talvi – Metsistä huipuille

Skaidijärvi – kota talven keskellä

HUOM! Pidemmän tauon jälkeen taas pukkaa retkikertomusta, mutta tällä kertaa pienin muutoksin. Jatkossa Tiina tulee mukaan kirjoittamaan ainakin joihinkin yhteisiin retkiimme ja mahdollisesti hän voi myös kirjoittaa omista retkistään kuten minäkin kirjoitan omistani. Tulevaisuudessa olisi myös tarkoitus kirjoittaa ainakin joistain retkistä niin että kirjoitamme samasta kohteesta kaksi näkökulmaa, retki terveillä jaloilla ja sama retki proteesin kanssa. Näin tuodaksemme osittain esiin sen mitä retkeily proteesin kanssa välillä vaatii mutta myös sen kuinka kenen tahansa on mahdollista nauttia luonnosta täysin rinnoin. Luonto kuuluu kaikille!

p.s Tämän johdosta sivusto myös muuttaa jatkossa metsistähuipuille.fi osoitteeseen, tosin vasta jonkin ajan kuluttua ja vanha sivusto tulee kyllä ohjaamaan oikeaan paikkaan.

Siniseen aamuun

(Tiinan kertomaa)

Kipsuttelen jäisen tien yli lumikengillä. Muoviset nastaosat eivät pure ja otan lyhyitä askeleita, jotten liukastu kumoon. ”Meidän pitää varmaan mennä vähän eri reittejä, on liian jäistä liukkareille” Tuomo sanoo ja kiinnittää liukulumikenkiensä siteitä talvisaappaisiinsa.

Laki on osin paljas, variksenmarjan varvut pilkistelevät jään alta. Reittimerkitkin pilkistelevät paikoin lumen alta. Tuuli on hionut jäätä, paikoin kasannut dyynejä, joista Tuomo pääsee liukulumikengillä helposti, mutta minun lumikenkäni upottavat jo niissä. Oi ei, taitaa tulla raskas reissu.

Koira spurttailee alkuun päättömästi, se on niin innoissaan, kun koko perhe on lähdössä lenkille. Pian senkin suurin into taittuu, kun se uppoaa riittävän monta kertaa lumeen mahaansa myöten, ja se siirtyy seuraamaan Tuomon suksenjälkiä.

Tuomo laskee ahkion menemään edeltä ensimmäisen alamäen, ja laskettelee nopeasti itse perässä koira kannoillaan. Vanhasta oppineena itse laskeudun mäkeä suosiolla sivuittain, sillä jyrkässä, jäisessä rinteessä lumikengän peräosat eivät pääse uppoamaan hankeen ja proteesin tietokone on ymmällään miten toimia.

Loppuosassa rinnettä vaellussauvani uppoaa liian syvään ja estääkseni tuiskahtamisen mäkeä alas kasvoillani, heittäydyn takapuolelleni. Tuuli kinostanut siihen upottavan dyynin ja lumi on ihan liian pehmeää kangetakseni kehoani siinä ylös. Laskeudun sitten pyllymäkeä rinnettä alaspäin lumen alta pilkottavan kiven luokse, josta pääsen ponnistamaan itseni takaisin jalkeille.

Alhaalla kurussa upottaa huolella, uppoan joka toisella askeleella lähes puoleen sääreen lumikengistä huolimatta. Lumen pinta on koppura, joka antaa vastusta askeleille, mutta pintakuoren alla onkin pehmeää puuterilunta. Tuomo on jo hiihdellyt seuraavalle laelle, kun itse lähden nousemaan. Tuulensuojan puolella rinne on myös pehmeää ja horjahdan jo toistamiseen nurin. Koira ryntää juosten luokse hihna perässään katsomaan miksi ryömin lumessa. Tuomo tyytyy nauraen kuvaamaan taisteluani laelta. Ihmeen kaupalla saan itseni pungettua jälleen jalkeilleni, ja jatkamaan matkaa.

Yoshi to the rescue

Tuuli juoksuttaa irtolunta pitkin hangen aaltoilevaa pintaa. Vaikka aurinko on aloittanut matkansa jo äsken, on valo näin helmikuun alussa yhä sinertävää, kylmää. Tuntureiden yli puhaltava tuuli riepottaa pipoa, joten kiskon hupun päähäni ja tiukkaan kunnolla. Iltapäivän puolelle on taas luvattu vielä ärhäkämpää tuulta, siksi olemme taas aikaisin liikkeellä. Taivaanrannassa alkaa näkyä pastellisia sävyjä. Tuulen mukana kaikuu riekon käkätystä.

Kodalla

Aukealla ennen Skaidijärven kotaa olen jälleen upoksissa lumikenkineni, mutta tällä kertaa pysyn pystyssä. Väsyneenä irrotan lumikengät, askel tuntuu keveältä ilman niitä. Kopistelen kotaan sisälle, jossa Tuomo on jo laittamassa kamiinaan tulia. Sen räiskyessä on mukava lämmitellä kohmeisia sormia ja venytellä, koira vilahtaa penkkien alle levolle hetkeksi. Ruuan valmistumista odotellessa Tuomo ja Yoshi lähtevät vielä tutkimaan ympäristöä hiihtäen.

Väliaika – Tuomon tutkimusmatkailua

(Tuomon kertomaa)

Parkkeeraan ahkion kodan edustalle ja lähden oven pieleen nojaavan lapion kanssa kaivamaan puuliiteriä esiin. Lumi oven edestä siirtyy nopeasti rakennuksen viereen ja pujottelen sisälle sukset jalassa hakemaan puusäkin mukaani. Rakennuksen liukkaalta edustalta on hankala nousta ylös lumiselle dyynille mutta saan vietyä säkin ilman kommelluksia kaminan viereen. Pilkon jäisiä halkoja hieman ja laitan heti muutaman kuivumaan seuraavia kävijöitä varten.

Pian tuli alkaa jo ahnaasti nielemään puista irtoavaa happea ja katselemme ruoka-ainekset esille. Tiinan jäädessä istuskelemaan otan välistä hieman vaatekerroksia pois ja lähdemme Yoshin kanssa kahdestaan vielä jatkamaan matkaa hieman pidemmälle. Tämä on usein hyvä vaihtoehto varsinkin tällaisissa yhteisissä retkikohteissa joissa matka on Tiinalle hankalampi, liika kilometrien ahnehtiminen huonossa maastossa voisi kostautua kipuina Tiinan jaloissa tai että matkamme hidastuisi jossain kurussa niin kovasti että jäisimme aikaisin laskeutuvan pimeyden armoille. Näin pääsen myös tuulettumaan ja matkaamaan omaa tahtiani niin että voin keskittyä enemmän maisemiin ja matkaamiseen sen sijaan että yritän jatkuvasti luovia molemmille parasta mahdollista reittiä.

