Avainsana: kansallispuisto

Ånderdalen sijaitsee Norjassa Senjan saarella suunnilleen samoilla leveysasteilla Kilpisjärven kanssa. Se on hieman yli 50 vuotta sitten perustettu 135 km2 laaja erämainen kansallispuisto, joka koostuu jylhistä tuntureista, suurista soisista laaksoista ja laajoista merimaisemista. Alueelta löytyy pieneltä osin merkittyä hieman selvempää reittiä, mutta kunnossapito voi olla paikoin kovinkin erilaista verrattuna kotoisiin paikkoihin. Pääosin puisto on erämaata, jossa voi liikkua täysin vapaasti, mutta alueen halki kulkee kuitenkin merkitty reitti. Yleisesti ottaen kartta sekä kompassi ovat välttämättömiä, mutta varsinkin Tranoybotnin puolelta (eli toisinpäin kuin tässä kertomuksessa)lähtiessä reitti kulkee aika luonnollisia luonnonmuotoja pitkin. Alueeseen sekä vaelluksen aikaiseen säähän on erittäin suositeltavaa kuitenkin tutustua hyvin etukäteen, esimerkiksi vyöryvaroitukset ovat täysin todellisia ja täytyy ottaa vakavasti. Reittimerkintöjen väli on usein sen verran pitkä ettei seuraava merkki näy sumussa, mutta muuten maasto on suhteellisen selkeää liikkua. Kerkeävä pystyy kulkemaan tämän matkan varmasti päivässäkin kuivalla kelillä, mutta itse varaisin parhaimmillaan jopa kaksi tai kolmekin yötä, jotta alueesta pääsee nauttimaan täysin rinnoin. 

Talvella tämä samainen vuori, Istinden, vei voiton ja jouduin kääntymään takaisin sen rinteiltä lumen määrän käydessä vyötärön korkuisena ylitsepääsemättömäksi. Nyt olen noussut samoihin korkeuksiin ja täytyy kyllä ihmetellä tuota suoritusta. Näin kesälläkin nousu on aika kuluttava ja vie aikaa, vaikkakin rinkka selässä on suurin hidastava tekijä. Mutta silti tuntuu että talvinen minä on ollut kovin sitkeä kaveri, tämä kesäinen versio ei tunnu aivan yhtä notkealta.

Halusin lähteä tälle reitille nimenomaan Kapperdalenin puolelta, jolloin nousen ensimmäisenä Istindenille ja pääsen näkemään Ånderdalenin ylhäältä ennen laskeutumistani sen huomaan. Noin 800 metrin korkeudessa kulkevan tunturialueen luulisi tarjoavan siihen täydellisen mahdollisuuden.

Lähtöpäivä tuntuu ratkeavan, kun saavumme Vannøyalta Senjalle juuri ja juuri sopivaan aikaan. Pääsisin lähtemään poluille puoli seitsemän aikaan illalla, eli Suomen ajassa tunti enemmän. Kuitenkin nousun hoitaminen pois päiväjärjestyksestä heti houkuttaa ja vie voiton vaihtoehdoista. Taustalla edellisen saaren kiipeilyt ja aikaiset heräämiset lähden kohti nousua.

Ylöspäin

Reittimerkinnät ovat kehnohkoja, ne tuntuu merkityn joskus viime vuosituhannella sillä ajatuksella, että retkeilijän täytyy kulkea kutakuinkin niiltä tietämiltä.

Kuitenkin kartasta etukäteen tutkailtu reitti on tavallaan suhteellisen selkeä, kahden 820 metriä korkean vuoren välistä kulkee hieman matalampi sola, jota kohti taivaltaa suhteellisen luontaisesti vaikkei polkua näkyisikään.

