Kategoria: roadtripping

Matkalla

Vastaan matelevien autojen päättymätön letka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Ajatus tunturien juurilla kiemurtelevista hissijonoista ei tahdo millään sopia omaan käsitykseen seikkailusta, liian kliinistä ja täytyisikö jopa sanoa että liian helppoa.

Jäämme yöpymään Rovaniemelle ja jatkamme matkaa aamulla. Hellimme itseämme hyväksyessämme että palautuminen ajomatkasta on hyödyksi jotta määränpäähän päästyämme emme olisi aivan raatoja. Kumitassun hyökätessä aamulla tielle on ilo huomata pian että 79-tien Rovaniemeltä pohjoiseen suuntaava haara on houkutellut ja nielaissut oikeastaan kaiken muun liikenteen pois teiden uomilta. Ilmeisesti Levi tai Ylläs on ollut houkuttelevin kohde lähes 95% näitä teitä liikkuville.

Vaattunkiköngäs

Jos tiet ovat tyhjempiä niin tyhjä on aamulla myös Vaattunkikönkään parkkipaikka. Hieman sivussa mutta kuitenkin sopivan lähelle suuren liikenteen mutkaa kyhätty retkialue on poikkeamisen arvoinen helppo etappi.

Voimakas koski ja sen reunoille syntyneet valtavat jäälohkareet tekevät tauosta aivan heittämällä pidemmän ja täten tehokkaamman oloisen. Toisaalta olisi mukava jäädä kiertelemään alueen luontopolkuja joita vain kerran olen tutkinut mutta edessä oleva matka on vielä liian pitkä.

Tyhjyys ”sakenee”

Tie autioituu ja talvistuu edetessämme. Värit hiipuvat, hanget kohoavat eikä ihmisiä näy enää nimeksikään – hymyn kare tekee väistämättä tietään suun pieliin.

Inarijärvellä pyry pyyhkii paikoin maisemia näkymättömiin.

Olemme usein puhuneet Tiinan kanssa siitä kuinka kotoisalta Utsjoen alue tuntuu. Pidän, rakastan ja ihailen suuresti läntisen Lapin aluetta mutta tämä kohteena oleva kotimaamme koillinen nurkka tuntuu aina kiinnittyvän välittömästi aivojen hermokeskukseen vapauttaen annoksen dopamiinia. En ole ikinä varsinaisesti oppinut ymmärtämään mikä se määrittävin tekijä tälle yhtälölle onkaan mutta tiedän että paljon saisi tapahtua että ikinä tästä ajatuksesta irtautuisin. Utsjoessa on jotain kursailematonta kauneutta, se on avoin ja vaikuttava ilman mitään suurempia krumeluureja.

Lomapäivät alkavat kylmästi

Kello soi aikaiseen, edellisenä iltana olemme purkaneet tavarat ja asettuneet yösijaamme pimeän jo tultua. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ole nukkunut kellon soittoon asti vaan heräämme jo hieman ennen valmiina lähtemään ensimmäisen varsinaisen lomapäivän viettoon.

Kylmin mahdollinen aamu vähään aikaan, -25 astetta, maalaa maisemista aivan käsittämättömät. Suuntaamme kohti Varanginvuonoa, mutta matkan maisemat pysäyttävät meidät moneen kertaan.

Huurteinen kylmä luonto on vaikuttava näytös karun maan kauneudesta, maasta nouseva kylmyys suuntaa puiden runkoja ylös kietoen ne valkeaan kuuraan ja samalla nousevan auringon lämpö palaa ja roihuaa taivaalla.

Ainutlaatuinen yhtälö pistää miettimään miten sitä voi edes olla olemassa, juuri kun luulemme nähneemme aamun kauneimman näytöksen kääntää aurinko suurimman vaihteen silmään ja roihuaa hetken valtavan kynttilän muotoisen halon kehystämänä lumisella ylängöllä.

Ennen Norjan rajaa käännämme vielä Pulmankijärven suuntaan ja käymme nauttimassa Kaldoaivin kyljessä aukeavasta avotunturista. Ylös kiemurtelevan tien varrelta nousee lentoon useampi tusinan vetoinen riekkoparvi joiden vitivalkean palleromaisen muodon havaitseminen lumesta ei etukäteen onnistu millään. Rinteen pohjoispuolella myös pakkanen kiristyy tiukimmilleen mutta alkaa hellittää kun saavumme ylös asti. Kuiva ilma ei muuten tunnu kovin kylmältä paitsi naamaa viima puree tuullessaan vihaisesti. Hyppäämme hangelle katselemaan lähempää suuria hiutaleita tunturikoivujen rungoissa mutta lumi ei vielä kanna kunnolla ja pitäydymme lähellä tunturin lakea.