Helmikuun paisteen voi jopa tuntea kasvoilla, tuuli on sen verran hiljainen vaikkakin taivaanrantaan kertyvät pilvet kertovat tuon seikan olevan piakkoin vaihtumassa. Ahkion olen jättänyt kodalle ja on mukavan rentoa päästä laskemaan ilman sen nilkkoja näykkivää hoputusta. Yritän suunnata pehmeimpiä allikoita vältellen ja siinä vielä sopivasti onnistuen joten matkaaminen on mukavan rentoa. Maisemat ovat aikalailla kauneimpia mitä tämä maa voi tarjota, häiriöttömän tasaista ja kumpuilevaa valkeaa avotunturia joka vain jatkuu ja jatkuu aina horisontin etäistä viivaa kaukaisuudesta tavoitellen.

Edessä dyynien ja varjojen koristamaa koskematonta maisemaa.

Taakse piirtyy vain kulkijoiden hauraat jäljet ja nekin tuuli pyyhkii pian kadoksiin.

Aurinko vuoroin paistaa ja vuoroin piiloutuu pilvien taakse, sen esilläolon aika lyhenee jatkuvasti pilvien tummetessa ja paksuuntuessa. Nautin hetkisen aikaa avarasta vapaudesta ja aistien rauhasta. Mutta päivälle luvatun lumimyräkän aika lähenee jatkuvasti joten alan katselemaan mistä pääsisin mahdollisimman pitkillä laskuilla takaisinpäin.

Aurinko pistäytyy katselemaan, mutta pilvimassa vyöryy vääjäämättä sen eteen.

Kodan piirtyessä uudelleen näkyviin näen myös jonkin moottorikelkan suuntaavan kohti kotaa ja pian näkyviin piirtyy myös toinen, kolmas, neljäs… Suunnatonta turistilaumaa paimennetaan kohti Pulmankijärveä kuin porotokkaa konsanaan, ainoana erona toki että nämä porot pääsevät moottorikelkan kyydissä. He näyttäisivät pysähtyvän järven jäälle ja jäävän siihen puuhastelemaan jotain, valitettavasti en voikaan lasketella viimeistä mäkeä vauhdilla vaan joudun nappaamaan Yoshin jälkiliinasta kiinni ettei poju vahingossa säikähdä joukkion puuhia ja päätä lähteä elämään elämäänsä Kaldoaivissa. Joukkiossa monen katseet tuntuvat seuraavan lasketteluamme heitä kohti, eivät hekään varmaan ole ajatelleet että täällä joku tulisi yksinään hiihdellen vastaan. Irrotan sukset oven ulkopuolelle hankeen ja astun sisään jo lämmenneeseen kotaan, jossa tuoksuu lämmin ruoka ja kahvin kutsuva tuoksu.

Tiina

(Tiinan kertomaa)

Pian Skaidijärvelle ajaa moottorikelkkojen vetämänä useampi reellinen ulkomaalaisia turisteja, ja pilkkiopetus alkaa pian.

Lähtiessämme käännyn vielä katsomaan taakseni ja mietin, millainen elämys heille mahtaa olla huussissa istua lumen päälle tarpeilleen, kun sinne oli päässyt tuiskuttamaan lunta tuvan täydeltä.

(Kuvassa puuliiterin puoli, huussi toisella puolella rakennusta)

Palailemme autoa kohti hieman eri reittiä kuin tullessa. On raskasta kulkea, kun lumesta on hankala ennakoida milloin kantaa ja milloin upottaa. Alan varomaan joka askelta väsyneellä kehollani. Tuomo hiihtää etäämmällä ja Yoshi ei oikein osaa päättää kumpaa meistä haluaisi seurata. Se juoksee hihna perässään meidän väliä tuiskahtaen usein yläkroppaa myöten lumeen, se yrittää paimentaa meitä yhteen.

Viimeisen nousun alla Tuomo heilauttaa hyvästiksi ja suuntaa suksensa etelämmäs. Hän aikoo jatkaa koiran kanssa hiihtämistä, minä käyn välillä kahvittelemassa tuttavan kanssa, ja menen sitten hakemaan heidät sovittuun kellonaikaan Pulmankijärven eteläpäästä. Mietin miten hyvä, että olemme etsineet ja löytäneetkin keinoja retkeillä yhdessä vaikkei liikuntakykyni enää kaikkea sallikaan. Voimme tehdä yhteisen retken ja Tuomo voi syventää tai pidentää omaa retkikokemustaan itsekseen. Tällä tavalla en ole taakka, en koe kahlitsevani toista seikkailemasta omilla retkillään.

Tuuli on voimistunut ja tuiskuttaa lunta silmälaseihin asti, kuorruttaa pipon alta pilkistävät hiukset lumella. Otan rinteestä kiintopisteeksi puurykelmän, jotta varmasti nousen oikeaa suuntaa kohti enkä joudu palailemaan pitkästi autoa kohti. Oikean jalan lumikenkä tuntuu löysältä – voihan kökkö, se on irtoamaisillaan, en ole kiristänyt takaremmiä tarpeeksi tiukalle. Yritän työntää kenkääni pidemmälle lumikengän kiinnitysmekanismissa, mutta ei se luista kunnolla. Yhdellä jalalla seisten en saa sitä laitettua kunnolla. Haravoin katseellani rinteestä sopivaa kiveä, johon istahtaa, mutta kaikki näyttävät liian matalilta – olisi vaikea nousta sieltä ylös nivelrikkoisella polvellani ja pahimmassa tapauksessa saattaisin horjahtaa pahasti kumoon yrittäessäni. Nyt kun Tuomo on jatkanut matkaansa, en halua ottaa sitä riskiä, etten saisikaan itseäni pyllerrettyä sieltä ylös. Niinpä tiukkaan päällisremmin niin tiukalle kuin suinkin ja päätän mennä varoen, matka ei onneksi ole enää pitkä.

Askeleen ponnistaminen on vaikeaa jyrkässä rinteessä löysän lumikengän kanssa ja kulkeminen on hidasta. Nauran ääneen tilanteelle, kun tunnen, etten pääse ollenkaan etenemään. Hitaasti jyrkin kohta jää taakse, ja kulkeminen sinänsä helpottuu, kun saavutan tasaisemman kohdan. Huokaisen syvää tuulen riepottaessa takkiani. Mikä sielua puhdistava tuuli!

Lähetän työkavereille videota laelta – katsokaa miten siistiä, ei mitään missään! Heistä osa ei ollenkaan ymmärrä mikä saa ihmisen lähtemään pohjoiseen kylmään ja myrskyyn lomailemaan, kun voisi ottaa aurinkoa uima-altaalla jossain etelässä. Niin. Pohjoisen vetovoimaa on vaikea selittää sitä ymmärtämättömälle. Ehkä se on tietty vapauden tunne. Villiys. Kesyttömättömyys. Ymmärrys siitä että on oltava nöyrä tai voi koitua kohtaloksi. Tieto, että siellä on kansa vaeltanut ja saanut elinkeinonsa jo vuosisatoja. Se oman pienuuden ja rajallisuuden tunne laajan erämaan laidalla.

