reilut kuusi tuntia myöhemmin.

Jumiin jäämässämme kohdassa oli puuterilumen alla ilmeisesti loskaan ajetut jäiset urat, jotka väänsivät automme sivuun ja ojien ollessa hyvin lähellä olin ollut pakotettu pysähtymään. Kaivoin auton irti ja työnsin sen eteenpäin kunnes jäimme aivan pian uudestaan kiinni. Pakittelimme poispäin mutta taaksemme jäävät urat murtuivat kerta toisensa jälkeen renkaiden alla vääntäen auton puuterisen hangen päälle ja jumiin. Jonkin aikaa taisteltuamme menin katsomaan edeltä päin löytyisikö sieltä jonkinlaista leveämpää kohtaa jossa auton saisi käännettyä, jos jollain ihmeen kaupalla pääsisimme eteenpäin puskemaan. Jonkin matkan päästä löysin vain jäljet, jossa joku aiemmin ajanut oli sortunut ojaan ja sytyttänyt lopulta paikalle nuotion. Totesin sen olevan merkki siitä että jätämme tuon suunnan väliin.

Kokeilimme jatkaa pakittamista pois mutta auringon laskuun ollessa enää tunti oli pakko todeta että olemme jumissa pienellä pätkällä tietä. Pystyimme liikkumaan raivaamallamme osuudella mutta emme pääse siltä eteen emmekä taakse ilman että auto putoaa jo ajetuilta raiteilta pehmeään lumeen ja lähelle ojaa. Tässä vaiheessa koen parhaaksi soittaa Autoliitolle, jotta saamme hinausapua, pimeän saapuessa tulee yhä vaikeammaksi nähdä taakse ja väsymys alkaa olemaan lähellä.

Soitettuani jään paikalleni odottamaan hinaajan yhteyden ottoa ja paikalle tuloa. Kuski sanoo matkassa kestävän n. tunnin joten pidän ensin taukoa hetken kunnes alkaa tuntua hölmöltä olla itse tekemättä mitään ja jatkan kamppailua. Noin tunnin kuluttua kamppailen vielä samaan malliin ja pimeä on jo yllämme, puhelin soi ja hinaaja sanoo olevansa nyt itse jumissa tien toisessa päässä eikä pääse avuksi sillä joutuu nyt itse vinssailemaan autoaan takaisin tielle. Paikalla ei myöskään näy mitään jälkiä joten kuski on myös hieman ihmeissään ja tässä vaiheessa mahdollisesti jo ajattelee kyseessä olevan jonkinlaisen vedätyksen. Selviää että navigaattori on opastanut aluetta tuntemattoman tieltä erkanevalle osuudelle toisessa suunnassa. Kerromme paremman reitin varmempia teitä pitkin mutta epäselväksi jää tuleeko sitä kautta enää kukaan.

Mukanani on yleensä 4t käsivinssi mutta edellisen pidemmän reissun jälkeen olen jättänyt sen hetkeksi pois kyydistä enkä ole tullut ottaneeksi sitä takaisin, juuri nyt kovasti muistelen sen toimivuutta lämmöllä ja rakkaudella. Toistaiseksi muuta vaihtoehtoa ei ole kuin kääriä taas hihat ja käydä töihin. Joka kerta kun auto lipeää urilta se tekee vahvemmat urat kohti ojaa ja ne täytyy käydä siloittamassa sekä uudelleen ohjaamassa koska muuten ne ohjaavat perän uudestaan samaan paikkaan. Todella turhauttavaa ja taas pienen hetken jälkeen täytyy miettiä hetki että olisiko tielle mahdollista lapioida paikka jossa kääntyä sillä etuperin pois pääsy olisi paljon helpompaa. Lapioin parhaimmalta näyttävän kohdan ojan laidoilta puhtaaksi mutta reuna viettää molemmin puolin liian paljon ja riski on liian suuri.