Rajan toiselle puolelle

Varanginvuonon pohja on jäässä, tässä vesi on niin kovin matalaa tai paikoin olematonta joten se jäätyy nopeasti. Pidemmällä odottava alue taas ei talvisin jäädy, ja edessä odottava sumuinen muuri todistaakin sen pian.

Erilämpöisten virtojen törmäys muuntaa meren pinnasta nousevan kosteuden hernerokkasumuksi. Ensimmäisellä levikkeellä kaivan sukset paksista ja hyökkään rantaan, joudun ensin kuitenkin kipuamaan itseni korkuisten kinosten yli päästäkseni sinne. Lokit huutavat maagisesti sumun seasta ja auringon pallo näkyy mutta se vaikuttaa kuin piirretyltä.

Vaikutelma on dystooppinen, erikoinen ja pysähtynyt, edessä aukeaa maailma kaukana suurimmista kaupunkikeskustoista. Sumun johdosta tuntuu kuin olisin maailman äärellä. Vuonon suun auetessa sumu alkaa katoamaan ja näkymät vaihtuvat tyynen paisteisiksi, mutta vain hetkeksi.

Monet paikat missä olemme viettäneet aikaa kesäisillä retkillä ovat nyt lumisten vallien takana mutta onneksi Nessebyn kirkon parkkipaikka on pidetty auki joten pääsemme sieltä katselemaan jo saapuneita lintuja ja nyt aurinkoisiksi avautuneita maisemia. Polut auttavat hieman mutta heti niiden ulkopuolella hangen syvyys pääsee yllättämään, en kuitenkaan jaksa näin lyhyelle matkalle hakea suksia joten kahlaan kirkon viereiselle pienelle saarekkeelle kimaltavan meren viereen.

Iso- selkä- ja kalalokkeja näyttää olevan isohkojakin määriä meren matalikoissa,

hiekkarannalla taas kuhisee merisirrejä jotka piippaavat vähän väliä toisilleen kun niille tulee kinaa hieruan seasta löytyvistä äyriäisistä. (Hierua = laskuveden paljastama meren ranta) Minusta ne eivät niin tunnut välittävän joten joudun lähes varomaan tallaamasta näitä pieniä palleroita.

On hauskaa saada taas seurailla lintujen vauhdikasta elämää veden äärellä, ääni joka saa keväisin lähes kehräämään.

Tälle päivälle on luvattu myrskyä, päivän pidetessä on odotettavissa että tuuli voimistuu niin kovasti että Norjan ”ilmatieteenlaitos” yr.no on julkaissut keltaisen varoituksen tuulesta ja olosuhteista. En ole täysin varma minkälaisia olosuhteita se tarkoittaa mutta otamme asiaksemme tarkkailla tilanteen kehittymistä.

Sumu alkaa katoamaan mitä laajemman ulapan rinnalle etenemme, tuuli ja aallot jatkavat kasvuaan hätistäen näköesteitä poispäin.

Kehittyvää myrskyä pysähdymme katselemaan rantakiville, kiven pirulaiset ovat huiman liukkaita mutta säilymme sentään kuivana ja mustelmitta.

Pidämme määränpäänä käyntiä Vardøssa eli Vuoreijassa, matkan varrelta löytyy kuitenkin yksi puomitettu tienpätkä ja yritämme pysyä liikkeessä niin ettei myrskyn vuoksi teitä ehdittäisi sulkemaan.

Lähempänä tiet muuttuvat jatkuvasti jäisemmiksi ja polanteet kasvavat yhä suuremmiksi kiiloiksi tielle ja sen halki.

Näkymät ovat yhtäaikaa upeaita mutta myös hieman jännitystä herättäviä, varsinkin kun muuta liikennettä ei paljolti ole.

Paikalliset selvästi eivät suotta tällä kelillä liiku. Erään sillan kohdalla auto osuu yllättävän syvään kinokseen ja lähtee pieneen liirtoon, ensin vasemmalle, sitten oikealle ja rauhoittuu takaisin tielle. Tästä eteenpäin polanteet pääsevät huomattavasti suuremman tarkastelun alle.