Viimein lumesta sumeilla silmälaseilla tihrustan, ettei autoja tule ja kipsuttelen varoen tien yli takaisin autolle. Tuuli puskee vastaan avatessani auton ovea. Se ei selvästikään halua minun vielä lähtevän.

Ei vielä ohi

(Tuomon kertomaa)

En halua turhaan nousta ylös auton luokse vain heti laskeakseni sieltä takaisin, nyt täytyy vain luottaa että Tiina pääsee turvallisesti autolle. Yoshi ei oikein ymmärrä kun nappaan sen hihnasta kiinni ja vedän itseni kanssa samaan suuntaan. En ole varma onko poika enemmän huolissaan siitä, että mamma kulkee nyt väärään suuntaan vai olisiko se vain valmis jo vaihtamaan lumessa tarpomisen lämpimässä autossa makoiluun. Pian Yoshi kuitenkin ymmärtää, että tälle reissulle jatkamme vain kahdestaan ja se yrittää siirtyä edelle johtamaan letkaa. Valinta joka näyttää kaduttavan piakkoin, kun lumi ei tahdokaan kantaa. Tassut uppoavat kerta toisensa jälkeen lumeen ja usein koko koira kellahtaa perässä niin että vain korvat vilkkuvat hangen yllä kun tassut hakevat paikkaa nousta takaisin hangen päälle. Vähän aikaa yritettyään poika päättää ottaa paikkansa letkan perimmäisenä, jossa suksien ja ahkion auraama jälki tarjoaa hieman helpomman kulkuväylän.

Aamun leppeät tuulet ja kantavat hanget alkavat olla taakse jäänyttä elämää.

Tiina varmaan on jo lämpöisessä kahvittelemassa ja mielessä käy että on tämäkin tapa kuluttaa aikaa – mitä parhain tapa siis. Myräkkä yltyy ja näkyvyys alkaa pian kaikkoamaan, koiran musta turkki peittyy valkeiden hiutaleiden alle kun piilotan itseni syvälle hupun uumeniin. Tunnen oloni kevyeksi vaikka rajummat olosuhteet alkavatkin vaatimaan työtä sekä tarkkaavaisuutta. Kun retkeilemme koko poppoo yhdessä syrjäseuduilla tai reittien ulkopuolella kuluu omaa energiaani jonkinlaisen pelastautumissuunnitelman ylläpitämiseen suunnattoman paljon vaikken sitä aktiivisesti varsinaisesti miettisikään. Yksin kulkiessa vaihtoehtoja on hieman enemmän ja vaihtoehtoisten reittien tarkkailu on helpompaa kun sitä tarvitsee miettiä vain omalta osaltani.

Rämmimme Yoshin kanssa jonkin aikaa hangessa kunnes päätän mieluummin ottaa suunnaksi moottorikelkkauran, toivoen että se olisi kovettunut sen verran että kantaisi koiran painon. Tällä menolla kun reissusta ei muuten koiralle välttämättä jää aivan niin mieluista kuvaa. Urasta itsestään ei näy yhtään mitään mutta kelkkamerkkien punainen ruksit kyllä näkyvät tasaisin väliajoin. Mietin kuinka näidenkin tolppien maisemaa rumentavaa vaikutusta aina silloin tällöin parjataan, mutta ainakin nyt ne näyttävät hyvin miellyttäviltä. Tai pitäisikö sanoa se, sillä yhden merkin kohdalta voi nähdä vain sen verran eteenpäin että näkee seuraavan. Lumen aallot lyövät valkeille dyyneille ja muuttava lumi kisailee kiitäen jaloissa. Myräkän keskellä ei ole mitään muuta kuin minä ja koira eikä juuri nyt ulkopuolista maailmaa ole olemassakaan.

Myräkkä pyyhkii pois kaiken muun ja maailma pienenee lopulta vain kahden tolpan väliseksi.

Välillä lumisateen välistä pilkistää aurinko ja hetken päästä taas kaikki katoaa. Tuulen työntäessä lunta syrjemmäs tulee kelkkaurakin hieman paremmin näkyviin ja sen tasaisella selällä on rentouttavaa lasketella alas loivaa tunturin rinnettä. Ura kantaa Yoshia hyvin ja sitä jolkotellessaan poju välillä unohtaa ettei sen ulkopuolelle ole pelkillä tassuilla asiaa, seikka joka kuitenkin muutaman harharetken jälkeen tuntuu syöpyvän noiden suippojen korvienkin väliin.

Kun hanki alkaa kantamaan kelkkauralla on alaspäin liu’utellessa aikaa ihailla esiin tunkevaa aurinkoa.

Lopulta saavun etuajassa lähelle sovittua noutopaikkaa ja laitan Tiinalle viestinä uudet koordinaatit jotka ovat vähän pidemmällä sovitusta kohdasta. Kaivan termoksen esiin ja nautiskelen pari kuksallista maukasta kahvia samalla auringon hiipuvia säteitä ihaillen.

10.3.2023 by Tiina Kategoriat: proteesi, talvi, YleinenAvainsanat: kotimaan matkailu, lappi, päiväretki, skaidi, skaidijärvi, talviretki, Utsjoki 1 kommentti

Utsjoki – talvelle arvoisensa päätös.

Matkalla

Vastaan matelevien autojen päättymätön letka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Ajatus tunturien juurilla kiemurtelevista hissijonoista ei tahdo millään sopia omaan käsitykseen seikkailusta, liian kliinistä ja täytyisikö jopa sanoa että liian helppoa.

Jäämme yöpymään Rovaniemelle ja jatkamme matkaa aamulla. Hellimme itseämme hyväksyessämme että palautuminen ajomatkasta on hyödyksi jotta määränpäähän päästyämme emme olisi aivan raatoja. Kumitassun hyökätessä aamulla tielle on ilo huomata pian että 79-tien Rovaniemeltä pohjoiseen suuntaava haara on houkutellut ja nielaissut oikeastaan kaiken muun liikenteen pois teiden uomilta. Ilmeisesti Levi tai Ylläs on ollut houkuttelevin kohde lähes 95% näitä teitä liikkuville.

Vaattunkiköngäs

Jos tiet ovat tyhjempiä niin tyhjä on aamulla myös Vaattunkikönkään parkkipaikka. Hieman sivussa mutta kuitenkin sopivan lähelle suuren liikenteen mutkaa kyhätty retkialue on poikkeamisen arvoinen helppo etappi.

Vaattunkiköngäs

Voimakas koski ja sen reunoille syntyneet valtavat jäälohkareet tekevät tauosta aivan heittämällä pidemmän ja täten tehokkaamman oloisen. Toisaalta olisi mukava jäädä kiertelemään alueen luontopolkuja joita vain kerran olen tutkinut mutta edessä oleva matka on vielä liian pitkä.