Ylemmäs noustaessa lunta alkaa näkymään yhä enemmän ja ikävä kyllä korkeuksissa siintävä lumisin kohta näyttää olevan juuri se mihin reitti on suuntaamassa. Katsellessani lumen yllä leijuvaa usvaa voin vain kuvitella kuinka kylmää siellä on ja jo nyt kivien alla virtaava vesi kertoo, että lumen alla märkyyttä on varmasti vielä runsaammin. Joudun pysähtymään useampaan otteeseen noustessa ja katsellessani tulosuuntaan näen kaksi miestä aloittamassa nousun, seuraavan kerran katsoessani he ovatkin jo aivan kantapäillä, sitten ohi ja lopuksi katoamassa jonnekin kaukaisuuteen. Pieni huiputus iltalenkiksi kahdelle norjalaiselle vuorikauriille. Itse joudun ottamaan tavoitteita spurteille, joilla nousen sopivan pisteen luokse ja sitten aina pieni lepo. Rinkka tuntuu hyvältä, mutta aamuisen patikan muistot Vannan saaren tuntureilla tuntuvat vielä jaloissa, ainakin siihen asti, että ne lämpenevät taas urakkaansa. Tunturien nousujen kanssa menee taas hieman aikaa, että metsissä aikaansa viettävä samoaja sopeutuu muutokseen.

Kasvuston harventuessa reitti muuttuu kiviseksi ja kiipeämiseksi suurten lohkareiden ylitse. Veden lirinä vain lisääntyy jatkuvasti, kesällä on tullut kova kiire lumen sulattamisen suhteen. Kivien märkyys tekee liikkumisesta hidasta ja muutamaan otteeseen tulee kyllä syvästi kiiteltyä suomalaista kansallispuistojen huoltoa. Täällä ajatus liikkumiseen suunnatusta reitistä ja ihmismäärän vaikutuksesta luonnolle on täysin erilainen, seikka joka vain korostuu myöhemmin vaelluksen varrella.

Pieni käännös vasempaan, hurja helpotus että lumikentän läpi tallaaminen jää taakse ja reitti on vedetty jotain uudempaa kautta. Liekö koettu tarpeelliseksi tehdä reitti, joka välttää vuoden ympäri lumisena pysyvän kohdan. Hetken päästä käy ilmi että ei sentään, reitti kääntyy uudestaan ja aivan suoraan sumuista lumisuutta kohti. Voi per…

Korkeimman kohdan ylitys on viimeinen haaste kaikessa komeudessaan. Yrittääkö hypätä kiveltä kivelle vai kokeilla lumen kestävyyttä? Epäonnistuessa lopputulos voi parhaimmillaan olla liukuminen n. 200 metriä alemmas ja uusi nousu kiertoreittiä takaisin. Päätän kokeilla lunta ja ilokseni se kantaa mukavasti, potkin kuitenkin kengät tukevasti sen sisään ja kävelen varovasti toiselle puolelle.

Vihdoin patikointi siirtyy tasaisempaan maastoon, mutta näkymä on todella karu. Kivet ja lumi vaihtelevat polveilevassa maisemassa, jota jatkuu useamman kilometrin verran ja väriä tuo ainoastaan laskevan auringon kajo ympäröivien vuorten takana.

Reittimerkintöjä saa jo todella etsiä, alaspäin täytyy mennä, mutta en halua laskeutua liikaa, jotten joudu nousemaan turhaan uudestaan. Yoshi taas on aivan innoissaan, lumi on pojulle se rakkain elementti, jossa täytyy piehtaroida sekä syödä ja lopulta piirtää kiemurtelevia keltaisia kuvioita.

Itsekin suhtaudun lumeen jo vastaanottavaisemmin, sillä se tuntuu olevan kaikkialla tiivistä ja kantavaa, tasaisena paljon helpompaa kulkea kuin kivikko vaikkakin hieman jännittävää, kun suurimmat mäet jatkuvat useita satoja metrejä alas aivan väärään suuntaan.

Jossain vaiheessa kivikkoa tallatessa herää ajatus etten laskeutuisikaan alas kansallispuiston pehmeille kankaille vaan jäisin ylös koska yö tuntuu olevan leuto ja aamulla levänneenä laskeutuminen olisi todennäköisesti turvallisempaakin kuin koko päivän valvoneena. Alan pitää silmällä sopivia yöpymispaikkoja samalla kun etsiskelen reittimerkkejä patikoidessani kumpuilevien kivikkojen yli.