Puomit ovat pysyneet ylhäällä ja pääsemme läpi ainakin Vardøn tunnelille, nyt jos ne suljetaan niin pääsemme etsimään seuraavan yön sijaa täältä tai autosta. Ainut toinen tie kun kulkee vain Hamnimgbergia kohti ja tuo talveksi evakuoituun kaupunkiin johtava tie ei ainakaan ole auki. Ja siellä kun on välillä tullut kesälläkin lunta niin voin vain kuvitella minkälainen se tällaiseen aikaan on. Kiertelemme kaupunkia ja käymme ihastelemassa sinne tehtyjä upeita seinämuraaleja ja taidetta, osa on jo ennestään tuttuja mutta uusiakin näkyy tulleen sitten viime käynnin.

Seisoskelemme katselemassa meren elämöintiä niin kärjen kallioilla kun satama-altaan vieressä. Haahkoja ja alleja on jo saapunut kellumaan pieninä lauttoina aallonmurtajan suojiin ja yksittäinen riskiläkin näköjään sukeltelee rannassa. Pikkukajavat kalastelevat ja huutelevat innolla, ”kaija” huudot kaikuvat kaikkialla ympärillä. Jokin nousee vedestä ja lokit suuntaavat sitä kohti. En ensin tahdo saada selvää mitä tapahtuu kunnes lopulta hahmotan viiksekkään hylkeen pään. En kuitenkaan täysin ymmärrä mitä se tekee, näyttäisi aivan kuin se härnäisi lokkeja mutta kyseessä voi olla että se joutuu nousemaan pintaan syömään ja lokit yrittävät varastaa sen lounaan.

Haluaisin käydä katsomassa suurta Drakkar Leviathan teosta nyt lumisena aikana mutta näyttää että sinne johtava tie on täysin lumen peitossa. Joudun hetken vääntämään itseni kanssa kättä mutta jätän käynnin lopulta väliin, samoin teen noitavainojen muistomerkin kanssa.

Emme halua jäädä jumiin tänne tai taittaa paluumatkan pahimpia paikkoja pimeässä joten käännymme takaisin meren alittavalle tunnelin suulle, sen edessä olevassa kyltissä ainakin vielä näkyy että tiepuomi olisi auki joten nyt enää jännittää kuinka paljon lumi on ehtinyt jatkaa kinostamistaan.

Aika paljon kinokset ovat ehtineet kasvaa muttei onneksi liikaa, satunnaisten vastaantulevien autojen kanssa joutuu toinen kuitenkin aina jäämään odottamaan tien toiseen päätyyn sillä toinen kaista tuppaa olemaan pääsääntöisesti arvaamattoman syvän lumen vallassa. Pääsemme lopulta turvallisesti lähemmäksi vuonon pohjukkaa ja vuono suulla tuisku alkaa helpottamaan sitä mukaan mitä pidemmälle etenemme.

Auringon juuri hiipuessa Pykeijan puolen tunturien taakse tarjoaa vuono vielä yhden näytöksen. Tieltä näkyy että vedessä pomppii jotain niin että vesi kuohuu ympärillä. Ensimmäinen ajatus on että hylkeet ovat leikkisästi hyppimässä kohti avomerta. En tahdo saada selvää ja näky katoaa hetkeksi mutkan taakse, pian se kuitenkin aukenee taas edessä ja selviääkin että kyseessä on ainakin parinkymmenen pyöriäisen parvi. Niiden liike suorassa linjassa on niin organisoidun näköistä että kyseessä selvästi on saalistus.

Ketju etenee ja sen rannan puoleinen pää alkaa hiljalleen kääntää koko letkaa kaareksi joka ilmeisesti johtaa takaa ajettua kalaparvea enemmän ja enemmän mottiin. Hiljalleen parvi siirtyy vuonon toiselle rannalle ja pienen kuohunnan jälkeen liike alkaa hidastumaan.

Jäämme seurailemaan pyöriäisten liikkeitä vielä niin pitkäksi aikaa kun viimeisiä valon säkeitä riittää, hiljalleen niiden evät sulautuvat aaltojen rytmiin eikä enää voi olla varma kumman kaari juuri pinnalla liikkui.