Tyhjyys ”sakenee”

Tie autioituu ja talvistuu edetessämme. Värit hiipuvat, hanget kohoavat eikä ihmisiä näy enää nimeksikään – hymyn kare tekee väistämättä tietään suun pieliin.

Inarijärvellä pyry pyyhkii paikoin maisemia näkymättömiin.

Kirkkotupien kupeessa auringon värjätessä taivasta.

Olemme usein puhuneet Tiinan kanssa siitä kuinka kotoisalta Utsjoen alue tuntuu. Pidän, rakastan ja ihailen suuresti läntisen Lapin aluetta mutta tämä kohteena oleva kotimaamme koillinen nurkka tuntuu aina kiinnittyvän välittömästi aivojen hermokeskukseen vapauttaen annoksen dopamiinia. En ole ikinä varsinaisesti oppinut ymmärtämään mikä se määrittävin tekijä tälle yhtälölle onkaan mutta tiedän että paljon saisi tapahtua että ikinä tästä ajatuksesta irtautuisin. Utsjoessa on jotain kursailematonta kauneutta, se on avoin ja vaikuttava ilman mitään suurempia krumeluureja.

Lomapäivät alkavat kylmästi

Kello soi aikaiseen, edellisenä iltana olemme purkaneet tavarat ja asettuneet yösijaamme pimeän jo tultua. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ole nukkunut kellon soittoon asti vaan heräämme jo hieman ennen valmiina lähtemään ensimmäisen varsinaisen lomapäivän viettoon.

Kylmin mahdollinen aamu vähään aikaan, -25 astetta, maalaa maisemista aivan käsittämättömät. Suuntaamme kohti Varanginvuonoa, mutta matkan maisemat pysäyttävät meidät moneen kertaan.

Huurteinen kylmä luonto on vaikuttava näytös karun maan kauneudesta, maasta nouseva kylmyys suuntaa puiden runkoja ylös kietoen ne valkeaan kuuraan ja samalla nousevan auringon lämpö palaa ja roihuaa taivaalla.

Ainutlaatuinen yhtälö pistää miettimään miten sitä voi edes olla olemassa, juuri kun luulemme nähneemme aamun kauneimman näytöksen kääntää aurinko suurimman vaihteen silmään ja roihuaa hetken valtavan kynttilän muotoisen halon kehystämänä lumisella ylängöllä.

Ennen Norjan rajaa käännämme vielä Pulmankijärven suuntaan ja käymme nauttimassa Kaldoaivin kyljessä aukeavasta avotunturista. Ylös kiemurtelevan tien varrelta nousee lentoon useampi tusinan vetoinen riekkoparvi joiden vitivalkean palleromaisen muodon havaitseminen lumesta ei etukäteen onnistu millään. Rinteen pohjoispuolella myös pakkanen kiristyy tiukimmilleen mutta alkaa hellittää kun saavumme ylös asti. Kuiva ilma ei muuten tunnu kovin kylmältä paitsi naamaa viima puree tuullessaan vihaisesti. Hyppäämme hangelle katselemaan lähempää suuria hiutaleita tunturikoivujen rungoissa mutta lumi ei vielä kanna kunnolla ja pitäydymme lähellä tunturin lakea.

Rajan toiselle puolelle

Varanginvuonon pohja on jäässä, tässä vesi on niin kovin matalaa tai paikoin olematonta joten se jäätyy nopeasti. Pidemmällä odottava alue taas ei talvisin jäädy, ja edessä odottava sumuinen muuri todistaakin sen pian.

Erilämpöisten virtojen törmäys muuntaa meren pinnasta nousevan kosteuden hernerokkasumuksi. Ensimmäisellä levikkeellä kaivan sukset paksista ja hyökkään rantaan, joudun ensin kuitenkin kipuamaan itseni korkuisten kinosten yli päästäkseni sinne. Lokit huutavat maagisesti sumun seasta ja auringon pallo näkyy mutta se vaikuttaa kuin piirretyltä.

Vaikutelma on dystooppinen, erikoinen ja pysähtynyt, edessä aukeaa maailma kaukana suurimmista kaupunkikeskustoista. Sumun johdosta tuntuu kuin olisin maailman äärellä. Vuonon suun auetessa sumu alkaa katoamaan ja näkymät vaihtuvat tyynen paisteisiksi, mutta vain hetkeksi.

Monet paikat missä olemme viettäneet aikaa kesäisillä retkillä ovat nyt lumisten vallien takana mutta onneksi Nessebyn kirkon parkkipaikka on pidetty auki joten pääsemme sieltä katselemaan jo saapuneita lintuja ja nyt aurinkoisiksi avautuneita maisemia. Polut auttavat hieman mutta heti niiden ulkopuolella hangen syvyys pääsee yllättämään, en kuitenkaan jaksa näin lyhyelle matkalle hakea suksia joten kahlaan kirkon viereiselle pienelle saarekkeelle kimaltavan meren viereen.

Iso- selkä- ja kalalokkeja näyttää olevan isohkojakin määriä meren matalikoissa,

hiekkarannalla taas kuhisee merisirrejä jotka piippaavat vähän väliä toisilleen kun niille tulee kinaa hieruan seasta löytyvistä äyriäisistä. (Hierua = laskuveden paljastama meren ranta) Minusta ne eivät niin tunnut välittävän joten joudun lähes varomaan tallaamasta näitä pieniä palleroita.

On hauskaa saada taas seurailla lintujen vauhdikasta elämää veden äärellä, ääni joka saa keväisin lähes kehräämään.

Vuonon kapean kohdan tyyneyttä ihailemassa.

Tälle päivälle on luvattu myrskyä, päivän pidetessä on odotettavissa että tuuli voimistuu niin kovasti että Norjan ”ilmatieteenlaitos” yr.no on julkaissut keltaisen varoituksen tuulesta ja olosuhteista. En ole täysin varma minkälaisia olosuhteita se tarkoittaa mutta otamme asiaksemme tarkkailla tilanteen kehittymistä.

Sumu alkaa katoamaan mitä laajemman ulapan rinnalle etenemme, tuuli ja aallot jatkavat kasvuaan hätistäen näköesteitä poispäin.

Kehittyvää myrskyä pysähdymme katselemaan rantakiville, kiven pirulaiset ovat huiman liukkaita mutta säilymme sentään kuivana ja mustelmitta.

Pidämme määränpäänä käyntiä Vardøssa eli Vuoreijassa, matkan varrelta löytyy kuitenkin yksi puomitettu tienpätkä ja yritämme pysyä liikkeessä niin ettei myrskyn vuoksi teitä ehdittäisi sulkemaan.

Lähempänä tiet muuttuvat jatkuvasti jäisemmiksi ja polanteet kasvavat yhä suuremmiksi kiiloiksi tielle ja sen halki.

