Kategoria: Tulistelemaan

Lapakisto – arkista hiljaisuutta suurten keskuksien kupeessa

Ahvenlammin tulipaikka on talvella

Lapakiston luonnonsuojelualue pe 21.01.2022

”Tuulen täytyy käydä pohjoisesta” mietin, sillä vain pohjoinen tuuli voi olla ihmistä kohtaan näin raaka. Ahvenlammin pintaa rientävä tuuli nostaa jään pinnasta kiteitä ja heittää ne suoraan päin naamaani, ensin edestä sitten sivulta. Kun jää ei tepsi yrittää viima vielä nostattaa tulesta kipinöitä heittääkseen nekin vihoissaan. Mutta silläkään ei ole muuta vaikutusta kuin että kiristän hieman kaulusta ja otan uuden siemauksen kuksasta odottaessani eväsleipien lämpenemistä. Metsän ja lampien halki kulkiessa on kehon lämmitys käynnistynyt ja lentelevä lumi sulaa lämpimille kasvoille. Talvi täyttää tehtäväänsä ja nautin siitä täysillä.

Keliä voisi myös sanoa ikäväksi mutta mieli on mukava, vapaapäivänä on aikaa eikä väsyttävä pohraaminen koskemattomassa lumessa haittaa kun palkinnoksi istuu hetken jään ja tulen välissä. Ennen kuin aurinko nousi käännyin moottoritieltä Lapakiston luonnonsuojelualuetta kohti vievälle pienemmälle tielle. Se kaartuu moottoritien ylitse johtavalle sillalle josta näki kuinka raskas rahti jyristi arkisesti menemään tummalla asfaltilla. Oma tie taas jatkuu syvemmälle metsään ja lumen määrä maassa sekä puissa kasvaa samaa vauhtia kuin tiet pienenevät.

Parkkipaikka on tyhjä ja polut koskemattomia. Lumi on pyyhkinyt edellisten retkeilijöiden jäljet puhtaaksi ja pääsemme Yoshin kanssa piirtämään omat jälkemme tyhjälle kankaalle.

Kyltit estävät moottoroitujen ajoneuvojen käytön ja se voimistaa tunnetta että tämän portin läpi kulkiessa arki jää taakse.

Lähden Pitkäjärveä kohti ja ihailen Lapakiston yhtä itselleni mieleisintä piirrettä, sen kovin kutsuvia ”sisäänheitto” väyliä. Toinen näistä väylistä kääntyy heti läheistä lampea ja sen grillipaikkaa kohti kaartuen parin- kolmenkymmenen sentin korkeudessa maasta. Toinen taas jatkaa suoraan läpi tien vieressä vartioivien suurten kuusien jotka tekevät oksillaan kunniaa kun kuljemme ohitse.

Jonkin aikaa pohrattuamme tie ensin hienoisesti kapenee ja kapenee muuttuen lopulta Pitkäjärven laitaa kulkevaksi poluksi. Molemmat näistä väylistä ovat mielestäni aivan mahtavan houkuttelevia aloituksia retkikohteelle ja jos vain paikalle löytää niin on mahdotonta ettei polkujen kutsu tempaisisi mukaansa.

Kuljen jonkin matkaa järven jäällä, niin paljon valoisampaa vaikkei aurinkoa pilvien takaa näykkään mutta myös niin kovin paljon tuulisempaa. Tullessani suunnilleen tulipaikan kohdalle siirryn taas polulle joka johtaa ylös kallioiden päälle. Yoshi pomppii vuorikauriina ylös ja jää huvittuneena ihmettelemään kuinka kaksivetoinen ihminen sutii paikallaan jyrkässä mäessä. Kamera toisessa kädessä hankaloittaa sen verran pahasti nousua mutten jaksa pakata sitä poiskaan, tartun toisella kädellä polulla kasvavaan runkoon ja heilautan itseni sitä vasten.

Tällaisissa tilanteissa käy mielessä että olisi toisaalta mukava kun koirana olisi alaskanmalamuutti tai vastaava, sitä ei varmaan tarvisi kahdesti käskeä avuksi vetämään – kunhan se vain osaisi myös lopettaa vetämisen ajoissa. Mutta täytyy nyt tyytyä koiraan joka nauraa rimpuilulleni.

Ylhäällä mietin hetken pitäisikö toisaalta keitellä tässä jo kahvit sillä takana oleva metsä kallioineen antaisi hieman suojaa tuulelta mutta päätän kuitenkin jatkaa metsään.

Merkki löytyy mutta polusta ei tietoakaan.