Pidän pientä taukoa autossa istuskellen ja kysyn Tiinalta käyttäisikö tämä jatkossa kyseisen matkatoimiston palveluksia ja vastaus on yllättäen ”kai se on pakko.” Tämä selvästi osoittaa että kysyntää kotimarkkinoilla siis olisi jos markkinointi hoidettaisiin hyvin. Tunnelma on kovin huvittunut kun sompailemme pienessä meille osoitetussa pätkässä edestakaisin ja tunnelmaa kohottaa kovasti kun homma alkaa jopa hieman kulkemaankin. Yhdellä kertaa ulos astuttuani saan nauttia taianomaisesta hetkestä kun pimeyden ympäröimänä huuhkaja huhuilee jostain suurten kuusien suojasta. Ihan mielettömän hienoa, pimeyden ja hiljaisuuden leikkaava huhuilu on vaikuttava ääni.

Saamme haukattua metrejä taaksepäin ja löydämme rytmin jolla edetä hitaasti mutta varmasti. Kun matkaa takana häämöttävään risteykseen on enää parikymmentä metriä käy mielessä vain ottaa vauhtia ja pakittaa voimalla niin pitkälle kuin mahdollista mutta lumen alla näyttää olevan voimakkaasti sudittavat jäljet jotka saattaisivat osoittautua petollisiksi. Kutakuinkin samaan aikaan takanamme näkyy valoa, ensimmäistä kertaa n. viiteen tuntiin sitten auringon laskemisen. Jonkinlaisen heittimen valo ei kuitenkaan liiku eikä lähene ja meidän osaltamme matka on hetkeksi tyssännyt hieman hankalampaan asentoon juuri ennen risteystä. Viimeisen taistelun saamme kuitenkin selätettyä ja vapaus koittaa, kunnes valoa kohti kulkiessamme pääsemme vastatusten avuksemme tulleen hinausauton kanssa – joka on jumissa edessämme.

Käyn juttelemassa kuskin kanssa joka on joutunut soittamaan avuksi toisen auton, jotta pääsisi taas vuorostaan vapaaksi. Tässä kohdassa on juuri sopivasti tierummun kohta joka näyttäisi tehneet petollisen kuopan tiehen, auto on pudonnut juuri siihen ja jämähtänyt eikä sopivaa puuta vinssille ole lähettyvillä. Odoteltuamme ja latauduttuamme taas hetken lähdemme yrittämään yhdessä vinssaamista, kuski ottaa vinssin hoitaakseen ja minä huolehdin että ratti pysyy oikeassa suunnassa. Saamme suuren rekan oikeaan suuntaan ja kuski vaihtaa vinssin toiseen puuhun. Hinaaja pääsee nousemaan urille, mutta sama meitä vaivannut ongelma jatkuu, urat pettävät ja auto putoaa hetken päästä uudestaan jumiin. Nyt olemme kuitenkin jo lähestyneet takana häämöttävää suurta mäntyä johon vaijeri pääsee yltämään. Aikaisemmalla työnjaolla ja suuren puun avulla vinssausta ei enää pysäytä mikään. Ilo on tälläkin kertaa toki vain lyhytaikainen sillä matkaa päätielle on vielä jonkin verran kun viimeistä mäkeä noustessa lumi pettää taas. Nyt puut ovat todella vähissä, mutta ammattimies saa väkipyörien avulla vaijerin töihin ja auton liikahtamaan. Lopullinen irti nykäisy yllättää minut aivan täysin, takana on hyvässä kohdassa kuusi mutta se on heiveröisen näköinen rimpula joka natisee ja nitisee kun puunhalaaja kiristyy sen kapean rungon ympärille. Puu ei silti antaudu vaan suuri raskas auto vetää itsensä sen avustuksella ylös viimeisen kerran ja pääsee pakittamaan takaisin tielle. Juttelen vielä hetken kuskin kanssa ja kääntyessäni takaisin olen lähellä toivottaa näkemiin, mutta saan sen kuitenkin nielaistua ja vaihdettua hieman paremmaksi tervehdykseksi.