Seikkailu ei nuku pitkään

Kumpikin meistä on nukkunut kellon soittoon ja heräämme täysin koomassa unesta. Emme ole valmiita lähtemään mutta haluamme hyödyntää kauniin päivän joten nopea murkinointi ja suuntaamme Pulmankiin. Ehdimme hyvin paikan päälle vaaleanpunaisen hetken aikaan mutta värit jäävät haaleammaksi eilisen näkymistä joten päivästä taitaa ilmeisesti olla tulossa aurinkoisempi.

Illan ja yön tuuli on nyt tehnyt hangesta kantavan, paikka paikoin jopa hyvin jäisen. Laskettelemme ensin jonkin aikaa Yoshin kanssa mäkeä ja poju onkin tästä aivan haltioissaan, häntä heiluu kuin kopterilla konsanaan.

Värien taittuessa nousevaksi paisteeksi pakkaamme tavarat ahkioon ja suuntaamme Skaidijärven kodalle. Ahkio tahtoo jäisillä rinteillä väliä luisua omia reittejään ja onkin helpompaa laskea se menemään omia reittejään isoissa mäissä, nappaan sen sitten takaisin vetoon aina alhaalla.

Reittimerkit katoavat lopulta kovin nopeasti, polkujen uomista ei ole alkuunkaan ollut mitään näkyvissä. Muistamme onneksi riittävästi kodan suuntaa mutta tarkistan kuitenkin varmuudeksi vielä kartasta, kesäisempäänkin aikaan seutu näyttää kovin yhtäläiselta eikä talven tasoittava hankikerros tuota asiaa ainakaan paranna. Liikkuminen on helppoa vaikka tuo jäisyys välillä pakottaa varovaiseksi, Tiinan lumikengät eivät aina tahdo purra pinnan läpi ja omat sukset luisuvat välillä rinteen taittaessa sivulle.

Auringon noustua pilkistämään tunturin takaa matka hidastuu kun näky pysäyttää paikoilleen ihastelemaan. Tunturissa aurinko todella osaa esiintymisen taian, ensin se hieman tarjoaa helliä värejä taivaanrantaan kunnes lopulta itse pääesiintyjä pomppaa näkyville vyöryttäen valonsa tunturien takaisille laajoille kentille yhtäaikaisesti.

Saavumme kodalle jonka ympärillä näkyy lumen todellinen määrä selkeästi, nuotiopaikasta ei näy yhtään mitään eikä järvestä saa selvää missä erämaa loppuu ja järvi alkaa. Kirjaimellisesti hyppäämme hangelta alas kodan ovelle ja menemme käynnistämään tulet, tällaisessa paikassa voi luottaa että puita lähes varmasti on jätetty valmiiksi.

Käyn itsekin kaivamassa halkovaraston esiin hangen alta ja pidän huolen että seuraavalle on kuivia halkoja valmiina siltä varalta että saapuja tulee huonomman kelin aikaan.

Tiina jää vahtimaan tulta ja valmistamaan ruokaa sillä välin kun Yoshin kanssa lähdemme tekemään pienoista lenkkiä hieman edemmäs. Nämä avotunturin maisemat ovat hämmentävän kotoisan tuntuisia vaikka omasta kodistani niin kovin kaukana ovatkin.

Tilaa on yllin kyllin hengittää ja antaa silmän vaeltaa avoimessa maisemassa, syvään henkeä vetäessä tuntuu kuin raikas tuuli vain hengittäisi lävitseni.

Heppoisalla katsauksella voisi sanoa että kaikkialla ympärillä näyttää nyt samalta mutta tarkempi katsaus tuo esille lukuisia eroja tässä karussa pinnassa, suurimpana niistä lumen olomuodon vaihtelut maan muotojen mukaan. Koveria kohtia on hyvä vältellä koska ei voi olla varma kuinka syvään onkaloon lumi on siinä kinostanut ja kuperia pintoja yhdistelemällä pääsee hiihtämään kovan tukevalla alustalla, joskin hyvin äänekkäällä. Näiden väliin lopulta aukenee optimaalisin reitti kohti valkeaa erämaata.

Korkeammalta aukeneva näky kumpuilevaan maisemaan on huikean kaunis, tyhjä muttei lopulta kuitenkaan. Meren jäällä, järven jäällä, pellolla tai avoimessa tunturissa on loppujen lopuksi kyse samasta asiasta mutta tunnelmat ovat totaalisen erilaiset. Olisikohan näille tuntemuksille mahdollista löytää jokin oma sana, löytyykö tunturien alkuperäisiltä asuttajilta erilaisia sanoja tyhjyydelle?