Tällä välillä reitti tahtoo olla aivan täysin kadoksissa, kukaan on tuskin kulkenut tästä lumisena aikana ollenkaan. Merkintä kuitenkin löytyy vaikkei se täällä talvella olekaan niin välttämätön. Lapakiston luonnonsuojelualueen reitit ovat loppujen lopuksi pujottelua järvien ja lampien ympäri joten jos suunta on selvä niin perille kyllä löytää.

Polkujen varrella olevia korkeita kallioita vasten nojaa suuria jäisiä urkuja joista metsäneläimet soittelevat kylmiä säveleitään tyhjille valkoisille saleille.

Ahvenlammilla teen vielä pienen lenkin laidan suomaiseman lävitse kiertäessäni lammen selän taakse josta lähdemme tarpomaan lammen keskilinjaa pitkin kohti tulipaikkaa. Tuuli nostaa lunta tanssiin kanssaan, kauniisti ne kietoutuvat toisiinsa ja nousevat yhä korkeammalle pienen trombin lailla kunnes laskeutuvat alas lepäämään, vain noustakseen hetken kuluttua uudestaan.

Tuuli ja lumi tanssii

Kovinkaan kauaa ei taida mennä kunnes matkaavat dyynit pyyhkivät perästämme jäljet taas näkyvistä, puhdistaen reitin tuleville retkeilijöille.

Raivaan tulipaikan tyhjäksi lumesta, pinoan puut huolellisesti tuulta vastaan ja nostan pannun lämpenemään. Tuoksu on täydellisen tunnelmallinen – lämmin nuotion savu vasten raikasta talvi-ilmaa.

Nostan edellisenä päivänä valmistelemani leivät ritilälle ja hörppään kahvia.

Lapakisto on nätti hiljainen paikka ja talvella se vielä korostuu kun pääsee katsomaan maisemia vesistöjen keskeltä, samalla lumesta kimpoavaa valoa tankaten. Mihinkään ei ole nyt kiire, ennenkuin on aika taas lopulta jatkaa takaisin polkujen vietäväksi. Koskemattomat metsäpolut jatkuvat vielä hetken mutta alueen puolittavalla metsätiellä tilanne muuttuu – muiden ihmisten jälkiä. Tänne on näköjään saapunut joku muukin ja Yoshi iskee kuonon maahan lähtiessään jälkien perään.

Mitä luultavimmin matka jatkuisi Sammaliston laavulle tätä menoa mutta otamme suunnaksi kulkea laavun nimikkolammen halki. Ja todentotta, laavun suunnasta nousee savua, sinänsä ihan mukava että on todistajia koska lammen kannelle alkaa nousta paljon loskaista sohjoa, lähes kenkien varsiin asti. Siirryn vähän lähemmäs rantaa vaikka onkin ikävä pilata mahdollinen räsähtävän jään tarjoama näytös laavulla olijoilta.

Takaisin paluu on mukavan suoraviivainen ja helppo näin jäiden kautta oikoen. Rantoja pitkin mutkittelevia nättejä polkuja on mukava kulkea mutta tasaisella kulkiessa saa katsella maisemia ympärillään juurakkoisten polkujen sijaan. Lunta on kuitenkin kertynyt jäälle enemmän kuin metsään joten matka on helppouden vastapainoksi raskaampi.

Parkkipaikalle saapuessa näkyy että väkimäärä on jopa kolminkertaistunut sitten aamun, jopa kolme autoa. Lapakisto kuumien ja ruuhkaisten kesäpäivien ulkopuolella ei pettänyt tälläkään kertaa.

Little boys/girls room
by Kategoriat: päiväretki, Tulistelemaan, YleinenAvainsanat: , , , , 2 kommenttia

Vanhasta uuteen Seitsemisessä

”Täällä on vielä noita ikivanhoja, ihanteellisesti kehittyneitä petäjiä, joiden kannotkin jo ovat muualla lahonneet”


Kirjailija ja valokuvaaja I.K.Inha 1800-luvulla puhuessaan Seitsemisen alueesta.
Teerilammen eräkämppä

Edellisen vuoden viimeisinä tunteina saavuimme Teerilammen rannassa sijaitsevalle eräkämpälle. Vanha ojamiesten kämppä jota ympäröi suuret kuuset ja petäjät. Tosin tuohon aikaan illasta emme vielä sen kummemmin tienneet ympäristöstä muuta kuin että on tie ja tien vieressä puita. Porstuallinen mökki oli erittäin tilava vaikkakin vielä pakkasen puolella joten ilotulitteiden virkaa vuoden vaihtuessa toimitti hellassa ritisevät ja paukkuvat puut sekä ulkona tuikkivat tähdet.

Aamun sarastaessa pieni tutkimusreitti ympäristöön antoi vähän paremman kuvan siitä mihin ollaankaan tultu, Seitsemisen kansallispuisto kun muuten on tuttua mutta tämä kyseinen mökki sijaitsee hieman syrjäisemmällä laidalla johon emme ole vielä tutustuneet.

