Ennakkoon suunnitellessa otin tavoitteeksi käydä tutkimassa kahta itselleni tuntemattomampaa kohdetta Senjalla. Olin laskenut sen varaan että tällä yleensä hieman leudommalla saarella vallitsisi saapuessamme syksyinen paljas keli jolloin liikkuminen olisi suhteellisen nopeaa ja päiväretket voisivat siten olla hieman pidempiä. Ja rannikolla näin lopulta olikin alkuun, muttei sisämaan laaksoissa tai ylhäällä vuorilla. Niiden huomassa talvi ulvoi jo myrskyä enteillen, muutamana päivänä jopa vaarallisen myrskyn varoitukseen yltävällä voimalla. Toisen valituista kohteista hylkäsin jo hyvin nopeasti, liikaa tuntemattomia muuttujia ja vaarallinen reitti näille keleille, kesällä sitten ehkä uudempi yritys. Toista lähdin kyllä yrittämään, mutta Ånderdalenin lävitse kulkeva reitti Sörfjellanin ylityksellä aloittaen typistyi tuon ensimmäisen vuoren huipulle kiipeämiseksi ja senkin jouduin lopulta jättämään kesken irtonaisen lumen vuoksi. Mutta palataan siihen myöhemmin. (Tai voit hypätä suoraan siihen tästä)
Kohteita onneksi piisaa sillä tällä saarella on niin vaihtelevan jylhiä ja kauniita maisemia historiallisilla kuorrutteilla ettei tylsyyttä ainakaan tarvitse valittaa.
Olen usein maininnut asiasta että ensimmäisellä keskikesän käynnillä en varsinaisesti pitänyt tästä saaresta. Silloin ainut kosketukseni oli Tiinan Instagramista poimimat julkaisut jotka pääosin koskivat vain Seglaa, Ersfjordia ja pohjoista turistitietä. Joten kipusin jonossa muiden kanssa Seglalle, ajelimme jonossa turistitietä ja yövyimme ruuhkaisella Ersfjordilla. Vaikkakin jälkimmäisellä löysimme oman rauhallisen sopen jossa oli vain yksi toinen pariskunta ja toisenkin yön saimme viettää aivan yksin ainutlaatuisessa laaksossa, en tykästynyt päiväisiin kohteisiin tarpeeksi vaan jäin kaipaamaan jotain muuta. Sillä kertaa en kuitenkaan tuota muuta jäänyt etsimään vaan lähdimme kohti rauhallisempia alueita. Tietynlainen kiinnostus tuohon elämään kiillotettujen selfiekuvien takana kuitenkin jäi elämään, ensimmäiseltä kerralta edelleen muistan oikeastaan parhaiten upean maaseudun ja pienet idylliset kalastajakylät. Eivät nämä ihmiset ole tänne tulleet kiipeilläkseen tai viettääkseen aikaansa turistirannoilla, saaren salaisuus siis todennäköisesti löytyy jostain muualta. Toisella kerralla suuntasimme enemmän eteläiselle puolelle, alueille missä ei niinkään ole merkintöjä tai selviä kohteita ja johan alkoi tärppäämään. Tällä kertaa tuota etsimistä oli tarkoitus jatkaa ja saaliiksi lopulta jäi palava rakkaus tätä saarta kohtaan.
Saapuminen
Ystävämme Mari-Ann oli pyydellyt meitä luokseen kylään jo parin vuoden ajan mutta rajoitteiden vuoksi tämä ei ollut mahdollista. Nyt rajat kuitenkin olivat auki ja Brenfjellistä livuimme ensin pienelle kierrokselle Tromssaan. Siellä söimme ja kielimuurin johdosta todellakin saimme syödäksemme. Kaksi kookasta paksupohjaista pizzaa jotka olivat kooltaan sitä luokkaa että yhdestäkin söisi kaksi ihmistä jo oikein kattavasti. No eipä tarvinnut matkalla enää kokkailla tai sen kummemmille retkille mahan kanssa vyöryä, maisemiin olimme onneksi keskittyneet jo menomatkalla, kun vielä pystyi liikkumaan pyörimättä.