Suuntaamme takaisin kotaa kohti ja olen lähellä hiihtää riekon ylitse, todennäköisesti olisin näin tehnytkin jollei se olisi pyrähtänyt pikaisesti lentoon. Ilmeisesti Yoshi oli kiinnostuneena sitä lähestynyt ja lintu oli kokenut parhaaksi vaihtaa paikkaa kuonon lähestyessä, poju olisi halunnut haastaa yllättävää kaveria leikkiin mutta mokoma ei näytä ymmärtävän. Käännän päinvastaiseen suuntaan, jääköön siivekäs omaan rauhaansa säikähdyksensä jälkeen.

Olemme vieläkin saaneet olla päivän täydellisesti omassa rauhassa ja nautimme kodan tarjoamasta tuulen suojasta ruokaillessamme. Lepuuttelemme muutenkin hetken ja siirrymme sitten taas suksien päälle taivaltamaan. Käännämme selän erämaan laidalla nyt lämpimänä odottavalle kodalle ja suuntaamme yhä auringon kutsua kohti.

Ailigas

Korkealla tunturilla uppoan useaan otteeseen vain haaveilemaan, on vasta tiistai iltapäivä eli varsinaisen loman toinen päivä. Tässä vaiheessa voisin kuitenkin vannoa että olen ollut lomalla aina. Tämä lyhyt aika on tarjoillut jo vaihtelevia näkymiä enemmän kuin olisin voinut kuvitella koko viikon ajalle.

Näihin maisemiin kiteytyy monet abstraktit asiat jotka tulevat lihaksi silmieni edessä. Olen ravistellut kylmyyttä ja koskettanut säihkettä. Olen syleillyt tyhjyyttä ja hiihtänyt valoon hiljaisuuden kanssa. Voima on vellonut edessäni ja ilo pulpunnut rinnassani. Kauneuden kanssa olen jättänyt arkisen elämän taakseni ja liukunut tunturimaailman rauhaan.

Hien kastellessa villapaidan selkää saavun Ailikkaan huipulle. Olen suunnattoman kiitollinen poromiehille jotka tasoittavat tietä tänne huipulle, umpihangessa en taatusti olisi tätä reissua saanut tehtyä, nouseminen ylöspäin kaiken voiman suuntautuessa hangen sisään vie voimat todella nopeasti.

Nyt suksien karvat tarrautuivat kiinni lumeen aina liu’un loppuessa enkä joudu harottamaan suksia noustakseni. Monotoninen veto kerrallaan saavuin lopulta perille asti vaikka nousuun noin tunnin verran menikin, riekkojen lukuisien jälkien tutkiminen matkalla kuitenkin piti mielenkiintoa yllä. Keli on aivan täydellinen, liukulumikengille olosuhteet ovat parhaimmat mahdolliset nousua varten ja tuuli on pitänyt huolen että laella liikkuminen on totaalisen vaivatonta, siellä täällä lumesta pilkistäviä kivien teräviä huippuja on kovin vähän.

Auringonlaskuun on aikaa mutta taivaalla oleva hienoinen usva hajottaa valoa ja värjää maisemaa oranssiksi laajalla alueella. Laskeudun ensin Utsjoen ja Saamensillan puolelle, olen enemmän ja enemmän tykästynyt nykyään katselemaan ”sivilisaatiota” syrjästä.

Syrjäiset maisemat joissa ihmiset käyvät harvassa pysyvät aina lähimpänä sydäntäni mutta rakastan myös hetkiä jossa voi istahtaa tunturin laella kivelle ja jäädä katselemaan kuinka maailma jatkaa kulkuaan jossain alhaalla. Tuo alhaalla näkyvä Tenojoen laakso on Saamenmaata, keinotekoinen raja on täällä olemassa vain paperilla. Rastigaisa on tämän alueen hallitsija ja Teno ruoka-aitta.

Kierrän tunturia vastapäivään ja jätän hetken päästä Utsjoen ensin sivulleni ja sitten taakseni.