Hiljaista ainakin on ja on mukava merkki tulevalle vuodelle että sen ensimmäiset hetket vietetään rauhassa ja hiljaisuudessa narskuvan lumen saattelemana. Lammen rantaa kohti saapuessa pääsin myös vuoden ensimmäiseen pyllymäkeen lumen luiskahtaessa kalliolla jalan alta ja sen alta paljastuvan jään viedessä mukanaan alas. Onneksi liuku lähti niin sulavasti ettei kummempaa kolausta ehtinyt sattumaan. Pilkkijät olivat jo hämärässä asettuneet lammen jäille, siihen istutetut kirjolohet mielessään he ilmeisesti olivat vuotensa aloittamassa.

Luminen metsä enemmänkin omia jalkoja kutsuen lähdimme alueen metsäteille ensin autolla ja sopivissa paikoissa kävellen jatkamaan tutkimusretkeä.

Auraamattomilla teillä lunta oli juuri ja juuri pohjaan asti, yhdistettynä aiemmin peililiukkaaksi jäätyneeseen tien pintaan oli ajaminen täynnä yllätyksellisiä suuntia auton kovasti halutessa tutkia kaiken maailman ojia ja kantoja lähemmin mutkaisilla sekä mäkisillä teillä. Jonkin aikaa metsäautoteiden umpitiellisiä silmukoita tutkittuamme otimme suunnaksi lähistöllä olevan Latoveden laavun, kartan mukaan niemenkärjessä sijaitsevan hiihtäjien taukopaikan.

Metsän halki siellä ei ainakaan kukaan ole käynyt vähään aikaan kun polkuja ei lumen alta näkynyt ollenkaan. Kauniin koivikon lävitse käpytikkojen valvovan silmän alla suuntautunut matka oli lyhyt mutta tarpominen varvikkoon laskeutuneen syvähkön lumen keskellä oli kuluttavaa ja tuntui kovin paljon pidemmältä. Kyseiselle laavulle kait matkat yleensä suuntautuvat suksien päällä jään poikki latuja pitkin tai kesällä veneellä. Lopulta kuitenkin järven suunnasta voimakkaammin metsään paistava matala valo ohjasi oikealle paikalle laavun vierelle.

Laavun edessä itsessään ei ollut tulipaikkaa vaan se sijaitsi parikymmentä metriä rantaa kohti, oikein kauniilla paikalla aivan niemen kärjessä, ei pääse minkään varjo estämään valohoitoa.

Puuhuoltoa ei ollut mutta yksi mukana tuotu halko ja toisen lainaten laavulle kasatuista jämistä yhdistäen pistimme tulet käyntiin ja pannun kuumaksi. Odottaessa kihinän alkamista aurinko paistoi ilman estäviä pilviä ja yllätykseksi sillä oli hieman lämmittävää voimaakin jopa, liekö ottanut lisää tehoa järven pinnan valkeasta koskemattomasta lumesta. Jokatapauksessa tuulessa ja pakkasessa kylmettyneille poskille se oli oikein mukava ja piristävä vieras.

Ihmisten pariin

Saari-Soljasen avointen soiden parissa pääsi nauttimaan vielä pienestä lenkistä ennen valon katoamista petäjien latvusten taakse.

Jää oli muodostunut koivun oksien ympärille ja ne kalisivat hauskasti tuulen niitä liikuttaessa. Polut olivat tallautuneet leveäksi ja täällä näkyi sekä kuului jo muita ihmisiä ensimmäisen päivän retkellä. Aamun pilkkijöitä lukuunottamatta emme muuten olleet edes jälkiä nähneet.

Pois ihmisten parista

Virkistynyt ruokahalu oli hyvä syy palata mökin pihapiiriin laittamaan ruoka ja kahvi tulille, johan tässä edellisistä tulista oli kuitenkin jo lähes pari tuntia, savun tuoksun addiktion kanssa ei voi leikkiä. Hiipuva valo toki oli myös suuri syy, on helpompaa leikellä ja valmistella ainekset luonnon valossa kuin otsalampun kanssa. Joten kahvipannu halkojen päälle ja ruoan valmistuksen pariin. Kallion päällä sijaitsevalta nuotiopaikalta oli nätti näkymä jäätyneelle lammelle ja sen reunoja koristavien puiden taakse katoavan auringon värien pariin.

Valo hiipui ja värit voimistuivat samalla kun ruoka valmistui kunnes lopulta oli aika käydä päivän tärkeimmän työn pariin – ruokailun. Kiristyvä pakkanen ympärillä ja nuotion loimotus enää ainoana valona oli ruokahalu jo aivan huipussaan ja lämpimät annokset upposivat nälkäisiin lähes pureksimatta.