Näkymät ovat yhtäaikaa upeaita mutta myös hieman jännitystä herättäviä, varsinkin kun muuta liikennettä ei paljolti ole.

Paikalliset selvästi eivät suotta tällä kelillä liiku. Erään sillan kohdalla auto osuu yllättävän syvään kinokseen ja lähtee pieneen liirtoon, ensin vasemmalle, sitten oikealle ja rauhoittuu takaisin tielle. Tästä eteenpäin polanteet pääsevät huomattavasti suuremman tarkastelun alle.

Puomit ovat pysyneet ylhäällä ja pääsemme läpi ainakin Vardøn tunnelille, nyt jos ne suljetaan niin pääsemme etsimään seuraavan yön sijaa täältä tai autosta. Ainut toinen tie kun kulkee vain Hamnimgbergia kohti ja tuo talveksi evakuoituun kaupunkiin johtava tie ei ainakaan ole auki. Ja siellä kun on välillä tullut kesälläkin lunta niin voin vain kuvitella minkälainen se tällaiseen aikaan on. Kiertelemme kaupunkia ja käymme ihastelemassa sinne tehtyjä upeita seinämuraaleja ja taidetta, osa on jo ennestään tuttuja mutta uusiakin näkyy tulleen sitten viime käynnin.

Seisoskelemme katselemassa meren elämöintiä niin kärjen kallioilla kun satama-altaan vieressä. Haahkoja ja alleja on jo saapunut kellumaan pieninä lauttoina aallonmurtajan suojiin ja yksittäinen riskiläkin näköjään sukeltelee rannassa. Pikkukajavat kalastelevat ja huutelevat innolla, ”kaija” huudot kaikuvat kaikkialla ympärillä. Jokin nousee vedestä ja lokit suuntaavat sitä kohti. En ensin tahdo saada selvää mitä tapahtuu kunnes lopulta hahmotan viiksekkään hylkeen pään. En kuitenkaan täysin ymmärrä mitä se tekee, näyttäisi aivan kuin se härnäisi lokkeja mutta kyseessä voi olla että se joutuu nousemaan pintaan syömään ja lokit yrittävät varastaa sen lounaan.

Haluaisin käydä katsomassa suurta Drakkar Leviathan teosta nyt lumisena aikana mutta näyttää että sinne johtava tie on täysin lumen peitossa. Joudun hetken vääntämään itseni kanssa kättä mutta jätän käynnin lopulta väliin, samoin teen noitavainojen muistomerkin kanssa.

Emme halua jäädä jumiin tänne tai taittaa paluumatkan pahimpia paikkoja pimeässä joten käännymme takaisin meren alittavalle tunnelin suulle, sen edessä olevassa kyltissä ainakin vielä näkyy että tiepuomi olisi auki joten nyt enää jännittää kuinka paljon lumi on ehtinyt jatkaa kinostamistaan.

Aika paljon kinokset ovat ehtineet kasvaa muttei onneksi liikaa, satunnaisten vastaantulevien autojen kanssa joutuu toinen kuitenkin aina jäämään odottamaan tien toiseen päätyyn sillä toinen kaista tuppaa olemaan pääsääntöisesti arvaamattoman syvän lumen vallassa. Pääsemme lopulta turvallisesti lähemmäksi vuonon pohjukkaa ja vuono suulla tuisku alkaa helpottamaan sitä mukaan mitä pidemmälle etenemme.

Auringon juuri hiipuessa Pykeijan puolen tunturien taakse tarjoaa vuono vielä yhden näytöksen. Tieltä näkyy että vedessä pomppii jotain niin että vesi kuohuu ympärillä. Ensimmäinen ajatus on että hylkeet ovat leikkisästi hyppimässä kohti avomerta. En tahdo saada selvää ja näky katoaa hetkeksi mutkan taakse, pian se kuitenkin aukenee taas edessä ja selviääkin että kyseessä on ainakin parinkymmenen pyöriäisen parvi. Niiden liike suorassa linjassa on niin organisoidun näköistä että kyseessä selvästi on saalistus.

Ketju etenee ja sen rannan puoleinen pää alkaa hiljalleen kääntää koko letkaa kaareksi joka ilmeisesti johtaa takaa ajettua kalaparvea enemmän ja enemmän mottiin. Hiljalleen parvi siirtyy vuonon toiselle rannalle ja pienen kuohunnan jälkeen liike alkaa hidastumaan.

Jäämme seurailemaan pyöriäisten liikkeitä vielä niin pitkäksi aikaa kun viimeisiä valon säkeitä riittää, hiljalleen niiden evät sulautuvat aaltojen rytmiin eikä enää voi olla varma kumman kaari juuri pinnalla liikkui.

Seikkailu ei nuku pitkään

Kumpikin meistä on nukkunut kellon soittoon ja heräämme täysin koomassa unesta. Emme ole valmiita lähtemään mutta haluamme hyödyntää kauniin päivän joten nopea murkinointi ja suuntaamme Pulmankiin. Ehdimme hyvin paikan päälle vaaleanpunaisen hetken aikaan mutta värit jäävät haaleammaksi eilisen näkymistä joten päivästä taitaa ilmeisesti olla tulossa aurinkoisempi.

Illan ja yön tuuli on nyt tehnyt hangesta kantavan, paikka paikoin jopa hyvin jäisen. Laskettelemme ensin jonkin aikaa Yoshin kanssa mäkeä ja poju onkin tästä aivan haltioissaan, häntä heiluu kuin kopterilla konsanaan.

Värien taittuessa nousevaksi paisteeksi pakkaamme tavarat ahkioon ja suuntaamme Skaidijärven kodalle. Ahkio tahtoo jäisillä rinteillä väliä luisua omia reittejään ja onkin helpompaa laskea se menemään omia reittejään isoissa mäissä, nappaan sen sitten takaisin vetoon aina alhaalla.

Reittimerkit katoavat lopulta kovin nopeasti, polkujen uomista ei ole alkuunkaan ollut mitään näkyvissä. Muistamme onneksi riittävästi kodan suuntaa mutta tarkistan kuitenkin varmuudeksi vielä kartasta, kesäisempäänkin aikaan seutu näyttää kovin yhtäläiselta eikä talven tasoittava hankikerros tuota asiaa ainakaan paranna. Liikkuminen on helppoa vaikka tuo jäisyys välillä pakottaa varovaiseksi, Tiinan lumikengät eivät aina tahdo purra pinnan läpi ja omat sukset luisuvat välillä rinteen taittaessa sivulle.

Auringon noustua pilkistämään tunturin takaa matka hidastuu kun näky pysäyttää paikoilleen ihastelemaan. Tunturissa aurinko todella osaa esiintymisen taian, ensin se hieman tarjoaa helliä värejä taivaanrantaan kunnes lopulta itse pääesiintyjä pomppaa näkyville vyöryttäen valonsa tunturien takaisille laajoille kentille yhtäaikaisesti.