Ramppaaminen lumen ja lämpimän auton välillä on kerännyt kenkien ja lahkeiden ympärille lumiset paakut jotka sulaessaan ovat lopulta kastelleet kenkäni, villasukkani ja sukkani aivan läpimäriksi. Nappaan auton paksista Yoshin pyyhkeen ja hyppään apukuskin paikalle, jossa nyhdän jalkani paljaiksi ennenkuin kiedon ne pyyhkeen sisälle kuivattavaksi ja lämmitettäväksi. Kello on n. puoli yksitoista illalla kun käännämme keulan kohti lähintä 24h ruokapaikkaa, syötävää olemme saaneet viimeksi joskus valoisaan aikaan.

Tämän reissun lähes jokainen vaihe on ollut särmikkyyttä pullollaan, mutta hyvässä seurassa ja hyvällä mielellä nuo kulmat ovat pyöristyneet hirtehisiksi hetkiksi ja hauskoiksi muistoiksi.

Lepoa ja loimua Ukkoherralla

Evon retkeilyalueen Ukkoherra laavu ja yöpyjät.

Sateisen harmaana avautunut perjantaipäivä on mitä parhain vietettäväksi syksyisten metsän värien parissa. Tukikohdaksi kokkailuretkellemme valikoitui Ukkoherra, Evon retkeilyalueella oleva tuplalaavu. Se kohoaa metsän suojissa olevalla kallion nyppyrällä ja vuokralaavuna se on aivan täydellisen rauhallinen. Tiinan tämän hetkisten jalkakokeilujen johdosta lähdimme liikkelle vain yhdellä rinkalla ja samasta syystä halusimme päästä paikalle suhteellisen helposti.

Värispektrin ollessa laajimmillaan juuri nyt, katselimme saavuttuamme hieman maisemia ja kävimme ihailemassa lampien ja järvien rannoilta aukeavaa värinäytelmää. Mahan kurnimisen katkaistessa hiljaisuuden lähdimme sytyttelemään tulia tulevalle yösijalle. Kivelänahontien puomilla jätimme auton jälkeemme ja talsimme syksyn koristelemaa metsätietä pitkin kohti perille johdattelevaa kapeaa polkua. Matkaa ei ole paljon, ensin parisen sataa metriä tien uraa ja kutakuinkin polkukylttien kohdalta toiset parisen sataa metriä pientä polkua ylöspäin. Laavu sulautuu maisemaan täydellisesti ja tietämätön saattaa jopa aivan helposti kävellä sen alitse tietämättä siitä mitään, rinteessä oleva huussi kuitenkin paljastaa että muitakin rakenteita saattaa löytyä.

Helpon taipaleen aikana ehdimme muistelemaan edellistä käyntiämme tällä laavulla jolloin pohrasimme polveen asti ulottuvassa koskemattomassa hangessa rinkkojen sekä kummipojallemme (joka silloin oli mukanamme) olleiden kookkaiden lahjojen kanssa. Sama meitä hidastava paksu jääpintainen hanki oli tehnyt temput silloiselle etuvetoiselle autollemme ja olimme kuluttaneet koko valoisan ajan kaivaessamme sitä irti ja aina hieman eteenpäin. Silloin hiki oli virrannut niin autoa kaivellessa kuin perillä laavulle vievää polkua etsiskellessä niin että lopulta lumessa peseytyminen oli tarpeen. Tapahtumista huolimatta tuo oli erittäin hauska reissu, hyvässä seurassa vastoinkäymisetkin kun ovat vain ohjelmanumeroita.

Nyt pääsemme paljon helpommalla vaikka lyhyet etäisyydet pistävätkin aina ottamaan ”hieman” ylimääräistä painoa mukaan kun kerrankin on mahdollisuus luksukseen. Viimeiset askeleet jyrkän kallion päälle ja herkkujen täyteinen selässämatkaaja parkkiin laavun nurkkaan. Samantien vielä pienet sekoittelut lettutaikinalle ja muurikka kuumenemaan nouseville liekeille, onneksi taikinan olemme sekoittaneet jo valmiiksi joten sen kummempaa ei tarvitse tehdä.

Ukkoherra on vuokrattava laavu Hämeenlinnassa.
Ukkoherran toinen laveri ja nuotipaikka.

