Edeltävällä viikolla saimme lyötyä lukkoon menomatkan suunnitelmat. Matkaa olisi 16 tuntia, joten yhteen putkeen emme sitä lähde köröttämään. Pöydällä oli mm. toki vaihtoehtoja että ajamme niin pitkälle kuin jaksamme ja nukumme sitten autossa tai teltassa, viimeistellen sitten aamulla jäljelle jääneet kilometrit. Näin jälkikäteen ajatellen olen tyytyväinen ettemme näin lähteneet tekemään. Ei sillä, etteikö se olisi retkeilyhenkisesti ollut mukava vaihtoehto, vaan siksi että lopullinen tarkoitus oli keskittyä tutkimaan lopullista kohdetta paremmin. Näin pääsimme lepäämään paremmin ja ex tempore sorvatut retket olivat kutakuinkin täydellisiä. Ensimmäisen päivän 9h ajon päätimme sateiseen Pelloon ja se olikin viimeinen paikka missä näimme vielä tummaa maata.
Seuraavana päivänä puolen tunnin ajon jälkeen oli valkeat hiutaleet peittäneet kaiken nähdyn maiseman ja päivän ainoan tehtävän ollessa 4,5 h ajon Brenfjelliin otimme suunnaksi ajon Kuer- ja Särkitunturin kautta kiertäen Muonioon. Kuertunturin seutu tuntui silloin olevan kutakuinkin Suomen lumisateiden keskipiste eikä hangessa kahlaaminen haittaisi ollenkaan, erittäin tervetullutta narskuntaa vain. Sinänsä runsas ensilumen määrä aiheutti kuitenkin ongelman sillä se peitti reitin kokonaisuudessaan (jos Kuerille edes sellaista latujen lisäksi ylipäänsä meneekään), pienen arpomisen päätteeksi päätinkin vain runnoa ylös keskeltä rinnettä sen sijaan että olisin mutkitellut pitkää lenkkiä tunturin kupeilla. Toimiva, vaikkakin kovin hiostava vaihtoehto josta Yoshi ei ainakaan tuntunut olevan yhtään harmissaan.
Ylhäällä tunturissa reissun ensimmäiset porot muttei juuri minkäänlaista näkymää. Tai ei näkymää siinä perinteisessä mielessä, mutta omasta mielestäni se yksi kaikkein hienoimmista näkymistä, sumuun hajoavat valon säteet tunturin huipulla – eikä mitään tai ketään muuta näkyvissä missään. Kovín haltioittavaa että näistä tuli ensimmäisiä talvinäkymiä kesän jälkeen, talvi ei ainakaan pidätellyt yhtään mitään ensi iskullaan ja minä menin kanveesiin saman tien.
Ensimmäinen umpisessa suoritettu isku tunturille vei kuitenkin mehuja sen verran ettei Särkitunturilla käynti huvittanut enää ollenkaan joten kävimme vain ruokkimassa ahnaat kuukkelit parkkipaikalla ja jatkoimme matkaa.
Kilpisjärvellä kinosten määrä hieman hupeni, muttei maisema sentään päässyt tummenemaan. Päivän viimeiset valon hetket vietimme Iiton palsasuolla värikkäiden säteiden hellimänä, pieni rauhan hetki ennen tullin tuijottavaa silmää.
Kuinka tarkkaan tulli tarkastaisi retkueemme kahden vuoden tauon jälkeen? Kaikki konepellille raudoissa? Kaikki mahdolliset testit ja haastattelut sekä sen jälkeen konepellille raudoissa? Kaikki mehua vahvemmat takavarikkoon ja sen jälkeen kaikki konepellille raudoissa? Vaiko hiljainen lipuminen lumisateessa läpi kirkkaasti valaistujen tarkistuspisteiden ilman että kukaan lotkauttaa korvaansa yhtään sen enempää? Nyt olemme onneksi tilanteessa, jossa viimeinen vaihtoehto on se tyypillisin lopputulos, vihdoinkin. Kaksi vuotta meiltä on estetty pääsy Norjan puolelle, kaksi vuotta joiden tarjoamia retkiä kotimaan kamaralla en todellakaan kadu ollenkaan, mutta nyt on aika jollekin muulle.
Brenfjell-campingiin jäimme kahdeksi yöksi, tarkoituksena käydä kävelemässä Lulledalenissa ja muuten olla rauhassa joen varrella latautumassa edeltävästä työviikosta.