Saavumme kodalle jonka ympärillä näkyy lumen todellinen määrä selkeästi, nuotiopaikasta ei näy yhtään mitään eikä järvestä saa selvää missä erämaa loppuu ja järvi alkaa. Kirjaimellisesti hyppäämme hangelta alas kodan ovelle ja menemme käynnistämään tulet, tällaisessa paikassa voi luottaa että puita lähes varmasti on jätetty valmiiksi.

Käyn itsekin kaivamassa halkovaraston esiin hangen alta ja pidän huolen että seuraavalle on kuivia halkoja valmiina siltä varalta että saapuja tulee huonomman kelin aikaan.

Vallihaudan ympäröimä Skaidijärven kota.

Tiina jää vahtimaan tulta ja valmistamaan ruokaa sillä välin kun Yoshin kanssa lähdemme tekemään pienoista lenkkiä hieman edemmäs. Nämä avotunturin maisemat ovat hämmentävän kotoisan tuntuisia vaikka omasta kodistani niin kovin kaukana ovatkin.

Tilaa on yllin kyllin hengittää ja antaa silmän vaeltaa avoimessa maisemassa, syvään henkeä vetäessä tuntuu kuin raikas tuuli vain hengittäisi lävitseni.

Heppoisalla katsauksella voisi sanoa että kaikkialla ympärillä näyttää nyt samalta mutta tarkempi katsaus tuo esille lukuisia eroja tässä karussa pinnassa, suurimpana niistä lumen olomuodon vaihtelut maan muotojen mukaan. Koveria kohtia on hyvä vältellä koska ei voi olla varma kuinka syvään onkaloon lumi on siinä kinostanut ja kuperia pintoja yhdistelemällä pääsee hiihtämään kovan tukevalla alustalla, joskin hyvin äänekkäällä. Näiden väliin lopulta aukenee optimaalisin reitti kohti valkeaa erämaata.

Korkeammalta aukeneva näky kumpuilevaan maisemaan on huikean kaunis, tyhjä muttei lopulta kuitenkaan. Meren jäällä, järven jäällä, pellolla tai avoimessa tunturissa on loppujen lopuksi kyse samasta asiasta mutta tunnelmat ovat totaalisen erilaiset. Olisikohan näille tuntemuksille mahdollista löytää jokin oma sana, löytyykö tunturien alkuperäisiltä asuttajilta erilaisia sanoja tyhjyydelle?

Suuntaamme takaisin kotaa kohti ja olen lähellä hiihtää riekon ylitse, todennäköisesti olisin näin tehnytkin jollei se olisi pyrähtänyt pikaisesti lentoon. Ilmeisesti Yoshi oli kiinnostuneena sitä lähestynyt ja lintu oli kokenut parhaaksi vaihtaa paikkaa kuonon lähestyessä, poju olisi halunnut haastaa yllättävää kaveria leikkiin mutta mokoma ei näytä ymmärtävän. Käännän päinvastaiseen suuntaan, jääköön siivekäs omaan rauhaansa säikähdyksensä jälkeen.

Olemme vieläkin saaneet olla päivän täydellisesti omassa rauhassa ja nautimme kodan tarjoamasta tuulen suojasta ruokaillessamme. Lepuuttelemme muutenkin hetken ja siirrymme sitten taas suksien päälle taivaltamaan. Käännämme selän erämaan laidalla nyt lämpimänä odottavalle kodalle ja suuntaamme yhä auringon kutsua kohti.

Ailigas

Korkealla tunturilla uppoan useaan otteeseen vain haaveilemaan, on vasta tiistai iltapäivä eli varsinaisen loman toinen päivä. Tässä vaiheessa voisin kuitenkin vannoa että olen ollut lomalla aina. Tämä lyhyt aika on tarjoillut jo vaihtelevia näkymiä enemmän kuin olisin voinut kuvitella koko viikon ajalle.

Näihin maisemiin kiteytyy monet abstraktit asiat jotka tulevat lihaksi silmieni edessä. Olen ravistellut kylmyyttä ja koskettanut säihkettä. Olen syleillyt tyhjyyttä ja hiihtänyt valoon hiljaisuuden kanssa. Voima on vellonut edessäni ja ilo pulpunnut rinnassani. Kauneuden kanssa olen jättänyt arkisen elämän taakseni ja liukunut tunturimaailman rauhaan.

Hien kastellessa villapaidan selkää saavun Ailikkaan huipulle. Olen suunnattoman kiitollinen poromiehille jotka tasoittavat tietä tänne huipulle, umpihangessa en taatusti olisi tätä reissua saanut tehtyä, nouseminen ylöspäin kaiken voiman suuntautuessa hangen sisään vie voimat todella nopeasti.

Nyt suksien karvat tarrautuivat kiinni lumeen aina liu’un loppuessa enkä joudu harottamaan suksia noustakseni. Monotoninen veto kerrallaan saavuin lopulta perille asti vaikka nousuun noin tunnin verran menikin, riekkojen lukuisien jälkien tutkiminen matkalla kuitenkin piti mielenkiintoa yllä. Keli on aivan täydellinen, liukulumikengille olosuhteet ovat parhaimmat mahdolliset nousua varten ja tuuli on pitänyt huolen että laella liikkuminen on totaalisen vaivatonta, siellä täällä lumesta pilkistäviä kivien teräviä huippuja on kovin vähän.

Auringonlaskuun on aikaa mutta taivaalla oleva hienoinen usva hajottaa valoa ja värjää maisemaa oranssiksi laajalla alueella. Laskeudun ensin Utsjoen ja Saamensillan puolelle, olen enemmän ja enemmän tykästynyt nykyään katselemaan ”sivilisaatiota” syrjästä.

Saamensilta yhdistää maat jotka keinotekoinen raja kartalla erottaa.

Syrjäiset maisemat joissa ihmiset käyvät harvassa pysyvät aina lähimpänä sydäntäni mutta rakastan myös hetkiä jossa voi istahtaa tunturin laella kivelle ja jäädä katselemaan kuinka maailma jatkaa kulkuaan jossain alhaalla. Tuo alhaalla näkyvä Tenojoen laakso on Saamenmaata, keinotekoinen raja on täällä olemassa vain paperilla. Rastigaisa on tämän alueen hallitsija ja Teno ruoka-aitta.

Kierrän tunturia vastapäivään ja jätän hetken päästä Utsjoen ensin sivulleni ja sitten taakseni.

Aurinko paistaa lämpimästi kasvoilleni, seikka josta tuuli tuntuu välillä tulevan mustasukkaiseksi. Kesällä pajut ja epätasainen maa hidastaa tällä laidalla liikkumista eikä edessä siintävät maisemat tunnu millään lähestyvän.