Nyt voi rauhassa keskittyä olennaisimpaan eli liekkien tanssin katseluun ja sen ritisevän musiikin kuunteluun. Toiselle puolelle laavun käytävää halkovaa pitkää tulipaikkaa laitan pari isompaa halkoa muodostamaan hiillosta jonka kätköihin laitetaan lopulta illan varsinainen ateria, paisti, hautumaan.

Valoisaa aikaa on onneksi jäljellä mukavasti eikä kummoisempaa kiirettä tavaroiden järjestelyyn ole, lettu toisensa jälkeen kohtaa tuhonsa laavun nälkäisten asukkaiden käsittelyssä.

Kyytipojaksi välipalalle löytynyt lakka glögi hoitaa tehtävänsä palan painikkeena oikein loistavasti.

Toisen aterian päästessä valkosipuliin upotetuksi se piilotetaan kekäleiden alle ja Tiina jää hiilloksen luokse sillä välin kun lähden Yoshin kanssa pienelle lenkille.

Evo ei välttämättä ole sitä kaikista värikkäintä aluetta ruskan ihailuun mutta täällä havumetsän lomassa pilkistävät lehtipuiden väripilkut erottuvat kauniisti edukseen ja niiden pudottamat lehdet saavat pienemmät kuuset näyttämään jo koristelluilta joulukuusilta. Voimakas vihreä antaa tunnelmallista taustaa mitä moninaisimmille väreille ja hiljaisuuden vallitessa ympärillä on niin kovin levollista katsella maisemia metsän poluilta.

Kun pimeä alkaa hiljalleen kietoutumaan ympärille palaamme nuotion tuoksun houkuttelemana takaisin laavulle viettämään iltaa. Valot on jo ripustettu sopiville paikoille saapuvaa pilkkopimeää varten ja pedit valmisteltu.

Ruoan hiljalleen murentuessa matalassa lämmössä on aikaa käydä läpi lähenevän isomman reissun suunnitelmia, mutta muuten juuri nyt ei muuta tarvitse kuin istuskella laverilla kuunnellen vain liekkien huminaa ja syksyn lehtien ajoittaista kopinaa laavun katolle.

Aamulla osa seurueesta jättäytyi vielä pitkäksi aikaa makuupussin huomaan.

Julunkivi – Kivikasvoinen laavu

Julunkiven on kiven koloon rakennettu laavu.
Julunkiven suojassa tulistelemassa.

Retkipäivä saa tunnelmallisen aloituksen kun vetäytyy hetkeksi kiven koloon tulistelemaan ja kahvittelemaan. Yleensä tähän kovin yksilöityyn tarpeeseen sopivia paikkoja ei vain oikein löydy, mutta onneksi tämän lauantain aamulle oli yksi sellainen katsottuna. Kohteeksi Julunkivi Punkaharjulla Etelä-Savon maakunnassa.

Matka syrjäisten hiekkateiden läpi koki toki ensin takaiskun, kun matkalla silmiin osui tien viereisessä metsässä jonkinlainen kummulla törröttävä torni. Eikä mitenkään tylsän oloinen torni vaan reippaasti puiden latvojen ylle kohoava lasitettu koppi. Outo, mutta kiehtova, joten auton keulan oli ehdottomasti käännyttävä sen läheltä kulkevan maastotien päälle.

Pihtiputaan metsäautotiellä.
Retkiratsu syksyisissä maisemissa.

Juuri ohitettu maasto jokineen ja järvineen mielikuvissa polttaen se koukki sormellaan kutsuen, täältä näet paremmin – tule, tule.

Valitettavasti lehtomaisen sakeassa ja mäkisessä maastossa torni ei enää ollutkaan niin helposti löydettävissä eikä kartoissa näkynyt mainintaa joten puhdas jalkatyö oli ainut vaihtoehto. Aika kului, aurinko jatkoi nousuaan ja parhaat hetket hupenivat, mutta syteen tai saveen, kun tähän on lähdetty niin itsestäni tämä ei enää jää kiinni.