Ja kun sopivan paikan löytää niin sen vain tuntee ja näkee. Korkealla tunturin päällä näkyy tasanne, josta aukeaa näkymä suoraan kohti purppuraista taivasta ja lämpimää valoa, joka hyväilee kauempana siintävää Flestindania ja Lendepolltindania. Tasanne on kivikkoinen ja paikoin epätasainen mutta juuri ja juuri sopiva teltalle, jotta itselleni ja koiralle löytyy sopiva paikka nukkua.

Ei siitä kaunis tullut, mutta pitäisi hoitaa työnsä oikein mainiosti, normaalisti telttaan varauksella suhtautuva Yoshikin sujahtaa sisään ja sulkee silmänsä jo melkein ennen kuin ehdin ruokaa tarjota. Käyn peseytymässä pienessä lätäkössä ja vaihdan vaatteet, sitten hyppään makuupussiin, sihautan auki Isbjørnin ja tuijottelen värien vaihtumista taivaanrannassa mieli täysin tyhjentyneenä.

Pyllymäkeä keskikesällä

Herään aamulla aikaisin, viideltä, innostuneena ja valmiina jatkamaan reissua. Inspiraatio on kumma juttu, väsymys pyyhkiytyy pois enkä malta odottaa päivän askareisiin ryhtymistä. Tunturituuli on pysynyt leppeänä koko yön ja jatkaa samaa rataa aamulla auringon lämmittäessä selkää. Keittelen vedet, jolla valmistan aamupalan ja kahvin. Käyn ottamassa vedet matkalle ja pistän tavarat kasaan, mutta jään vielä hetkeksi istuskelemaan. Kiirettä ei sinänsä ole, joten nyt vain nautitaan.

Toisella puolella tunturia aurinko lämmittää jo kunnolla eikä tuulta ole, lämpöä on lähemmäs parikymmentä ja kesäisissä tunnelmissa laskeudun lumisten kurujen ja kivikkojen halki.

Ensimmäinen kukkija, pikkutervakko, tulee pian vastaan loistaen vaaleanpunaisena tähtenä kallion raossa harmaassa maisemassa. Yksinkertainen on kaunista mitä parhaimmassa merkityksessään.

Kulutan kovin paljon aikaa ihasteluun ja auringosta nauttimiseen eikä tilanne varsinaisesti parane maiseman vehreytyessä myöhemmin.

Pieniä nousuja ja laskuja kivisessä maastossa, turhan työn vaara tuntuu olevan lähellä jatkuvasti. Reitti tuntuisi välillä jatkuvan kurun kautta alemmas, mutta pahimmassa tapauksessa väärä valinta voi johtaa liian alas ja nouseminen takaisin ylös tulisi olemaan todella turhauttavaa. Mutta yritän luottaa merkkeihin, kunhan vain löydän ne ja usein jälkikäteen katsottuna on helppoa ymmärtää, miksi reitti on vedetty kulkemaan tuollaista kautta.

Joskus syy voi olla kivien vakaus reitin lähellä, myöhemmin vastaan tuleva jyrkänne tai mahdollisesti pitkälti kesään riittävä luminen railo. Lopulta on aivan pakko kokeilla nopeampaa laskeutumista sopivan loivan kohdan osuessa vastaan ja hyppään lumeen takapuolelleni. Vauhti alkaa kiihtymään välittömästi, rinkan paino tuntuu vain lisäävän sitä ja heinäkuun lopun lämmössä viiletän lumella alaspäin.

Etelä-Suomen vaelluksilla tällaista ei kyllä pääse koskaan kokemaan – aivan järjettömän hauskaa.