Ensin käytyämme Rovijoen putouksella totesimme kylläkin molemmat ettei Lulledalen tällä kertaa niin kovinkaan paljoa kiinnosta.
Esitin idean että kävisimme Guolasjavrilla jonne oli n. puolentoista tunnin matka, se nimittäin kuuluu paikkoihin jonne olen ehkä eniten kaivannut koronan aiheuttaman sulun aikana eikä niin korkealle välttämättä enää pääsisi viikon päästä. Lopulta näytti siltä ettei sinne enää tuon päivän jälkeen pääsisi millään Land Cruiseria heppoisemmalla, harvoin sitä autolla ajaessa vetää kovempia sykkeitä kuin kävellen kiivetessä.
Mutta kyllä se olikin sen arvoista – ai että.
Valkean puhtoista maisemaa, jossa lämpimien turkkiensa turvin porotokat vaeltavat ja elävät. Itse kuitenkin koen pakolliseksi tuijottaa tokkaa sillä silmällä että yritän etsiä joukosta potentiaalista mekaanikkoa mahdollisten ongelmien varuille. Olisiko se tuo valko-otsainen? Vaiko tuo jolla on mustat sukat ja toinen sarvi kateissa? Kumpi niistä on harjaantuneempi etsimään kadonnutta kipinää tai kampiakselin anturia? Täällä ei nimittäin muutoin ole yhtään ketään. Lammaspaimenet ovat aikoja sitten vetäytyneet alhaalla odottavaan laaksoon eivätkä ne ole 8-9 kuukauteen palaamassa lähellekään tätä järveä.
Retkeilijöiden aika Haltilla on ohi, enää sinne menevät vain konkarit ja elämäntapaintiaanit. Satelliittipuhelimen kanssa kulkevan odottelu onkin suhteellisen turhaa ja helpompaa olisikin vain kietoa jätesäkki pyllyn ympärille ja lähteä laskemaan kohti asutettua laaksoa alhaalla. Toki siinä tuo ongelma onkin, alas kyllä pääsee mutta nopeutta olisi mukava olla itse säätelemässä. Jos olet joskus käynyt Gorsabrualla niin osaat varmasti kuvitella ettei sitä alas viipottaessa vauhti ole hiljaisimmasta päästä.
Mutta takaisin nousuun, reitti on tuttu ja tiedän miten tie kulkee sekä mutkittelee. Sen johdosta uskallan käskeä autoa etenemään kohti valkeaa seinämää, moottori murisee valmiina ja etenemme hiljaisesti yhä ylemmäs. Neljä kumista tassua tarttuu maahan mutta siltikin pysähdymme kerran matkan aikana ja joudumme astumaan ulos arvioidaksemme tilannetta, jatkammeko vai jatkammeko vain sen verran että pääsemme kääntymään takaisin. Vaihtoehtoja ei aivan loputtomiin ole.
Seinämä on juuri tullut täydellisen valkoiseksi mutta muistan tarkkaan missä kohtaa olemme, käyn vielä kokeilemassa tietä ja raaputan sitä jalallani. Lumen alta tulee heti kivimursketta, ei jäätä. Uskallan siis nousta ylöspäin, pahinta olisi että pito tiehen katoaisi laskeutuessa mutta näin ei näytä vielä olevan. Ja toden totta, lopulta tie kääntyy vaakatasoon ja reunoilla olevat kivet (joskin terävät) näyttävät oikeaa suuntaa. Suuntaa, joka johtaa kohti tyhjää laaksoa, kaipausten laaksoa.
Täällä hymy nousee korviin väkisinkin. Rakastan tätä paikkaa, rakastan tätä hiljaisuutta ja rakastan tätä syrjäistä pohjoismaiden kolkkaa. Kävellessäni kohti rantaa tunnen olevani paikan valtias, tämä on täydellinen vapautus ja irtaantuminen arjesta sekä paluu aikaan sekä paikkaan jonka esi-isäni ovat minulle etsineet.
Takaisinpaluu on helpompi kuin kuvittelimmekaan, jäähileinen usva on hieman hälventynyt eikä tiekään ole jäätynyt. Matalilla vaihteilla jurnuttava luottojuhta kuljettaa meitä alaspäin, nyt olemme hyvissä käsissä emmekä voi muuta kuin odottaa laskeutumisen tasaantumista. Vielä yksi yö Brennfjellissä ja Senjan retki voi alkaa. Retki joka jättää kaiken tämän hienouden taakseen kuin pieru tuulessa.
Osan 1. loppu.
Metsistä huipuille 