HUOM! Pidemmän tauon jälkeen taas pukkaa retkikertomusta, mutta tällä kertaa pienin muutoksin. Jatkossa Tiina tulee mukaan kirjoittamaan ainakin joihinkin yhteisiin retkiimme ja mahdollisesti hän voi myös kirjoittaa omista retkistään kuten minäkin kirjoitan omistani. Tulevaisuudessa olisi myös tarkoitus kirjoittaa ainakin joistain retkistä niin että kirjoitamme samasta kohteesta kaksi näkökulmaa, retki terveillä jaloilla ja sama retki proteesin kanssa. Näin tuodaksemme osittain esiin sen mitä retkeily proteesin kanssa välillä vaatii mutta myös sen kuinka kenen tahansa on mahdollista nauttia luonnosta täysin rinnoin. Luonto kuuluu kaikille! p.s Tämän johdosta sivusto myös muuttaa jatkossa metsistähuipuille.fi osoitteeseen, tosin vasta jonkin ajan kuluttua ja vanha sivusto tulee kyllä ohjaamaan oikeaan paikkaan.
Siniseen aamuun
(Tiinan kertomaa)
Kipsuttelen jäisen tien yli lumikengillä. Muoviset nastaosat eivät pure ja otan lyhyitä askeleita, jotten liukastu kumoon. ”Meidän pitää varmaan mennä vähän eri reittejä, on liian jäistä liukkareille” Tuomo sanoo ja kiinnittää liukulumikenkiensä siteitä talvisaappaisiinsa.
Laki on osin paljas, variksenmarjan varvut pilkistelevät jään alta. Reittimerkitkin pilkistelevät paikoin lumen alta. Tuuli on hionut jäätä, paikoin kasannut dyynejä, joista Tuomo pääsee liukulumikengillä helposti, mutta minun lumikenkäni upottavat jo niissä. Oi ei, taitaa tulla raskas reissu.
Koira spurttailee alkuun päättömästi, se on niin innoissaan, kun koko perhe on lähdössä lenkille. Pian senkin suurin into taittuu, kun se uppoaa riittävän monta kertaa lumeen mahaansa myöten, ja se siirtyy seuraamaan Tuomon suksenjälkiä.
Tuomo laskee ahkion menemään edeltä ensimmäisen alamäen, ja laskettelee nopeasti itse perässä koira kannoillaan. Vanhasta oppineena itse laskeudun mäkeä suosiolla sivuittain, sillä jyrkässä, jäisessä rinteessä lumikengän peräosat eivät pääse uppoamaan hankeen ja proteesin tietokone on ymmällään miten toimia.
Loppuosassa rinnettä vaellussauvani uppoaa liian syvään ja estääkseni tuiskahtamisen mäkeä alas kasvoillani, heittäydyn takapuolelleni. Tuuli kinostanut siihen upottavan dyynin ja lumi on ihan liian pehmeää kangetakseni kehoani siinä ylös. Laskeudun sitten pyllymäkeä rinnettä alaspäin lumen alta pilkottavan kiven luokse, josta pääsen ponnistamaan itseni takaisin jalkeille.
Alhaalla kurussa upottaa huolella, uppoan joka toisella askeleella lähes puoleen sääreen lumikengistä huolimatta. Lumen pinta on koppura, joka antaa vastusta askeleille, mutta pintakuoren alla onkin pehmeää puuterilunta. Tuomo on jo hiihdellyt seuraavalle laelle, kun itse lähden nousemaan. Tuulensuojan puolella rinne on myös pehmeää ja horjahdan jo toistamiseen nurin. Koira ryntää juosten luokse hihna perässään katsomaan miksi ryömin lumessa. Tuomo tyytyy nauraen kuvaamaan taisteluani laelta. Ihmeen kaupalla saan itseni pungettua jälleen jalkeilleni, ja jatkamaan matkaa.