Täysin suunnittelemattomaksi päiväksi olimme löytäneet mukavasti kaikenlaista uutta tutkittavaa ja ruoan jälkeen mökkiä lämmittäessä olikin kovin raukea ja tyytyväinen olo. Vuosi oli alkanut kauniisti ja rauhallisesti – nyt hieman hormissa kohisevan lämmön kuuntelua kirjan parissa ja illemmalla tähtitaivasta ihailemaan. Pidän kovin paljon näistä talvisen ajan lyhyemmistä valoisista hetkistä, niihin on helppo panostaa kaikki energia ja sitten vetäytyä hetkeksi paikoilleen kunnes mahdollisesti kirkas ilta houkuttaa puoleensa. Kevät/kesällä taas sitten on valmis ja energisempi posottamaan yötä myöten kun valoa riittää.

Välillä pakkasesta tulien ääreen juurtuessa ei takaisin kylmään siirtyminen ole välttämättä ollenkaan houkuttavaa mutta julmasti itsensä riuhtaisten sekin lopulta onnistuu – kannattavaa se kyllä on aina.

Teerilampi

Onneksi olin ehtinyt hieman katsella lammen ympäristön maisemia valoisaan aikaan jotta osasin luovia liukkaita kallioita alas (pystyssä tällä kertaa) lammen jäälle tähtitarhan alle. Kameraan tallentui viitteitä jonkinlaisista ihmisen valoista mutta silmä ei niitä erottanut. Hiljaisuus ja tähdet sekä välillä siellä täällä pakkasen paukauttamat puut tai lampea pitkin kiirivät jään rasahdukset antoivat päivälle yhtä hienon lopetuksen kuin oli aloituskin ollut.

Teerilammen laavu

Aamukahvit hellan lämpimän ritinän vieressä ja kartasta ympäristöä opiskellen ennen kuin jättäisimme mökin taaksemme siirtyessämme lammen päässä olevalle Teerilammen laavulle.

Tälläkin kertaa oli hyvä idea ottaa pari halkoa mukaan sillä puuvarastossa puut olivat tukkeina ja saha katki. Poikien kesken jätimme Tiinan tulien transsiin tunnelmoimaan lähtiessämme tutkimusmatkalle nukkuvien honkien keskelle.

Kaunista maastoa johon rouskuvien askeleiden nostattama suopursun tuoksu tuo oman tunnelmallisen leimansa. Korpi on niin kovin kaunista kun siellä saa huvikseen taivaltaa, mutta ymmärrän kyllä hyvin kaikki entisaikojen kirosanat jotka syrjäisille korpimaille ovat langenneet. Pitkää matkaa korpien läpi vaeltaessa kun lämmin tulee varmasti.

Kiitos seurasta ja kahvikippis!

by Kategoriat: kansallispuisto, seitseminen, TulistelemaanAvainsanat: , , , , , 1 kommentti

Joutsenet lähtevät – kuurankukat tulevat

Retkue jäillä taas.

Pidennetty viikonloppu ja suuren hirsimökin lämmitys ainoana askareena. Ei toisista ihmisistä lähtöisin olevia ääniä – tai oikeastaan mitään ääniä – missään.

Tuoreen lumen peittämät maisemat näyttävät mukavan valkeilta aina taivaasta jään kannelle asti.

Polkuja ei varsinaisesti enää löydä, Marraskuun viimeisen viikon lumi on painanut varpuja tiiviimmäksi ja muutaman sentin lumikerros on viimeistellyt muiden liikkeistä syntyneet jäljet piiloon. Siellä täällä voi kuitenkin huomata alueen pienten asukkaiden jalkojen, häntien ja pyrstöjen jälkiä, maan tasalla on aamuhämärissä ilmeisesti ollut ruuhkaa.

Kaakkolammen hirsinen eräkämppä hiljaisuuden keskellä.

Kaakkolammen eräkämppä on vanha metsähallituksen ojitussuunnittelijoiden hirsimökki vuodelta -48 ja sen ympäristö on kauniin erämaista ja monimuotoista soidensuojelualuetta Ylöjärvellä puhelinverkkojen ulkopuolella.

Vieraskirjat ovat aina parasta antia missä tahansa paikassa, mahtavia tarinoita ankarista sääolosuhteista ja kommelluksista.

Tällä hetkellä Tiinan jalkakokeilujen yms. johdosta kun emme oikein pääse yhteisille pidemmille reissuille niin nämä vaihtoehdot ovat aivan täydellisiä jotta pääsee helposti luonnon helmaan katselemaan auringonlaskua kohti leijailevien pilvien matkailua. Jos oikein haluaa niin tästäkin pääsisi hyvin nopeasti Seitsemisen kansallispuiston poluille mutta tuntuisi hölmöltä lähteä näin rauhallisesta paikasta yhtään mihinkään. Valon eri vaiheiden seurailu tarjoaa riittävän vaihtuvia maisemia jo yhdellekin näyttämölle.