Pylly märkänä lumesta tulen Doaresoaivin kupeille kohtaan, josta avautuu näkymä suurelle järvelle Kapervatnet (vanha nimi Sörkapervatnet.) Vaikka ylhäällä näkymät ovat olleet huimia niin odotan kuitenkin jo kovasti vehreään laaksoon laskeutumista. Näkymä ei ole aivan sellainen kuin olisin kuvitellut sen olevan, vuoret estävät näkymää pidemmälle, mutta toisaalta erittäin hyvä näin, kohde kerrallaan. Tämä laakso on ensimmäinen vihreänä ja kukkivana aukeava luonnon taideteos joka täällä eteeni aukeaa, sen kultaa on vehreydessä heilahtelevat leinikit ja jalokivi on keskellä virtaava kimalteleva joki, joka kasvaa suureksi voimakkaaksi putoukseksi alempana laaksossa.

Tästä voi mennä vain alaspäin

Rundvatnet on pieni järvi, johon laskee kolme suurta putousta ennenkuin vesi laskee eteenpäin suuremmalle järvelle Kapervatnetille.

Yksi putouksista on sama jonka sivuhaarojen myötäisesti olen ylhäältä tullut Tverrdaleniin, laaksoon jota pitkin lähden laskeutumaan alas. Tämän osuuden kunnosta olin etukäteen karttoja tutkaillessani eniten huolissani ja oli osittain se kohta mitä en halunnut lähteä laskeutumaan enää myöhään yöllä. Makailin pitkän tovin auringossa ruohomättäällä maisemaa ihaillen ennenkuin lähden liikkeelle.

Reitistä en näe jälkeäkään mutta se on suhteellisen tyypillistä, kävijöitä ei ole aivan loputtomiin joten kulumajälkiä ei niin ole, usein ei ollenkaan. Lähes aina itsensä kuitenkin löytää reitiltä suhteellisen intuitiivisesti, valitsemalla parhaimmalta näyttävän linjan näkyy edessä lopulta joko kengän jälki tai punainen merkki. Kartan mukaan ylitys tehtäisiin ylhäällä ja laskeuduttaisiin alas vastapuolelta. Vesi laskee alaspäin ruohikon ja sammalen seassa lähes kaikkialla laaksossa, hyvin liukasta ja kerran polvi pääsee liukumaan suoraan alleni. Pientä viiltävää kipua, mutta onneksi menee täysin ohi hetken päästä. Myöhemmin reittimerkkejä tulee kyllä vastaan, joten olen oikeilla teillä, mutta ensi kerralla ottaisin mieluummin toisen puolen koskesta, varsinkin kun tarkoitus on mennä Kapervattnetin pohjoiselta puolelta. Voi olla että sillä puolella on jotain mitä en toiselta puolelta nähnyt, mutta varsinkin rinkan kanssa laskeutumiselle sen puolen maasto näyttäisi paremmalta.

Sillä puolella myös vyörykivien ylitys näyttäisi olevan vähäisempää. Kevyemmän pakkauksen kanssa laskeutuessa reitillä tuskin on niin väliä. Lähempänä rantaa reitti on taas hyvin selkeä, hieman kuivempana kohtana jäljet pysyvät näkyvissä pidempään.

Liotan ensin vain jalkojani järvessä, mutta päätän lopulta hypätä kokonaan uimaan, yläjuoksulla vedessä on vielä jäätä joten puhdistautuminen on hyvin raikas ja virkistävä. Alhaalla on erikoista kuunnella kolmen ympärillä olevan suuren kosken kohinaa, välillä se voimistuu runsaasti ja vaikuttavasti, mutten oikein tahdo millään ymmärtää mistä se johtuu, Yoshikin pistää ilmiön selvästi merkkille. Myöhemmin pistän ilmiön joko tuulen tai veteen putoavien jää-/lumikimpaleiden syyksi. Pienen lammen rannalla tuntuu kuitenkin siltä kuin olisi suuressa amfiteatterissa katsomassa luonnon näytelmää. Tuuletan vaatteet ja lähdemme uudestaan liikkeelle.