Silloin saman matkan taittamiseen menee paljon kauemmin mutta nyt kilometri toisensa jälkeen taittuu nopeasti taakse, joudun pitämään auringon sijaintia silmällä etten ajatuksissani hiihtele liian kauas tunturien taakse, alueille joista olisi jo liian pitkä matka takaisin. Toisaalta kyllä kovasti huvittaisi kiertää ja laskea Smeallajohkan toiselta puolelta Mantojärven rantaan ja soittaa Tiinalle että tulisi hakemaan meidät sieltä, kun kerrankin tuollainenkin vaihtoehto olisi mahdollinen.

Pysyn kuitenkin ylhäällä ja kiertelen ihailemassa tuulen tuivertamien lumidyynien kauniita kuvioita, yhtäaikaa niin säännöllisiä mutta myös irrationaalisia muotoja jotka nousevat paikoin korkeinakin tasaisesta pinnasta. Aurinko kimaltaa kiteissä eikä muuta voisi toivoa. Illan värinäytökseen olisi lopulta enää hieman päälle puolitoista tuntia ja mitä todennäköisemmin se olisi upeiden kuvien aikaa mutta käännyn kuitenkin takaisin alaspäin. Päivän retket ovat olleet täydellisiä enkä kaipaa mitään muuta.

Vauhti kiihtyy paikoin aika villiksi ja joudun säätelemään sitä siirtymällä välillä umpihankeen joka taas upottaa paikoin kovinkin syvälle näin hidastaen vähän liiankin nopeasti. En kuitenkaan joudu käyttämään naamaani lumiaurana vaikka se lähellä tuppaa käymäänkin. Yoshi riemuitsee kun saavumme autolle, ilmeisesti sekin alkaa olla jo suhteellisen valmis heittämään väsyneet kintut suoraksi. Itselläni ainakin jalkapohjat ovat suunnattoman väsyneet, jatkuva jalkojen kääntyily ja vääntäminen hangessa on käynyt todella raskaaksi.

Sauna on päivän päätteeksi taivas maan päällä, sen tarjoama rentoutus on omaa luokkaansa eikä iltaisissa näkymissäkään ole valittamista kun laiskasti liehuvat revontulet värjäävät taivasta koiran iltalenkin aikaan.

Kenespahta

Kenesjärven toisella puolella näkyy Kenespahta, lähteestä valuvan puron synnyttämä valtava jääputous. Se sijaitsee kutakuinkin keskellä tuota pitkää järveä. Jommastakummasta pitkulaisesta päädystä lähtiessä tulisi matkaa tämän jäisen teoksen eteen hieman alle kaksi kilometriä. Näistä päädyistä mitä todennäköisimmin on ajettu kelkalla järven halki joten näiden suuntien väliltä fiksu ihminen tekisi päätöksensä – menen siis suoraan keskeltä.

Auto jää putouksen vastarannalla olevalle levikkeelle, pistän liukulumikengät jalkaan ja hyppään laskemaan parinkymmenen metrin pituista penkkaa alas. Lasken vauhdin hurmaa tuntien lumen pöllytessä perässä kunnes lumen pintajännitys vain yksinkertaisesti katoaa ja putoan metrin verran alaspäin lumen sisään. Suksi jää tietenkin heti hangen painamaksi eikä sitä tahdo saada millään nostettua. Kuitenkin alamäen ollessa kyseessä saan rämmittyä läpi lumen ja pääsen nousemaan hangen päälle, kunnes taas putoan ja nousen, putoan ja nousen jne. Hiki tulee taas vanhana ystävänä niskaan kiinni ja tarraa kuin olisi jo kauan kaivannut.

Syvää on sanoi Yoshi kun mukaanlähtemisen järkevyyttä mietti.

Lopulta järven rannassa ei viileä tuuli haittaa nyt ollenkaan. Viima on kuljettanut pois ja kovettanut jäljelle jääneen lumen kuorta eikä se upota aivan niin rajusti, ainakaan ihan jokaisella askeleella.

Kenespahdan jääputous lähenee ja kasvaa hieman lähestyessäni, sitten vielä lisää ja lisää. Eteen päästyäni joutuu niskan taittamaan jo kiinni selkään jotta näen ylös asti. Kaikkineen 169 metriä korkea jäätynyt putous aukenee edessäni kaikessa loistossaan, värikkäänä ja valtavana. Vaikka katsoin auringon liikkeet ennalta ja tiesin odottaa sen lisäävän säihkettä niin silti en osannut odottaa näin värikästä taidetta.
Hieman sivummalla näkyy jäinen luola jonne päästääkseen täytyisi kiivetä hieman ylemmäs, sen sisällä valo varmaan loistaisi kuvioitaan kuin kaleidoskooppi. Jätän tällä kertaa tämän vaiheen väliin sillä luulen että rämpimistä varten joutuisin ottaa sukset pois ja syvä hanki olisi todella raskas nousta. Tyydyn tähän upeaan luonnon taideteokseen edessäni ja ihastelen sen muotojen harmoniaa talvisten valonsäteiden paljastamina.

Paluumatkalla jään katsomaan sivuilla aukeavaa koskematonta järvenpintaa johon matala kultainen valo sytyttää miljoonia tuikkivia hiutaleita. Tavallisesti jo tämä olisi näkynä lähes henkeä salpaava mutta nyt se tuntuu melkein arkiselta Kenespahdan rinnalla.

Optimistisesti ajattelen että pääsen nousemaan törmää pitkin tielle kulkemalla ylöspäin omia jälkiäni myöten. Lähes heti reitin kääntyessä ylöspäin tulee edessäni kulkevalle Yoshille kuitenkin jo vaikeuksia päästä etenemään. Varmaan minuutin, ehkä jopa kaksi se yrittää saada paikoillaan jotain pintaa mistä ponnistaa, lumi ei kestä ollenkaan voimaa vaan sortuu edestä. Poju kauhoo ja kauhoo muttei pääse etenemään ollenkaan. Huono enne kun kyseessä on kuitenkin nelivetoinen pomppumestari. Vaihdamme paikkoja ja yritän varovasti itse, samantien suksi sujahtaa lumeen kuin suomalainen ämpärijonoon. Sauvat menevät perässä ja vielä kahvaa myöten, yleensä käytössä olevat 140cm pitkät sauvani ovat lumikenkäilyyn sopivat kun nyt taas pitäisi olla täyspitkät metsäsauvat.

Tästä ylös punnertaessa tunnen oloni olympiaurheilijaksi joka tekee temppuja voimistelijoiden pukilla, joudun painamaan sauvat syvälle ja kämmenillä painan itseäni ylös niiden päältä. Tämä toistuu useaan otteeseen, välillä suksi liukuu lumen alle hankalaan asentoon ja romahdan nilkan päälle. Asento on kipeä mutta en saa millään sitä helpotettua koska kädet eivät ulotu hangen sisässä mihinkään. Joudun hetken aikaa vain kestämään jalan vääntöä että saan haukattua happea sopivaan ponnistukseen jolla käännän itseni ensin kyykkyyn ja siitä ehkä jopa takaisin jaloilleni.