Aika kuluu kuin siivin ja usein tulee mietittyä että erakkomaiseen elämään on pelottavan helppoa sujahtaa, kuinkahan kauan menisi että tylsyys kävisi ylitsepääsemättömäksi? Talven ylitse olisi helppo hiihdellä mutta tulisiko keväällä muuttolintujen mukana rauhattomuus ja tarve hyökätä poluille? Nyt lampien jäätyminen on nostanut jopa laulujoutsenet lentoon ja niitä lentää kiireisesti useita tusinan linnun auroja päivässä kohti vielä avoimia eteläisiä vesiä. Se jättää kovin haikean tunteen mutta niiden lento ei kuitenkaan houkuttele yhtään mukaansa. Omalla tavallaan niiden muutto vain kertoo pimeämpään levon aikaan siirtymisestä, liekö keväällä käy päinvastoin.

Joutsenille vesien jäätyminen oli lähdön merkki.

Lammen jää kantaa jo, lopulta niin hyvin että avannon auki hakkaaminen vaatii jo ihan kunnolla kirveen heiluttelua. Joutsenet varmaan kiittäisivät jos hakkaisin niille lepopaikan auki tähän rantaan, kuitenkin tyydyn lopettamaan pieneen aukkoon josta saan saunavedet. Tutkiskelen hieman lampea mutten paksusta jäästä huolimatta kuitenkaan rohkene liikkua keskemmälle vaan pysyttelen reunalla missä jää tuntuu järkähtämättömän kovalta. Kuura on muotoillut nousevasta kosteudesta jäisiä lehtiä ja ruusukkeita, herkkääkin herkempiä taideteoksia jotka räsähtävät rikki heti kun tuuli vähänkään pyyhkii jään pintaa. Niin paljon ihmeellisyyttä ohikiitävän pieneksi hetkeksi että annan mielelläni hetken ajastani jotta voin toimia näyttelylle yleisönä.

Jäiden päällä on aivan mahtavaa päästä taas liikkumaan, päästä näkemään metsiä polkujen ulkopuolelta ja liikkua valon mukana soiden ropisevilla mättäillä kuin valon säde, estämättä ja vapaasti. Hiljaisuuden keskellä askeleiden narskuminen ja rapsahtelu kaikuu korvissa kovaa, koveneva ääni kertoo pakkasen kiristymisestä iltaa kohti ja sen tuntee myös nipistelynä poskilla. Pimeää ja kylmää vastaan sytytetty nuotio tarjoaa lämpimän sataman johon vetäytyä kun taivaan lämpimät kajot alkavat häipyä.

Lähimaaston maisemia ja paluumatkan pistäytymisiä.

by Kategoriat: TulistelemaanAvainsanat: , , 1 kommentti

Lepoa ja loimua Ukkoherralla

Evon retkeilyalueen Ukkoherra laavu ja yöpyjät.

Sateisen harmaana avautunut perjantaipäivä on mitä parhain vietettäväksi syksyisten metsän värien parissa. Tukikohdaksi kokkailuretkellemme valikoitui Ukkoherra, Evon retkeilyalueella oleva tuplalaavu. Se kohoaa metsän suojissa olevalla kallion nyppyrällä ja vuokralaavuna se on aivan täydellisen rauhallinen. Tiinan tämän hetkisten jalkakokeilujen johdosta lähdimme liikkelle vain yhdellä rinkalla ja samasta syystä halusimme päästä paikalle suhteellisen helposti.

Värispektrin ollessa laajimmillaan juuri nyt, katselimme saavuttuamme hieman maisemia ja kävimme ihailemassa lampien ja järvien rannoilta aukeavaa värinäytelmää. Mahan kurnimisen katkaistessa hiljaisuuden lähdimme sytyttelemään tulia tulevalle yösijalle. Kivelänahontien puomilla jätimme auton jälkeemme ja talsimme syksyn koristelemaa metsätietä pitkin kohti perille johdattelevaa kapeaa polkua. Matkaa ei ole paljon, ensin parisen sataa metriä tien uraa ja kutakuinkin polkukylttien kohdalta toiset parisen sataa metriä pientä polkua ylöspäin. Laavu sulautuu maisemaan täydellisesti ja tietämätön saattaa jopa aivan helposti kävellä sen alitse tietämättä siitä mitään, rinteessä oleva huussi kuitenkin paljastaa että muitakin rakenteita saattaa löytyä.