Suurten lohkareiden yli ei ole kovinkaan mukava kiipeillä, varsinkin kun näkyy että henkilöauton kokoiset kivet ovat rymisseet parista kohtaa alas aivan koko rinteen korkeudelta. Kulunut punainen merkki parin kiven kyljessä onneksi näyttää etteivät ne ole tulleet alas aivan äskettäin mutta täällä kivivyöryt ovat hyvin yleisiä, varsinkin huonon kelin aikaan. Lohkareet vaihtuvat suohon, joka on paikoin kohtuullisen syvääkin.

Suomalaisten kansallispuistojen ideaan tottuneena on vaikea käsittää sitä että täällä luonnonmukaisuutta suojellaan lähes älyttömyyksiin asti, korjauksia tehdään vasta kun suuremmat väkijoukot tuhoavat polun kasvuston ja rakenteen täysin. Upea vaelluskohde ehdottomasti, mutta tällä menolla tuleville sukupolville ei tule jäämään aivan samanlaista luontoelämystä, seikka joka tuleekin myöhemmin reissulla todella karusti näkyviin. Mutta jatkan merkintöjen seuraamista, paikoin ne johdattivat parempaa reittiä ohi tunturikoivujen ja kosteikkojen, kuin olisin muutoin huomannut valita.

Kapervatnet

Kapervatnetin ympäri/ohitse kulkee kaksi reittiä. Uudempi näyttäisi tällä hetkellä kulkevan eteläiseltä puolelta tasaisen Kolkjerkan rinteiden myötäisesti ja noudattaa suoraa linjaa Gjeskalta tulevan polun kanssa.

Olen itse kuitenkin valinnut pohjoisen puolen, joten yritän etsiä sopivaa reittiä kosken ylitse, näin runsaan veden aikaankin kiviä on onneksi pinnalla sopivasti joten ylitys onnistuu kätevästi niiden ylitse hypellen.

Tästä eteenpäin reitillä ei oikeastaan ole mitään väliä, järviä ja niitä yhdistäviä jokia myötäilemällä kulkusuunta on täysin selvä. Merkkejä seuraamalla, jos ne löytää, voi kuitenkin päästä hieman selkeämpää ja helpompaa reittiä.

Hyttysiä ja paarmoja ei enää ole kovinkaan paljon, muita harmittomia lentäviä kyllä vielä näkyy. Mutta pahin aika tuntuisi olevan ohi, järven ympäristön maisema on suhteellisen soista, joten otollista maastoa varmasti löytyy.

Yoshia käydään jonkin verran puremassa, sillä heti pysähdyttyämme koira kaivaa itselleen kiven kylkeen kolon, johon voi painaa mahansa suojaan. Suuntaan järven kylkeen työntyvään niemenkärkeen, jotta voin tauon aikana nauttia mukavasta tuulen vireestä ja voin antaa sen pitää pörräävät sekä inisevät ystävät loitolla.

Paisteinen keli on myös hiljalleen vaihtunut harmaammaksi ja pientä tihkua alkaa tulla taivaalta, joka osaltaan myös pakottaa lentäjät suojautumaan.

Nostan pannut kaasukeittimelle ja keitellessäni ruokaa näen toisella puolella järveä ensimmäiset ihmiset tälle päivälle, vaeltava pariskunta suuntamaassa heille kohta alkavaa loputonta nousua kohti ja toisessa päässä oleva kalastaja joka näyttää saapuneen paikalle pienellä kajakilla tai packraftillä.

Vanhoja nuotio- ja leiripaikkoja löytyy useita, olisin itsekin suunnannut näille pehmeille kankahille yöpymään jos olisin tullut lähteneeksi reissuun aiemmin eilisaamuna. Norjalaisen ystävämme mukaan Norjan kansallispuistoissa saa yöpyä ja tehdä tulet vapaasti, ainut sääntö lähinnä on että pystyssä olevaa puuta ei saa käyttää polttopuuksi. Täällä alhaalla laaksossa näyttäisi toki olevan suotavaa suojautua myyriä ja hiiriä vastaan, sillä pieniä palleroita hyppelee tämän tästä jossain lähettyvillä ja koloja näkyy kaikkialla.