Yoshi to the rescue
Tuuli juoksuttaa irtolunta pitkin hangen aaltoilevaa pintaa. Vaikka aurinko on aloittanut matkansa jo äsken, on valo näin helmikuun alussa yhä sinertävää, kylmää. Tuntureiden yli puhaltava tuuli riepottaa pipoa, joten kiskon hupun päähäni ja tiukkaan kunnolla. Iltapäivän puolelle on taas luvattu vielä ärhäkämpää tuulta, siksi olemme taas aikaisin liikkeellä. Taivaanrannassa alkaa näkyä pastellisia sävyjä. Tuulen mukana kaikuu riekon käkätystä.
Kodalla
Aukealla ennen Skaidijärven kotaa olen jälleen upoksissa lumikenkineni, mutta tällä kertaa pysyn pystyssä. Väsyneenä irrotan lumikengät, askel tuntuu keveältä ilman niitä. Kopistelen kotaan sisälle, jossa Tuomo on jo laittamassa kamiinaan tulia. Sen räiskyessä on mukava lämmitellä kohmeisia sormia ja venytellä, koira vilahtaa penkkien alle levolle hetkeksi. Ruuan valmistumista odotellessa Tuomo ja Yoshi lähtevät vielä tutkimaan ympäristöä hiihtäen.
Väliaika – Tuomon tutkimusmatkailua
(Tuomon kertomaa)
Parkkeeraan ahkion kodan edustalle ja lähden oven pieleen nojaavan lapion kanssa kaivamaan puuliiteriä esiin. Lumi oven edestä siirtyy nopeasti rakennuksen viereen ja pujottelen sisälle sukset jalassa hakemaan puusäkin mukaani. Rakennuksen liukkaalta edustalta on hankala nousta ylös lumiselle dyynille mutta saan vietyä säkin ilman kommelluksia kaminan viereen. Pilkon jäisiä halkoja hieman ja laitan heti muutaman kuivumaan seuraavia kävijöitä varten.
Pian tuli alkaa jo ahnaasti nielemään puista irtoavaa happea ja katselemme ruoka-ainekset esille. Tiinan jäädessä istuskelemaan otan välistä hieman vaatekerroksia pois ja lähdemme Yoshin kanssa kahdestaan vielä jatkamaan matkaa hieman pidemmälle. Tämä on usein hyvä vaihtoehto varsinkin tällaisissa yhteisissä retkikohteissa joissa matka on Tiinalle hankalampi, liika kilometrien ahnehtiminen huonossa maastossa voisi kostautua kipuina Tiinan jaloissa tai että matkamme hidastuisi jossain kurussa niin kovasti että jäisimme aikaisin laskeutuvan pimeyden armoille. Näin pääsen myös tuulettumaan ja matkaamaan omaa tahtiani niin että voin keskittyä enemmän maisemiin ja matkaamiseen sen sijaan että yritän jatkuvasti luovia molemmille parasta mahdollista reittiä.
Helmikuun paisteen voi jopa tuntea kasvoilla, tuuli on sen verran hiljainen vaikkakin taivaanrantaan kertyvät pilvet kertovat tuon seikan olevan piakkoin vaihtumassa. Ahkion olen jättänyt kodalle ja on mukavan rentoa päästä laskemaan ilman sen nilkkoja näykkivää hoputusta. Yritän suunnata pehmeimpiä allikoita vältellen ja siinä vielä sopivasti onnistuen joten matkaaminen on mukavan rentoa. Maisemat ovat aikalailla kauneimpia mitä tämä maa voi tarjota, häiriöttömän tasaista ja kumpuilevaa valkeaa avotunturia joka vain jatkuu ja jatkuu aina horisontin etäistä viivaa kaukaisuudesta tavoitellen.
Edessä dyynien ja varjojen koristamaa koskematonta maisemaa.
Taakse piirtyy vain kulkijoiden hauraat jäljet ja nekin tuuli pyyhkii pian kadoksiin.