Aurinko paistaa lämpimästi kasvoilleni, seikka josta tuuli tuntuu välillä tulevan mustasukkaiseksi. Kesällä pajut ja epätasainen maa hidastaa tällä laidalla liikkumista eikä edessä siintävät maisemat tunnu millään lähestyvän.

Silloin saman matkan taittamiseen menee paljon kauemmin mutta nyt kilometri toisensa jälkeen taittuu nopeasti taakse, joudun pitämään auringon sijaintia silmällä etten ajatuksissani hiihtele liian kauas tunturien taakse, alueille joista olisi jo liian pitkä matka takaisin. Toisaalta kyllä kovasti huvittaisi kiertää ja laskea Smeallajohkan toiselta puolelta Mantojärven rantaan ja soittaa Tiinalle että tulisi hakemaan meidät sieltä, kun kerrankin tuollainenkin vaihtoehto olisi mahdollinen.

Pysyn kuitenkin ylhäällä ja kiertelen ihailemassa tuulen tuivertamien lumidyynien kauniita kuvioita, yhtäaikaa niin säännöllisiä mutta myös irrationaalisia muotoja jotka nousevat paikoin korkeinakin tasaisesta pinnasta. Aurinko kimaltaa kiteissä eikä muuta voisi toivoa. Illan värinäytökseen olisi lopulta enää hieman päälle puolitoista tuntia ja mitä todennäköisemmin se olisi upeiden kuvien aikaa mutta käännyn kuitenkin takaisin alaspäin. Päivän retket ovat olleet täydellisiä enkä kaipaa mitään muuta.

Vauhti kiihtyy paikoin aika villiksi ja joudun säätelemään sitä siirtymällä välillä umpihankeen joka taas upottaa paikoin kovinkin syvälle näin hidastaen vähän liiankin nopeasti. En kuitenkaan joudu käyttämään naamaani lumiaurana vaikka se lähellä tuppaa käymäänkin. Yoshi riemuitsee kun saavumme autolle, ilmeisesti sekin alkaa olla jo suhteellisen valmis heittämään väsyneet kintut suoraksi. Itselläni ainakin jalkapohjat ovat suunnattoman väsyneet, jatkuva jalkojen kääntyily ja vääntäminen hangessa on käynyt todella raskaaksi.

Sauna on päivän päätteeksi taivas maan päällä, sen tarjoama rentoutus on omaa luokkaansa eikä iltaisissa näkymissäkään ole valittamista kun laiskasti liehuvat revontulet värjäävät taivasta koiran iltalenkin aikaan.

Kenespahta

Kenesjärven toisella puolella näkyy Kenespahta, lähteestä valuvan puron synnyttämä valtava jääputous. Se sijaitsee kutakuinkin keskellä tuota pitkää järveä. Jommastakummasta pitkulaisesta päädystä lähtiessä tulisi matkaa tämän jäisen teoksen eteen hieman alle kaksi kilometriä. Näistä päädyistä mitä todennäköisimmin on ajettu kelkalla järven halki joten näiden suuntien väliltä fiksu ihminen tekisi päätöksensä – menen siis suoraan keskeltä.

Auto jää putouksen vastarannalla olevalle levikkeelle, pistän liukulumikengät jalkaan ja hyppään laskemaan parinkymmenen metrin pituista penkkaa alas. Lasken vauhdin hurmaa tuntien lumen pöllytessä perässä kunnes lumen pintajännitys vain yksinkertaisesti katoaa ja putoan metrin verran alaspäin lumen sisään. Suksi jää tietenkin heti hangen painamaksi eikä sitä tahdo saada millään nostettua. Kuitenkin alamäen ollessa kyseessä saan rämmittyä läpi lumen ja pääsen nousemaan hangen päälle, kunnes taas putoan ja nousen, putoan ja nousen jne. Hiki tulee taas vanhana ystävänä niskaan kiinni ja tarraa kuin olisi jo kauan kaivannut.

Lopulta järven rannassa ei viileä tuuli haittaa nyt ollenkaan. Viima on kuljettanut pois ja kovettanut jäljelle jääneen lumen kuorta eikä se upota aivan niin rajusti, ainakaan ihan jokaisella askeleella.