Keli muuttuu

Hiljalleen sade hieman lisääntyy sen verran, että vaihdan kuorivaatteet ylle. En pääse enää tarkistamaan uusinta säätiedotusta, sillä laaksoon laskeuduttuani yhteydet katosivat. Aikaisempi ennuste kuitenkin kertoi, että sade olisi tänään lievempää mutta huomenna erittäin rankkaa. Kovin pitkä ja rankka sade näillä seuduilla tietää maanvyörymä ja äkkitulvan riskin kasvua. Olen vielä pitäytynyt alkuperäisessä suunnitelmassani jatkaa Åndervatnetin tuvalta Olaheimin suuntaan, joka tietäisi sitä että tänään täytyisi päästä vielä vähintään 15 kilometriä, jotten enää huomenna joutuisi ainakaan kiipeämään Blåfjellettiä rankkasateessa. Kello on n. 14 joten aikaa vielä on, mutta olen tuhlannut valtavasti aikaa kesäisistä olosuhteista nauttimiseen ja nyt on aika käydä töihin.

Kestää hetken löytää taas mukava rytmi liikkua kuorivaatteet yllä, liiallinen vauhti ja rykiminen nostaa helposti sisäpuolellekin runsaan kosteuden. Toki hiljalleen hikoilun välttämisestä alkaa tulla mahdotonta, Tromssan läänin alueella on viime viikkoina satanut poikkeuksellisen paljon, joten mutaisesta soiseen vaihtuva maa alkaa sateen yltyessä upottamaan yhä enemmän. Vielä jaksan yrittää väistellä upottavimpia kohtia, mutta märiksi muuttuvat oksat tiputtavat yhä kasvavia määriä vettä päälleni kulkiessani puiden ja puskien lävitse.

Kappervatnetilta Åndervatnetille johtava reitti alkaa jo olemaan selkeämpää, mutta märät kivet ja muta estävät nostamasta vauhtia sekä kuluttavat energiaa.

Sade yltyy ja sumu lisääntyy, kun saavun mäen päälle josta aukeaa näkymä Åndervatnetille. Harmaana ja monotonisen värisenäkin tämä erämainen järvi on kovin kaunis ja erittäin palkitseva näky. Istahdan hetkeksi ihailemaan maisemaa avoimelle paikalle, mutta sitä katsoessa joudun tekemään päätöksen.

Vastapäisillä tuntureilla sumu alkaa lisääntymään ja samoin tekee polkujen liukkaus, joten luovun Olaheimin suuntaan menosta ja vaihdan määränpääksi Tranøybotnin eli puiston varsinaisen sisäänkäynnin. Sinne on tästä matkaa n. 8 kilometriä, kun taas Olaheimiin olisi vielä kaikkineen n. 22 kilometriä. Tämän järven ympäri polku näkyy jo selkeästi, mutta luulen, että kohti Olaheimia menevä polku on vanhan saamelaismajan jälkeen taas huonoa. Tänään luultavasti pääsisin Blåfjelletin hartioille, mutta tuskin jaksaisin enää siitä pidemmälle.

Pakkaan kameran jo pois, turvaan sateelta ja vedeltä joka tekee tietään läpi kovan kuoren. Åndervatnetin järven rannoilla alkaa näkymään jo enemmän jälkiä ihmisistä, paikoin yksittäisiä roskia, kuluneempia kulkuväyliä ja useampia nuotipaikkoja. Luulisin että järven päädyssä oleva tupa on yleinen kääntymispaikka, seuraavana tulee järven kierto ja kolmantena sekä tämän että Kapervatnetin kiertäminen. Vaikka polku olisi selkeämpää ja kait suorempaakin niin haluan silti kävellä mielummin vaikuttavan järven kivikkoista rantaa. Kivet kalahtelevat, vesi liplattaa ja jossain kohisee koski.