Maasto on jokatapauksessa hienoa ja värikästä, syksy on sen jo saavuttanut niin koivun lehtien korkeudella kuin sananjalkojen peitteissä. Omissa lahkeissa tämä kuitenkin näkyy vain tummana kosteutena kun poluttomassa metsässä pohraten etsii neulaa heinäsuovasta. Jossainhan sen on oltava kun se kerran tielle näkyi, mutta silmille kertyy vain hämäkin seittiä. Koiran jätin autoon koska maasto on liian vaikeaa nelijalkaiselle vuorikauriille joten mitä ***** minä täällä teen.

JA SIELLÄ se pilkottaa, hieman koivun latvasta tasaisempana näkyy ylhäällä jotain luonnonmuodoista poikkeavaa, neliömäistä ja tasaista. Suunnan nyt löydyttyä alkaa tornin perustukset näkymään jo maan tasallakin, kapeat teräksiset tikapuut nousevat jonnekin parinkymmenen metrin korkeuteen, enkä voisi olla valmiimpi kiipeämään.

Eniten ehkä ylempänä odottavan tuulettumisen takia ja siitä haaveillen alankin pakkaamaan tavaroita reppuun jonka jemmaan tornin juurelle. Oikea linssi kameraan, laajakulma varuilta taskuun ja kaikki ylimääräinen paino muuten pois.

Lukossa, pari kourallista pykäliä ja yläpuolella erottuukin ristikko ja sen laidassa jykevä lukko. Lu-kos-sa. Aivot ovat tottuneet ratkaisukeskeisyyteen joten pienen ohikulkevan hetken huomaan miettiväni miten pystyisin kiertämään lukon ja seuraavaksi miten pystyisin kiertämään saranat, jotka myös ovat lukolla suojattu.

Sitten vasta ajatukset selkenevät ja kertovat että avaimettomuus tarkoittaa että pääsy kielletty eikä kiipeäminen tule onnistumaan ja eniten ehkä harmittaa se etten tiedä miksi. Tässä maassa kaikki on niin kovin suojattua jos on mahdollisuus että jonkun kynsi lohkeaa tiimellyksessä. Mutta ei voi mitään, arpa osoittautui tyhjäksi tällä kertaa, kun ei tiedä mitä etsii eikä mistä sen löytää niin joskus tulee huteja. Välillä täytyy vain tyytyä itse etsimiseen ja jatkaa eteenpäin.

Tien reunassa on pieni viitta Julunkivelle.

Lähemmäs pari tuntia tuhrattuna oli aika jatkaa taas matkaa kohti edempänä odottavaa ennestään tuntematonta kohdetta. Paikka näytti alkuun ruuhkaiselta kun lopulta syrjäisen tien levikkeelle pääsimme, pientareella useampi auto ja yksi suuri maasturi pysäköitynä jopa keskelle hiekkatietä – metsästäjiä siis. Tunnelma rajatun kokoisella ”laavulla” ei välttämättä olisi ollenkaan sama jos paikalla joutuisi istuksimaan jonkun paikallisen sylissä koko aamupäivän ajan. Mutta nähdähän tuo täytyy silti, yksi Suomen suurimmista siirtolohkareista on valjastettu suojaisaksi ja ilmavaksi laavuksi vanhan metsän keskellä. Sylit siis auki, täältä tullaan.

7-800 metrin matka metsän läpi kiemurtelee kallioisen maiseman läpi jonka värit vaihtelevat jäkälän ja kelojen harmaasta varpujen väriloistoon erittäin harmonisesti.

Siirtolohkareita näkyy reitin varrella muutamia, nekin ovat kohtuullisen kookkaita ja jossain muualla niistäkin varmaan kerrottaisiin tarinoita kuinka jättiläiset tai peikot ovat harteillaan ne paikalle tuoneet. Mutta perillä odottava lohkare jättää ne sen verran rajusti varjoonsa ettei kenelläkään ole enää jäänyt tarinoita näille toisille kivenmuruille.

Avoimesta ja värikkäästä maailmasta polku lähtee laskeutumaan kohti vihreän maton peittämää tiivistä metsää.