Helpon taipaleen aikana ehdimme muistelemaan edellistä käyntiämme tällä laavulla jolloin pohrasimme polveen asti ulottuvassa koskemattomassa hangessa rinkkojen sekä kummipojallemme (joka silloin oli mukanamme) olleiden kookkaiden lahjojen kanssa. Sama meitä hidastava paksu jääpintainen hanki oli tehnyt temput silloiselle etuvetoiselle autollemme ja olimme kuluttaneet koko valoisan ajan kaivaessamme sitä irti ja aina hieman eteenpäin. Silloin hiki oli virrannut niin autoa kaivellessa kuin perillä laavulle vievää polkua etsiskellessä niin että lopulta lumessa peseytyminen oli tarpeen. Tapahtumista huolimatta tuo oli erittäin hauska reissu, hyvässä seurassa vastoinkäymisetkin kun ovat vain ohjelmanumeroita.

Nyt pääsemme paljon helpommalla vaikka lyhyet etäisyydet pistävätkin aina ottamaan ”hieman” ylimääräistä painoa mukaan kun kerrankin on mahdollisuus luksukseen. Viimeiset askeleet jyrkän kallion päälle ja herkkujen täyteinen selässämatkaaja parkkiin laavun nurkkaan. Samantien vielä pienet sekoittelut lettutaikinalle ja muurikka kuumenemaan nouseville liekeille, onneksi taikinan olemme sekoittaneet jo valmiiksi joten sen kummempaa ei tarvitse tehdä.

Ukkoherra on vuokrattava laavu Hämeenlinnassa.
Ukkoherran toinen laveri ja nuotipaikka.

Nyt voi rauhassa keskittyä olennaisimpaan eli liekkien tanssin katseluun ja sen ritisevän musiikin kuunteluun. Toiselle puolelle laavun käytävää halkovaa pitkää tulipaikkaa laitan pari isompaa halkoa muodostamaan hiillosta jonka kätköihin laitetaan lopulta illan varsinainen ateria, paisti, hautumaan.

Valoisaa aikaa on onneksi jäljellä mukavasti eikä kummoisempaa kiirettä tavaroiden järjestelyyn ole, lettu toisensa jälkeen kohtaa tuhonsa laavun nälkäisten asukkaiden käsittelyssä.

Kyytipojaksi välipalalle löytynyt lakka glögi hoitaa tehtävänsä palan painikkeena oikein loistavasti.

Toisen aterian päästessä valkosipuliin upotetuksi se piilotetaan kekäleiden alle ja Tiina jää hiilloksen luokse sillä välin kun lähden Yoshin kanssa pienelle lenkille.

Evo ei välttämättä ole sitä kaikista värikkäintä aluetta ruskan ihailuun mutta täällä havumetsän lomassa pilkistävät lehtipuiden väripilkut erottuvat kauniisti edukseen ja niiden pudottamat lehdet saavat pienemmät kuuset näyttämään jo koristelluilta joulukuusilta. Voimakas vihreä antaa tunnelmallista taustaa mitä moninaisimmille väreille ja hiljaisuuden vallitessa ympärillä on niin kovin levollista katsella maisemia metsän poluilta.

Kun pimeä alkaa hiljalleen kietoutumaan ympärille palaamme nuotion tuoksun houkuttelemana takaisin laavulle viettämään iltaa. Valot on jo ripustettu sopiville paikoille saapuvaa pilkkopimeää varten ja pedit valmisteltu.

Ruoan hiljalleen murentuessa matalassa lämmössä on aikaa käydä läpi lähenevän isomman reissun suunnitelmia, mutta muuten juuri nyt ei muuta tarvitse kuin istuskella laverilla kuunnellen vain liekkien huminaa ja syksyn lehtien ajoittaista kopinaa laavun katolle.

Aamulla osa seurueesta jättäytyi vielä pitkäksi aikaa makuupussin huomaan.
by Kategoriat: TulistelemaanAvainsanat: , , , Jätä kommentti
Julunkiven on kiven koloon rakennettu laavu.

Julunkivi – Kivikasvoinen laavu

Julunkiven on kiven koloon rakennettu laavu.
Julunkiven suojassa tulistelemassa.

Retkipäivä saa tunnelmallisen aloituksen kun vetäytyy hetkeksi kiven koloon tulistelemaan ja kahvittelemaan. Yleensä tähän kovin yksilöityyn tarpeeseen sopivia paikkoja ei vain oikein löydy, mutta onneksi tämän lauantain aamulle oli yksi sellainen katsottuna. Kohteeksi Julunkivi Punkaharjulla Etelä-Savon maakunnassa.