Kenespahdan jääputous lähenee ja kasvaa hieman lähestyessäni, sitten vielä lisää ja lisää. Eteen päästyäni joutuu niskan taittamaan jo kiinni selkään jotta näen ylös asti. Kaikkineen 169 metriä korkea jäätynyt putous aukenee edessäni kaikessa loistossaan, värikkäänä ja valtavana. Vaikka katsoin auringon liikkeet ennalta ja tiesin odottaa sen lisäävän säihkettä niin silti en osannut odottaa näin värikästä taidetta.
Hieman sivummalla näkyy jäinen luola jonne päästääkseen täytyisi kiivetä hieman ylemmäs, sen sisällä valo varmaan loistaisi kuvioitaan kuin kaleidoskooppi. Jätän tällä kertaa tämän vaiheen väliin sillä luulen että rämpimistä varten joutuisin ottaa sukset pois ja syvä hanki olisi todella raskas nousta. Tyydyn tähän upeaan luonnon taideteokseen edessäni ja ihastelen sen muotojen harmoniaa talvisten valonsäteiden paljastamina.

Paluumatkalla jään katsomaan sivuilla aukeavaa koskematonta järvenpintaa johon matala kultainen valo sytyttää miljoonia tuikkivia hiutaleita. Tavallisesti jo tämä olisi näkynä lähes henkeä salpaava mutta nyt se tuntuu melkein arkiselta Kenespahdan rinnalla.

Optimistisesti ajattelen että pääsen nousemaan törmää pitkin tielle kulkemalla ylöspäin omia jälkiäni myöten. Lähes heti reitin kääntyessä ylöspäin tulee edessäni kulkevalle Yoshille kuitenkin jo vaikeuksia päästä etenemään. Varmaan minuutin, ehkä jopa kaksi se yrittää saada paikoillaan jotain pintaa mistä ponnistaa, lumi ei kestä ollenkaan voimaa vaan sortuu edestä. Poju kauhoo ja kauhoo muttei pääse etenemään ollenkaan. Huono enne kun kyseessä on kuitenkin nelivetoinen pomppumestari. Vaihdamme paikkoja ja yritän varovasti itse, samantien suksi sujahtaa lumeen kuin suomalainen ämpärijonoon. Sauvat menevät perässä ja vielä kahvaa myöten, yleensä käytössä olevat 140cm pitkät sauvani ovat lumikenkäilyyn sopivat kun nyt taas pitäisi olla täyspitkät metsäsauvat.

Tästä ylös punnertaessa tunnen oloni olympiaurheilijaksi joka tekee temppuja voimistelijoiden pukilla, joudun painamaan sauvat syvälle ja kämmenillä painan itseäni ylös niiden päältä. Tämä toistuu useaan otteeseen, välillä suksi liukuu lumen alle hankalaan asentoon ja romahdan nilkan päälle. Asento on kipeä mutta en saa millään sitä helpotettua koska kädet eivät ulotu hangen sisässä mihinkään. Joudun hetken aikaa vain kestämään jalan vääntöä että saan haukattua happea sopivaan ponnistukseen jolla käännän itseni ensin kyykkyyn ja siitä ehkä jopa takaisin jaloilleni.

Nousussa kestää kauan, olisin pystynyt samassa ajassa todennäköisesti kiertämään järven ympäri muutamaan otteeseen enkä siltikään olisi yhtä märkä hiestä. Kääntelen suksia milloin mihinkin asentoon ja revin itseäni ylemmäs jokaisesta vastaan tulevasta risusta, jos niikseen tulee niin kiskon tältä matkalta joka ikisen varvun, oksan ja juuren irti maasta jos se vain tarkoittaa että pääsen siten ylemmäs kohti kovaa maata. Onneksi en kuitenkaan joudu tähän turvautumaan mutta alan olemaan varmempi että näiltä paikoilta voidaan varmaan aina keväisin käydä poimimassa lumen alta paljastuvia turistien raatoja vankkurien kyytiin.

Tässä rypemisessä on jokatapauksessa oma hauskuutensa. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole mikään kiire ja voin toki ”hauskuutella” tässä itseäni vaikka koko päivän. Palkinnon olen jo saanut päästyäni näkemään kauniin luonnonihmeen joten nyt vain maksetaan hieman käynnin hintaa. Selväksi tulee että toisen miettimäni kohteen tulen jättämään väliin sillä toista raskaammaksi muuttuvaa reissua en enää jaksaisi.

Reissun päätös siirtyy hieman toiselle alueelle joten tähän väliin taitaa olla hyvä laittaa väliaika

ja jatkaa tarinaa sen osalta toisessa osassa.