Alaskulkiessa jyrkkä ja kevyt polku näyttäytyy vastaan nousevan naisen silmissä juuri tässä kohtaa varmaan aivan muulta kuin kevyeltä. Kantamukset kertovat hänen näköjään yöpyneen paikalla ja huolimatta siitä, että edellinen yö on vietetty kiven kainalossa, kulkija on levänneen ja tyytyväisen näköinen. Vaihdamme tervehdykset ja hän mainitsee hiilloksen odottavan valmiina kun erkanemme suuntiamme kohti. Paljoa ei tarvitsekaan astella kun kääntyessäni pienen nypykän ympäri edessä kohoaa suuren varjon alleen langettava murikka, ensisilmäyksellä se ei edes mahdu kokonaan näkökenttään sillä katsetta laskiessa kivi jatkaa vielä kasvuaan. Mittaa sillä käsittääkseni on kutakuinkin 12 metrin verran.

Julunkivi näyttää valtavalta kiviseltä kalalta.
Kalan suussa.

Toisella puolella näkyykin taas laavuosuus ja siisti nuotipaikka, se on kuin valtavan kivisen kalapatsaan suuhun olisi rakennettu nuotipaikka istuimineen. Yöpyjä on tosiaan jättänyt pienen hiilloksen turvallisesti odottamaan ja sen lisäksi valmistellut suuren kasan pieniä sytykkeitä ja halkoja odottamaan, sytykkeet voin onneksi jättää seuraavalle tarvitsijalle ja heitän pari halkoa maljaan sekä puhallan tulet käyntiin.

Visusti suojassa.

Hakkaan pölkyistä halkoja lisää ottamieni tilalle ja istahdan ihailemaan paikkaa. Erikoinen ja upea, parasta tietenkin että aivan tyhjä ja rauhallinen vaikka toisin luulin. Toki ilman aamuista seikkailua näin ei olisi vaan olisimme tulleet ehkä kesken toisen aamuvalmistelujen joten mukava että kävikin näin. Olisi tietenkin ollut kiva kuulla millainen yö täällä on ollut mutta oma rauha on aina omaa rauhaa, itselleni ja niin varmasti muillekin.

Tarkastelen hetken ympäristöä Tiinaa odotellessa (joka jalkaansa parannellessaan joutuu liikkumaan hitaasti), hyväkuntoiset istuimet, puuvaja ja huussi. Kyltin mukaan seuraavat laavut odottavat n. 15 ja 20 kilometrin päässä ja vaikka tälle laavulle olikin helppo tulla niin se on osa ”Vihreän kullan retkeilyreitistöä” joka kulkee tästä läpi. Itselle tämä osuus ainakin toimii erinomaisena mainoksena ja reitistö tallentuukin muistin syövereihin hyvään talteen.

Pian Yoshin hännän heilumisen nopeuden kasvu kertoo ryhmän olevan täysilukuinen ja on kahvittelujen aika. Nappaan kahvipannun kouraan ja lähden järven rantaan vettä hakemaan. Ranta peittyy hieman kumpareen ja puustojen taakse joten aukeavasta näkymästä olen ehtinyt muodostaa vasta kuvittelemani mielikuvan suohenkisestä pienestä järvestä, joka murtuu täysin kun edessä aukeaakin erämaahenkinen ja kalliolaitaisen jylhä järvi täysin kirkkaine vesineen.

En ollut sen kummemmin ennalta katsellut kartasta ympäristöä mutta tänne tosiaan pääsee oikein kätevästi myös soutelemaan/melomaan jos järven jostain toiselta rannalta hyvän paikan vesille laskuun löytää. Vaikea olisi valita kummasta muodosta liikkua tykkäisin enemmän, polku tunnelmallisen metsän läpi vai vesireitti kristallisen järven kannella. Ensi kerralla ehkä sitten toinen tai vaikka jonkinlainen yhdistelmä.

Haaveiluista herättyä palaan kahvipannun kanssa takaisin istuskelemaan nuotion ääreen ja persoonallista paikkaa tutkailemaan. Tulen kajo loimottaa mukavasti takanamme kaartuvan kiven pinnalla ja ritinät kajahtelevat sen seinämästä takaisin, tämän suuren kivisen suojelijan lävitse ei kyllä mikään ulkomaailman häiriö pääse lävitse.