Iltaisella saavuttuamme lähdimme tutustuttamaan koiriamme, meidän Yoshia ja Mari-Annen Lukea toisiinsa jotta ne olisivat tottuneempia toisiinsa saman katon alla. Muilta osin ilta kului karttoihin tutustuen ja reppuja valmistellen, mutta taivaalla alkava reposten leiskunta kutsui ulos joten lähdimme ajelemaan jonkinlaista paikkaa etsien. Skrollsvikan läpi suunnaten löysimme pimeän alueen ja kipusin hieman korkeammalle kohti pimeyttä katsomaan josko löytäisin jonkinlaisen paikan kuvaamiselle.
Pimeässä joutui kylläkin aikapaljon vain sohimaan taskulampun valossa kameralla ympäriinsä eikä valtavan voimakas tuuli yhtään helpoittanut työtä. Näkymä kuitenkin oli idyllinen, pienen kylän valot alhaalla ja sen yllä kiemurtelevat revontulet. Jatkuvasti oli tarpeen heittäytyä kiinni jalustaan jotta itse pysyin pystyssä, mereltä puhaltava tuuli oli niin voimakas etteivät pelkät omat jalat riittäneet tueksi. Asetuksien ja kuvakulmien etsimiseen meni lopulta sen verran iso osa ajasta että räntäsade ehti saavuttaa meidät, alas täytyi lähteä lähes välittömästi ensimmäisten pisaroiden osuessa sillä en halunnut laskeutua liukkaita kallioita pilkkopimeässä. Siltikään en ehtinyt alas asti kun sade jo aloitti piiskaamiseen, meren ja tunturien läheisyydessä kun sään muutos on niin välitön. Jokatapauksessa mahtavaa katseltavaa vaikka kovin nopeasti joutui kuvausta järjestelemään kasaan.
Hitaasti vauhtiin
Aamulla kävimme koirinemme vierailemassa läheisen järven rannalla, kulkien teitä ja polkuja jotka johdattivat vanhan koivumetsän lävitse.
Kyseisen metsän maisemointi oli hoidettu laiduntamalla alueella ensin lehmiä ja myöhemmin lampaita. Näin se oli mukavan väljä eikä umpeen kasvanut. Juuri täydellinen ja samaa voi myös sanoa perillä odottavasta järvestä.
Kauniin metsän ympäröimä alue jylhien tuntureiden kupeessa ja kaiken kruunaa vielä hiekkarannat polkujen rinnalla, aika ainutlaatuisen hieno aloitus reitille joka johtaa vielä hienompaan Ånderdalenin kansallispuistoon.
Reitiltä myös kääntyy lyhyt tie joka johtaa Hillesåsenille, hienolle näköalapaikalle meren äärelle. Juuri tällaisia täältä on lähdetty hakemaan, ihan parasta. (Lisäilen näitä paikkoja tarkemmin Senja osioon lähiaikoina.) Tällä kertaa tuo ranta sai kuitenkin toimia pelkkänä aamulenkin taustamaisemana ennen tutustumista Gryllefjordin ja Torskenin kalastajakyliin.
Ensimmäisen päivän yritimme viettää hieman rauhallisemmin, matka vie veronsa ja lepopäiväksi tarkoitettu päivä olikin kulunut Guolasjavrille johtavan tien jännitysten parissa. Siitä oli ollut lepo kaukana vaikka se kaikilla muilla mittareilla niin kovin virkistävää olikin.