Niin lähellä tasaista maata, mutta kuitenkin niin kaukana.

Nousussa kestää kauan, olisin pystynyt samassa ajassa todennäköisesti kiertämään järven ympäri muutamaan otteeseen enkä siltikään olisi yhtä märkä hiestä. Kääntelen suksia milloin mihinkin asentoon ja revin itseäni ylemmäs jokaisesta vastaan tulevasta risusta, jos niikseen tulee niin kiskon tältä matkalta joka ikisen varvun, oksan ja juuren irti maasta jos se vain tarkoittaa että pääsen siten ylemmäs kohti kovaa maata. Onneksi en kuitenkaan joudu tähän turvautumaan mutta alan olemaan varmempi että näiltä paikoilta voidaan varmaan aina keväisin käydä poimimassa lumen alta paljastuvia turistien raatoja vankkurien kyytiin.

Tässä rypemisessä on jokatapauksessa oma hauskuutensa. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole mikään kiire ja voin toki ”hauskuutella” tässä itseäni vaikka koko päivän. Palkinnon olen jo saanut päästyäni näkemään kauniin luonnonihmeen joten nyt vain maksetaan hieman käynnin hintaa. Selväksi tulee että toisen miettimäni kohteen tulen jättämään väliin sillä toista raskaammaksi muuttuvaa reissua en enää jaksaisi.

Reissun päätös siirtyy hieman toiselle alueelle joten tähän väliin taitaa olla hyvä laittaa väliaika

ja jatkaa tarinaa sen osalta toisessa osassa.

15.3.202220.3.2022 by Tuomo Nykänen Kategoriat: roadtripping, talvi, YleinenAvainsanat: hiihto, lappi, norja, pohjoinen, roadtrip, talvi, Utsjoki, varanginvuono 2 kommenttia

Aamu Lahden Linnaistensuolla

Läksin ensin kaksin kunnes varjoni mukaan laskin. Suksen tyvistä kiinnitettyinä jaoimme lunta tuon vanhan tumman sinertävän ystäväni kanssa. Se lähti aamulla mukaan suurena hahmona perässäni mutta auringon jo noustua on hiljalleen ottanut pienemmän muodon vierelläni. Aina itseäni paremmassa kunnossa oleva kaksiulotteinen seuralaiseni saattaa joskus kadota hetkeksi mutta paisteisella säällä sitä ei pysty pidättelemään poissa millään. Nyt näyttäisikin tulevan paisteisin päivä pitkään aikaan.

Tähän asti uutena pysynyt paikka, Linnaistensuo, aukeaa edessäni juuri kun aurinko nousee valaisemaan maan kamaraa. Edestakainen reitti on 1,5 kilometrin pituisena liian lyhyt jotta olisin sen vuoksi koskaan tänne tullut mutta nyt tuoreen lumen aikaan reittiä on suolla vaikka kuinka. Taivas vaihtaa väriään ajan hiljalleen ja vääjäämättömästi kuluessa. Parkkipaikalla tervetulleeksi toivottanut vaaleanpunainen huntu on vaihtunut energisen oranssiseksi kajoksi joka matkaa suon lumisella pinnalla kilpaa varjojen kanssa.

Jätin heti suon laidalla kesäisen reitin taakseni ja siirryin koskemattoman hangen päälle. Suksi halkoo rauhallisesti pintaa joka on näin runsaan lumen aikaan tasoittunut sileäksi kanneksi. Täällä en joudu katsomaan jalkoihini vaan voin edetessäni ihailla maisemaa, aurinkoa ja suon ominaista tunnelmaa. Viikko on ollut täynnä suuria mullistuksia uutisvirran synkkyydessä mutta nyt otan osaltani kytkimen hetkeksi ylös ja annan katseen vaeltaa tässä autiossa näkymässä.

Valo pyörittää puiden varjoja kuin kellotaulu viisareitaan, pitkät varjot pienenevät ja kääntyvät mutta olen menettänyt käsityksen niiden näyttämästä ajasta jo jonkin aikaa sitten. Tämä verkkainen tyhjyys vei nopeasti mukanaan. Keskityn nyt vain kurnutuksen kuuntelemiseen, kesällä voisin vaikka vannoa että ääni lähtee sammakoista mutta täällä kyseessä taitaa olla hieman veijarimaisempi yksilö, korppi. Odotan paikoillani ja pidän katseeni suunnassa jossa tunnen ainakin yhden silmäparin katsovan suuntaani eikä mene kauankaan kun matalien mäntyjen seasta lehahtaa ensin yksi korppi ja sen jälkeen toinen, pariskunta pysyy liikkeessä mutta vahtivat vierailijan liikkeitä tarkoilla silmillään. Käännän niille selkäni ja jatkan matkaa, voin luottaa että ilmoitus kaikuu kyllä halki hiljaisuuden jos niiden silmät havaitsevat muita tarpojia.

Pilviä ei taivaalla ole laisinkaan joten metsän ylitse päästyään valon säteet voimistuvat ja kasvavat nopeasti. Ne muodostavat lumen kanssa kimaltavan timanttitarhan joka pöllähtäessään välkkyy hetken ilmassa kunnes laskeutuvat takaisin hangen peitteeksi. Illalla en tiennyt vielä ollenkaan mihin lähtisin käymään, nyt tuntuu siltä että olen juuri siellä missä pitääkin. Tästä talvesta ei varsinaisesti tiedä kuinka nopeasti se loppuu ja tiedän että näitä avoimia alueita tulee vielä ikävä kun hanki alkaa katoamaan.

Kylmä yö ja kova tuuli pienellä pakkasella on pitänyt huolen että kimaltava peite allani luistaa kevyesti ja eteneminen on vaivatonta kiertäessäni avoimella suolla. Jään kaipaamaan paikkaa istahtaa, hankeen heittäydyttyäni tuskin enää ylös pääsisin joten löydettyäni sopivan katkenneen rangan teen siitä baaripöytäni pientä kahvihetkeä varten. Tai pienen hetken sijaan ryystän samalla tyhjäksi koko termoksen – hyvää ellei jopa täydellistä.

Pieni hetki ja kuppi kuumaa.

Samaan syssyyn uppoaa kyllä toinenkin kupillinen.

Mietin hetken miten jatkaisin tästä ja Yoshikin tuijottaa malttamattomasti silmiini ohjeita odottaen. Nyökkään lopulta vanhojen jälkien suuntaan ja poju säntää niille innokkaasti. Aloitan kiertämisen takaisinpäin autiuden halki, kotona odottaa mittava tavaroiden huolto ja jonkin verran pakkaamistakin joten en voi jäädä tänne koko päiväksi. Hetken päästä edessä olisi vielä ehkä tämän talven talvisin reissu ja sen jälkeen luulen että omalta osaltani pistän talven pakettiin. Mutta nyt liu’un puoli kerrallaan eteenpäin ja hengitän raikasta ilmaa, päivä on saanut mahtavan alun.