Vesi sekä kosteus ovat jo saaneet voiton ja tulleet läpi vaatteiden iholle. En yritä sen kummemmin suojata itseäni vaan istahdan alas ja tipautan rinkan hetkeksi selästäni, kaivan sen taskuista vähän väriä harmauden keskelle ja mussutan vaahtokarkkitankoa tyytyväisenä kuin pieni lapsi karkkikaupassa. Alan olemaan jo läpimärkä, mutten haluaisi olla missään muualla juuri nyt. Pienen hetken päästä tähän tulee vielä se täydellinen varmistus ja kruunu kun keskellä järveä kelluva kuikka päästää parin ujomman ”aau” huudahduksensa jälkeen äänijänteensä täysin auki, harmaan tyhjyyden keskellä tuo ääni lähettää väristykset läpi ruumiini. Sade on kussut niskaani jo pitkän tovin, mutta näiden maisemien ja elämysten keskellä en voi muuta kuin istuskella rantakivillä ja hymyillä, näky joka varmasti olisi jollekin läheltä kulkevalle retkeilijälle enemmänkin kuin erikoinen.

Järven päädyssä kurkkaan vielä siellä olevan tuvan ennenkuin erkanen suunnittelemaltani reitiltä kohti viimeistä etappia.

Neljäpaikkainen autiotupa on sisältä upea ja erittäin siisti, en raaski itse astua sisään sillä muta yltää lahkeissani jo lähes polviin saakka. Hieno paikka tehdä vaikka päiväretki ja viettää hieman aikaa vuorten keskellä olevan erämaajärven rannalla, sivummalta muutaman sadan metrin päästä löytyy myös tulipaikka (Taisi olla että norjalaiseen tapaan puut sinne täytyy kantaa tuvalta saakka.)

Åndervatnetista Tranøybotniin

Tällaisella kelillä norjalaisen kansallispuiston täydellinen typeryys nousee mielestäni erinomaisesti esiin. Vallitseva ajatus tuntuu olevan että luontoon ei voi viedä sepeliä/haketta, koska se olisi luonnolle haitallista, sen sijaan luonnollisena pidetään vaihtoehtoa että yhä kasvavat väkimäärät kahlaavat mudassa sääriään myöten ja kaivavat polun sivuilta kiviä, joita heitetään tukevoittamaan upottavaa mutaa. Tuon jälkeen paikalla ei varmasti kasva enää yhden yhtä kasvia moneen vuoteen.

Pääosin polku on kylläkin kulumisestaan huolimatta jo ihan selkeää polkua ja paranee vain puiston varsinaista alkupäätä lähestyttäessä. Ensimmäiset pitkokset nähdessäni naurahdan jo lähes ääneen, sillä se on omalla tavallaan jotenkin niin sopimaton näky siihen maisemaan nähden minkä kautta olen laskeutunut tähän pisteeseen. Soiden läpi kulkevat kapeat pitkokset ovat kuitenkin juuri sitä varsinaista ”Ånderin laaksoa” josta puisto on saanut nimensä. Erittäin vehmasta ja omaan silmään erikoisen vihreää suomaastoa, jossa heinä ja kauniit männyt huojuvat tuulen tahdissa.

Lopulta kengät kastuvat läpi ja olen jo läpimärkä. Pitkään jaksoin vielä hypellä kivillä ja harppoa soilla mutta lopulta maasto vei voiton ja useamman täyden upotuksen jälkeen vesi löysi tiensä sukkiin. Alan tauottelemaan matkaa, sillä sateen vuoksi pidemmäksi venyneet pätkät tuntuvat jäsenissä ja selässä. Pysähdyn kuitenkin vain lyhyiksi hetkiksi, jotta saan pidettyä lämmöt päällä niin ettei kosteuden myötä kylmyys pääsisi iskemään. Viimeisen tauon pidän juuri ennen puiston ulkopuolelle tehtyä sorattua polkua, sille astuttuani vauhti tuntuu olevan jo kuin moottoritiellä konsanaan.