Joten lähdimme siis katselemaan paikkoja kevyemmällä kynnyksellä ja ajoimme aina niin kauniin ja nyt vielä kovin lumisen Svanelvdalenin lävitse kohti pienien tiiviiden kylien viehättävää ilmapiiriä. Vauhtia toki vielä kiritti hieman saamamme viesti jonka mukaan Torskenissa oli aamulla saalistanut miekkavalaiden parvi (eivät kuitenkaan enää olleet paikalla.) Kovin pieni kylä auringon paisteen ulottumattomissa olisi ollut ennalta ajateltuna erikoisin valinta paikalle jossa yhtäkkiä huomaamme kaupassa käydessämme jäävämme juttelemaan suomalaisen kauppalaisen kanssa. Kymmenen vuotta Torskenissa ja Senjalla asunut nainen nappasi pienen ihmettelyn jälkeen kiinni tutusta kielestä, muuta ei sitten tarvittukaan. Kovin mielenkiintoista olisi ollut jäädä juttelemaan ja kuuntelemaan suomalaisen yhteisön kuulumisia mutta valoisa aika on lyhyt joten pienen ratin pyörittelyn ja kipuilun jälkeen löysin itseni kivikkoisen Småtindanin huipulta sillä välin kun Tiina valmisteli ruoan tuulisten mutta kauniiden näköalojen äärellä.
Vaikka huippu ylös nouseekin niin täältäkään ei silti näe Torskeniin jonka edessä kohoava jyrkkä tunturijono peittää täydellisesti. Gryllefjordin taas näkee kauniisti ja paikka on kovin nätti mutta tällaisissa paikoissa tulee mieleen että itse olisin ehkä liian levoton sielu elääkseni samojen tunturien kulhossa. Toisaalta taas tunturissa harvoin on kahta samanlaista päivää ja merta pitkin pääsee vaikka minne, ehkä minä olenkin se joka jumittaa metsän puristuksessa.
Seuraavalle päivälle suunnitellun isomman reissun johdosta olisi ollut fiksua palata yösijalle pakkaamaan ja lepäämään, joten jäimmekin ihailemaan auringonlaskua ja katselemaan löytyisikö revontulille komean lumisia paikkoja – lähes pikkutunneille asti.
Sörfjellan
Aikainen aamu aloitti suunnitelman jonka tarkoitus olisi kuljettaa minut ja Yoshi Sörfjellanin huipulle josta pääsisimme laskeutumaan Ånderdalenin kansallispuistoon niin että puisto avautuisi silmieni eteen ennenkuin astuisin sen poluille.
Tiina taas lähtisi sillä välin käymään ensin lähellä olevissa kylissä ja siirtyisi sitten toiselle puolelle puistoa josta ottaisi meidät kyytiin joskus iltasella.
Pysähtymättä emme aamun lähtöpaikalle kuitenkaan päässeet, mitä lähemmäs tulimme Kaperdalenin laaksoa saavuimme niin siitä kauniimmaksi ja lumisemmaksi maasto muuttui. Lisäksi vielä hieman usvaa ja aamun valoa niin a vot.
Lumisemmaksi ja lumisemmaksi muuttuva maasto ei tietenkään ollut muilta osin niin kovin hyvä asia. En ollut ottanut mukaan lumikenkiä/suksia sillä lähtiessämme ei lunta vielä varsinaisesti ollut – Senjalla varsinkaan. Mutta tässä sitä seistään reitin alussa polvia myöten lumessa kantamusten kanssa jotka on sorvattu enemmän erinäköiseen kuvailuun 16 kilometrin patikalla kuin lumiselle huipulle kiipeämiseen. Puiston eteläosassa kuitenkin lunta oli vähemmän joten tästä laaksosta päästyäni ja lähtiessäni laskeutumaan olisi odotettavissa helpompaa kulkemista, toivottavasti.