Aurinko vuoroin paistaa ja vuoroin piiloutuu pilvien taakse, sen esilläolon aika lyhenee jatkuvasti pilvien tummetessa ja paksuuntuessa. Nautin hetkisen aikaa avarasta vapaudesta ja aistien rauhasta. Mutta päivälle luvatun lumimyräkän aika lähenee jatkuvasti joten alan katselemaan mistä pääsisin mahdollisimman pitkillä laskuilla takaisinpäin.
Aurinko pistäytyy katselemaan, mutta pilvimassa vyöryy vääjäämättä sen eteen.
Kodan piirtyessä uudelleen näkyviin näen myös jonkin moottorikelkan suuntaavan kohti kotaa ja pian näkyviin piirtyy myös toinen, kolmas, neljäs… Suunnatonta turistilaumaa paimennetaan kohti Pulmankijärveä kuin porotokkaa konsanaan, ainoana erona toki että nämä porot pääsevät moottorikelkan kyydissä. He näyttäisivät pysähtyvän järven jäälle ja jäävän siihen puuhastelemaan jotain, valitettavasti en voikaan lasketella viimeistä mäkeä vauhdilla vaan joudun nappaamaan Yoshin jälkiliinasta kiinni ettei poju vahingossa säikähdä joukkion puuhia ja päätä lähteä elämään elämäänsä Kaldoaivissa. Joukkiossa monen katseet tuntuvat seuraavan lasketteluamme heitä kohti, eivät hekään varmaan ole ajatelleet että täällä joku tulisi yksinään hiihdellen vastaan. Irrotan sukset oven ulkopuolelle hankeen ja astun sisään jo lämmenneeseen kotaan, jossa tuoksuu lämmin ruoka ja kahvin kutsuva tuoksu.
Tiina
(Tiinan kertomaa)
Pian Skaidijärvelle ajaa moottorikelkkojen vetämänä useampi reellinen ulkomaalaisia turisteja, ja pilkkiopetus alkaa pian.
Lähtiessämme käännyn vielä katsomaan taakseni ja mietin, millainen elämys heille mahtaa olla huussissa istua lumen päälle tarpeilleen, kun sinne oli päässyt tuiskuttamaan lunta tuvan täydeltä.
(Kuvassa puuliiterin puoli, huussi toisella puolella rakennusta)
Palailemme autoa kohti hieman eri reittiä kuin tullessa. On raskasta kulkea, kun lumesta on hankala ennakoida milloin kantaa ja milloin upottaa. Alan varomaan joka askelta väsyneellä kehollani. Tuomo hiihtää etäämmällä ja Yoshi ei oikein osaa päättää kumpaa meistä haluaisi seurata. Se juoksee hihna perässään meidän väliä tuiskahtaen usein yläkroppaa myöten lumeen, se yrittää paimentaa meitä yhteen.
Viimeisen nousun alla Tuomo heilauttaa hyvästiksi ja suuntaa suksensa etelämmäs. Hän aikoo jatkaa koiran kanssa hiihtämistä, minä käyn välillä kahvittelemassa tuttavan kanssa, ja menen sitten hakemaan heidät sovittuun kellonaikaan Pulmankijärven eteläpäästä. Mietin miten hyvä, että olemme etsineet ja löytäneetkin keinoja retkeillä yhdessä vaikkei liikuntakykyni enää kaikkea sallikaan. Voimme tehdä yhteisen retken ja Tuomo voi syventää tai pidentää omaa retkikokemustaan itsekseen. Tällä tavalla en ole taakka, en koe kahlitsevani toista seikkailemasta omilla retkillään.