Matka syrjäisten hiekkateiden läpi koki toki ensin takaiskun, kun matkalla silmiin osui tien viereisessä metsässä jonkinlainen kummulla törröttävä torni. Eikä mitenkään tylsän oloinen torni vaan reippaasti puiden latvojen ylle kohoava lasitettu koppi. Outo, mutta kiehtova, joten auton keulan oli ehdottomasti käännyttävä sen läheltä kulkevan maastotien päälle.

Pihtiputaan metsäautotiellä.
Retkiratsu syksyisissä maisemissa.

Juuri ohitettu maasto jokineen ja järvineen mielikuvissa polttaen se koukki sormellaan kutsuen, täältä näet paremmin – tule, tule.

Valitettavasti lehtomaisen sakeassa ja mäkisessä maastossa torni ei enää ollutkaan niin helposti löydettävissä eikä kartoissa näkynyt mainintaa joten puhdas jalkatyö oli ainut vaihtoehto. Aika kului, aurinko jatkoi nousuaan ja parhaat hetket hupenivat, mutta syteen tai saveen, kun tähän on lähdetty niin itsestäni tämä ei enää jää kiinni.

Maasto on jokatapauksessa hienoa ja värikästä, syksy on sen jo saavuttanut niin koivun lehtien korkeudella kuin sananjalkojen peitteissä. Omissa lahkeissa tämä kuitenkin näkyy vain tummana kosteutena kun poluttomassa metsässä pohraten etsii neulaa heinäsuovasta. Jossainhan sen on oltava kun se kerran tielle näkyi, mutta silmille kertyy vain hämäkin seittiä. Koiran jätin autoon koska maasto on liian vaikeaa nelijalkaiselle vuorikauriille joten mitä ***** minä täällä teen.

JA SIELLÄ se pilkottaa, hieman koivun latvasta tasaisempana näkyy ylhäällä jotain luonnonmuodoista poikkeavaa, neliömäistä ja tasaista. Suunnan nyt löydyttyä alkaa tornin perustukset näkymään jo maan tasallakin, kapeat teräksiset tikapuut nousevat jonnekin parinkymmenen metrin korkeuteen, enkä voisi olla valmiimpi kiipeämään.

Eniten ehkä ylempänä odottavan tuulettumisen takia ja siitä haaveillen alankin pakkaamaan tavaroita reppuun jonka jemmaan tornin juurelle. Oikea linssi kameraan, laajakulma varuilta taskuun ja kaikki ylimääräinen paino muuten pois.

Lukossa, pari kourallista pykäliä ja yläpuolella erottuukin ristikko ja sen laidassa jykevä lukko. Lu-kos-sa. Aivot ovat tottuneet ratkaisukeskeisyyteen joten pienen ohikulkevan hetken huomaan miettiväni miten pystyisin kiertämään lukon ja seuraavaksi miten pystyisin kiertämään saranat, jotka myös ovat lukolla suojattu.

Sitten vasta ajatukset selkenevät ja kertovat että avaimettomuus tarkoittaa että pääsy kielletty eikä kiipeäminen tule onnistumaan ja eniten ehkä harmittaa se etten tiedä miksi. Tässä maassa kaikki on niin kovin suojattua jos on mahdollisuus että jonkun kynsi lohkeaa tiimellyksessä. Mutta ei voi mitään, arpa osoittautui tyhjäksi tällä kertaa, kun ei tiedä mitä etsii eikä mistä sen löytää niin joskus tulee huteja. Välillä täytyy vain tyytyä itse etsimiseen ja jatkaa eteenpäin.

Tien reunassa on pieni viitta Julunkivelle.

Lähemmäs pari tuntia tuhrattuna oli aika jatkaa taas matkaa kohti edempänä odottavaa ennestään tuntematonta kohdetta. Paikka näytti alkuun ruuhkaiselta kun lopulta syrjäisen tien levikkeelle pääsimme, pientareella useampi auto ja yksi suuri maasturi pysäköitynä jopa keskelle hiekkatietä – metsästäjiä siis. Tunnelma rajatun kokoisella ”laavulla” ei välttämättä olisi ollenkaan sama jos paikalla joutuisi istuksimaan jonkun paikallisen sylissä koko aamupäivän ajan. Mutta nähdähän tuo täytyy silti, yksi Suomen suurimmista siirtolohkareista on valjastettu suojaisaksi ja ilmavaksi laavuksi vanhan metsän keskellä. Sylit siis auki, täältä tullaan.

7-800 metrin matka metsän läpi kiemurtelee kallioisen maiseman läpi jonka värit vaihtelevat jäkälän ja kelojen harmaasta varpujen väriloistoon erittäin harmonisesti.

Siirtolohkareita näkyy reitin varrella muutamia, nekin ovat kohtuullisen kookkaita ja jossain muualla niistäkin varmaan kerrottaisiin tarinoita kuinka jättiläiset tai peikot ovat harteillaan ne paikalle tuoneet. Mutta perillä odottava lohkare jättää ne sen verran rajusti varjoonsa ettei kenelläkään ole enää jäänyt tarinoita näille toisille kivenmuruille.