Lumi teki haittaansa reitin alussa peittämällä polun ja merkinnät joten aikalailla sokkona sai reittiä ihmetellä (Strike one.) Reitti kulkee kuitenkin selkeästi kahden korkeamman huipun välistä n.740 metrin korkeudelta, korkeampien kavutessa vielä n. 100 metriä korkeammalle joten väylältä ei nyt varsinaisesti pääse eksymään vaikka hieman syrjästä kulkisikin.
Matka on hidasta mutta näkymä vain paranee jokaisella askeleella, ison lisän tuo myös laakson suulta puhaltava paksu sumu joka vyöryy tietä pitkin leviten laajemmin ja laajemmin alueelle. Täytyykin pitää sitä silmällä, jos se pääsee täyttämään koko laakson tai pääsisi jopa vyörymään tunturin ylitse saattaisin joutua muuttamaan suunnitelmia hyvinkin nopeasti näkyvyyden kadotessa täysin. Vielä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään, olen kuitenkin varautunut siihen että saattaisin joutua odottamaan säätä paikallani.
Puoliväliin on mennyt paljon enemmän aikaa ja lumi vain syvenee, polvet jäävät jo toistuvasti peittoon. Yoshia saan välillä avustaa ylös hangesta hihnasta vetäen ja silti se aina siirtyy uudestaan ensimmäiseksi auraamaan väylää häntä heiluen, niin mielettömän hauska reissukaveri tällaisessa menossa. Molempien innokkaasta jatkamisesta huolimatta lumen määrästä Strike two ja kun sen yhdistää tuohon hiljalleen vellovaan usvaan laakson suulla teen päätöksen hylätä matkan jatkumisen tunturin päältä Ånderdalenin laaksoon.
Jos laskeutumisen tai sen jälkeen tulisi vielä jotain odottamatonta kuten että lunta olisi toisellakin puolella paljon tai se olisi syvää pitkän matkaa niin takaisin kääntyminen menisi siinä vaiheessa hyvin hankalaksi, puhumattakaan jos nyrjäyttäisin vielä jotain. Vaihdan reissun pelkäksi käynniksi Sörfjellanin huipulla ja katson alas palattuani haluanko vielä lähteä reitille hieman loivempaa kautta Gjeskasta tai menenkö vain myöhemmin päivällä eteläpäästä pienen matkaa ja käännyn sitten takaisin. Laitan Tiinalle viestin suunnitelman muutoksista mutta odotetusti se jää odottamaan välitystä, kenttää ei ollut alhaalla parkkipaikalla joten ei sitä ole täällä tunturin huipun takanakaan. Parhaassa tapauksessa pääsen ylös ja löydän kenttää ennenkuin Tiina palaa Flakstadista tulemaamme tietä, huonoimmassa tapauksessa ylhäälläkään ei ole kenttää ja joudun palaamaan alas sekä kävelemään tietä niin kauan kunnes jostain saan taas yhteyden kyyditsijälle.
Lyhyillä pyrähdyksillä pääsen etenemään ylemmäs mutta katkonaisesti, taukojen väli lyhenee jatkuvasti. Korkeuden kasvaessa alkaa siellä täällä ylhäällä olevilla huipuilla näkyä valoa, merkkinä siitä ettei niiden edessä ole enää toisia huippuja estämässä valon liikettä.
Samalla kuitenkin kaikki alkaa tasoittumaan, tasaisen pinnan yläpuolella törröttävät maamerkit alkavat olla näkyvillä tuulen jatkuvasti pyyhkiessä niitä puhtaaksi lumesta. Alapuolella olevat koverat muodot taas alkavat näyttää petollisen tasaisilta eikä ole enää tavatonta että silloin tällöin kahlaan jo vyötäröäkin myöten välillä.