Avoimesta ja värikkäästä maailmasta polku lähtee laskeutumaan kohti vihreän maton peittämää tiivistä metsää.

Alaskulkiessa jyrkkä ja kevyt polku näyttäytyy vastaan nousevan naisen silmissä juuri tässä kohtaa varmaan aivan muulta kuin kevyeltä. Kantamukset kertovat hänen näköjään yöpyneen paikalla ja huolimatta siitä, että edellinen yö on vietetty kiven kainalossa, kulkija on levänneen ja tyytyväisen näköinen. Vaihdamme tervehdykset ja hän mainitsee hiilloksen odottavan valmiina kun erkanemme suuntiamme kohti. Paljoa ei tarvitsekaan astella kun kääntyessäni pienen nypykän ympäri edessä kohoaa suuren varjon alleen langettava murikka, ensisilmäyksellä se ei edes mahdu kokonaan näkökenttään sillä katsetta laskiessa kivi jatkaa vielä kasvuaan. Mittaa sillä käsittääkseni on kutakuinkin 12 metrin verran.

Julunkivi näyttää valtavalta kiviseltä kalalta.
Kalan suussa.

Toisella puolella näkyykin taas laavuosuus ja siisti nuotipaikka, se on kuin valtavan kivisen kalapatsaan suuhun olisi rakennettu nuotipaikka istuimineen. Yöpyjä on tosiaan jättänyt pienen hiilloksen turvallisesti odottamaan ja sen lisäksi valmistellut suuren kasan pieniä sytykkeitä ja halkoja odottamaan, sytykkeet voin onneksi jättää seuraavalle tarvitsijalle ja heitän pari halkoa maljaan sekä puhallan tulet käyntiin.

Visusti suojassa.

Hakkaan pölkyistä halkoja lisää ottamieni tilalle ja istahdan ihailemaan paikkaa. Erikoinen ja upea, parasta tietenkin että aivan tyhjä ja rauhallinen vaikka toisin luulin. Toki ilman aamuista seikkailua näin ei olisi vaan olisimme tulleet ehkä kesken toisen aamuvalmistelujen joten mukava että kävikin näin. Olisi tietenkin ollut kiva kuulla millainen yö täällä on ollut mutta oma rauha on aina omaa rauhaa, itselleni ja niin varmasti muillekin.

Tarkastelen hetken ympäristöä Tiinaa odotellessa (joka jalkaansa parannellessaan joutuu liikkumaan hitaasti), hyväkuntoiset istuimet, puuvaja ja huussi. Kyltin mukaan seuraavat laavut odottavat n. 15 ja 20 kilometrin päässä ja vaikka tälle laavulle olikin helppo tulla niin se on osa ”Vihreän kullan retkeilyreitistöä” joka kulkee tästä läpi. Itselle tämä osuus ainakin toimii erinomaisena mainoksena ja reitistö tallentuukin muistin syövereihin hyvään talteen.

Pian Yoshin hännän heilumisen nopeuden kasvu kertoo ryhmän olevan täysilukuinen ja on kahvittelujen aika. Nappaan kahvipannun kouraan ja lähden järven rantaan vettä hakemaan. Ranta peittyy hieman kumpareen ja puustojen taakse joten aukeavasta näkymästä olen ehtinyt muodostaa vasta kuvittelemani mielikuvan suohenkisestä pienestä järvestä, joka murtuu täysin kun edessä aukeaakin erämaahenkinen ja kalliolaitaisen jylhä järvi täysin kirkkaine vesineen.

En ollut sen kummemmin ennalta katsellut kartasta ympäristöä mutta tänne tosiaan pääsee oikein kätevästi myös soutelemaan/melomaan jos järven jostain toiselta rannalta hyvän paikan vesille laskuun löytää. Vaikea olisi valita kummasta muodosta liikkua tykkäisin enemmän, polku tunnelmallisen metsän läpi vai vesireitti kristallisen järven kannella. Ensi kerralla ehkä sitten toinen tai vaikka jonkinlainen yhdistelmä.

Haaveiluista herättyä palaan kahvipannun kanssa takaisin istuskelemaan nuotion ääreen ja persoonallista paikkaa tutkailemaan. Tulen kajo loimottaa mukavasti takanamme kaartuvan kiven pinnalla ja ritinät kajahtelevat sen seinämästä takaisin, tämän suuren kivisen suojelijan lävitse ei kyllä mikään ulkomaailman häiriö pääse lävitse.

by Kategoriat: TulistelemaanAvainsanat: , , 5 kommenttia