Maastoa joutuu jo lukemaan erittäin pitkältä matkalta jotta näkee missä kallio kiemurtelee lähes lumen tasalla, väleissä kulkevan syvän lumen ylittäminen kun syö voimia moninkertaisesti. Kiipeämisen osalta tästä tulee Strike one kun siihen lisää että paikoin lumi muodostaa lippoja jotka sitten tuulen voimasta sortuvat ja valuvat alas. Eväiden syömisen tai kahvien juomisen ajattelemisesta huipulla iloisesti maisemia tuijotellen olen jo luopunut ajat sitten. Tuuli on aivan järjettömän raaka (seuraavalle päivälle luvattu vaarallista myrskyä), sen mukana lentää jäähilettä ja olen vaihtanut paksut hanskat sekä naamasuojan mutten ole luopunut villapaidasta enkä takista vaikka kiipeän jyrkkää pitkää seinämää ja kehon lämmitys toimii täydellä teholla. Silti tämä on todella mahtavaa, minulla on koko päivä aikaa ja olen ylhäällä tunturissa kauniiden maisemien äärellä. Mitä ihmettä sitä muutakaan tekisin mieluummin.
Reittimerkintöjä alkaa näkymään enemmän ja enemmän. Hiljalleen luulen läheneväni huippua sillä näen jo poikkeavan korkean reittimerkin ja aivan kuin sen toiselle puolelle osuisi myös valoa. Lumen alla piileskelevä hiljalleen lisääntyvä liukas jää vaikeuttaa kuitenkin samaan aikaan pidon saantia jota kipeästi tarvittaisiin lunta vastaan tarpoessa (Strike two.) Ehkä noin parinkymmenen metrin päässä tuosta viimeiseksi ajattelemastani reittimerkistä tulee se viimeisin tikki. Otan askeleen ja horjahdan hieman toiselle polvelleni jolloin lumi liikahtaa ja halkeama liikkuu läpi isomman alueen. Liikahtava lumi tuntuu reisissä kuin aalto löisi niihin, varsinaisen lumivyöryn vaaraa ei ole vielä mutta tämä on tarpeeksi – Strike three, you’re out of here. Kolmen varoitusmerkin täyttyminen on merkki siitä että on aika kääntyä takaisin, vaikka mikä olisi. Jos tuntisin maaston paremmin niin tilanne voisi olla toisin mutta tuntemattomassa maastossa rajat ovat välttämättömiä enkä niitä ylitä. Katselen vielä haikeasti ylös ja aivot yrittävät kovasti laskelmoida reittejä mutta vaikka ”Sisulla, ei järjellä” on ehkä hieno hautakiven teksti, se painuu unholaan kovin nopeasti.
”Eiköhän lähdetä takaisin päin” käynnistää Yoshin innon, näkee että sekin alkoi väsymään vaikka intoa riitti. Paluumatka on kuitenkin odotettu näköjään.
Laitan Tiinalle uutta viestiä jossa kerron kääntymisestämme takaisin, edellinenkään ei ole vielä mennyt mutta verkkopalkki näyttää E joten nostan kynsikkäällä verhotun käden tuuleen ja huojuttelen sitä ympäriinsä. Pirun kylmää käsille mutta nahkahansikkailla ei saa kirjoiteltua. Joudun hieman palaamaan jälkiämme ja sitten viestit menevät perille, helpottavaa tietää ettei alhaalla tarvitse enää siitä huolehtia vaikka odottamaan joutuisikin. Suuntaan kuitenkin sivuun ensimmäiseltä polultamme ja laskeudumme lähemmäksi matalampaa aukkoa sivussa reitiltä. Jossain vaiheessa oli Tiinan vastauskin tullut että on vasta palaamassa ja olisi hetken päästä lähtöpaikassa. Tielle kaartaakin alhaalla lämmin auto jossa on huomattavasti mukavampi vaihtaa vaihtovaatteet kuin reitin varrella. Gjeskan reitti saa kyllä jäädä, kipuamiset on tältä päivältä kivuttu ja suuntaamme saaren tulipaikoille valmistelemaan lämmintä ruokaa ja kupin kuumaa.
Jatkuu myöhemmin…
Metsistä huipuille 