Tuuli on voimistunut ja tuiskuttaa lunta silmälaseihin asti, kuorruttaa pipon alta pilkistävät hiukset lumella. Otan rinteestä kiintopisteeksi puurykelmän, jotta varmasti nousen oikeaa suuntaa kohti enkä joudu palailemaan pitkästi autoa kohti. Oikean jalan lumikenkä tuntuu löysältä – voihan kökkö, se on irtoamaisillaan, en ole kiristänyt takaremmiä tarpeeksi tiukalle. Yritän työntää kenkääni pidemmälle lumikengän kiinnitysmekanismissa, mutta ei se luista kunnolla. Yhdellä jalalla seisten en saa sitä laitettua kunnolla. Haravoin katseellani rinteestä sopivaa kiveä, johon istahtaa, mutta kaikki näyttävät liian matalilta – olisi vaikea nousta sieltä ylös nivelrikkoisella polvellani ja pahimmassa tapauksessa saattaisin horjahtaa pahasti kumoon yrittäessäni. Nyt kun Tuomo on jatkanut matkaansa, en halua ottaa sitä riskiä, etten saisikaan itseäni pyllerrettyä sieltä ylös. Niinpä tiukkaan päällisremmin niin tiukalle kuin suinkin ja päätän mennä varoen, matka ei onneksi ole enää pitkä.
Askeleen ponnistaminen on vaikeaa jyrkässä rinteessä löysän lumikengän kanssa ja kulkeminen on hidasta. Nauran ääneen tilanteelle, kun tunnen, etten pääse ollenkaan etenemään. Hitaasti jyrkin kohta jää taakse, ja kulkeminen sinänsä helpottuu, kun saavutan tasaisemman kohdan. Huokaisen syvää tuulen riepottaessa takkiani. Mikä sielua puhdistava tuuli!
Lähetän työkavereille videota laelta – katsokaa miten siistiä, ei mitään missään! Heistä osa ei ollenkaan ymmärrä mikä saa ihmisen lähtemään pohjoiseen kylmään ja myrskyyn lomailemaan, kun voisi ottaa aurinkoa uima-altaalla jossain etelässä. Niin. Pohjoisen vetovoimaa on vaikea selittää sitä ymmärtämättömälle. Ehkä se on tietty vapauden tunne. Villiys. Kesyttömättömyys. Ymmärrys siitä että on oltava nöyrä tai voi koitua kohtaloksi. Tieto, että siellä on kansa vaeltanut ja saanut elinkeinonsa jo vuosisatoja. Se oman pienuuden ja rajallisuuden tunne laajan erämaan laidalla.
Viimein lumesta sumeilla silmälaseilla tihrustan, ettei autoja tule ja kipsuttelen varoen tien yli takaisin autolle. Tuuli puskee vastaan avatessani auton ovea. Se ei selvästikään halua minun vielä lähtevän.
Ei vielä ohi
(Tuomon kertomaa)
En halua turhaan nousta ylös auton luokse vain heti laskeakseni sieltä takaisin, nyt täytyy vain luottaa että Tiina pääsee turvallisesti autolle. Yoshi ei oikein ymmärrä kun nappaan sen hihnasta kiinni ja vedän itseni kanssa samaan suuntaan. En ole varma onko poika enemmän huolissaan siitä, että mamma kulkee nyt väärään suuntaan vai olisiko se vain valmis jo vaihtamaan lumessa tarpomisen lämpimässä autossa makoiluun. Pian Yoshi kuitenkin ymmärtää, että tälle reissulle jatkamme vain kahdestaan ja se yrittää siirtyä edelle johtamaan letkaa. Valinta joka näyttää kaduttavan piakkoin, kun lumi ei tahdokaan kantaa. Tassut uppoavat kerta toisensa jälkeen lumeen ja usein koko koira kellahtaa perässä niin että vain korvat vilkkuvat hangen yllä kun tassut hakevat paikkaa nousta takaisin hangen päälle. Vähän aikaa yritettyään poika päättää ottaa paikkansa letkan perimmäisenä, jossa suksien ja ahkion auraama jälki tarjoaa hieman helpomman kulkuväylän.
Aamun leppeät tuulet ja kantavat hanget alkavat olla taakse jäänyttä elämää.
Tiina varmaan on jo lämpöisessä kahvittelemassa ja mielessä käy että on tämäkin tapa kuluttaa aikaa – mitä parhain tapa siis. Myräkkä yltyy ja näkyvyys alkaa pian kaikkoamaan, koiran musta turkki peittyy valkeiden hiutaleiden alle kun piilotan itseni syvälle hupun uumeniin. Tunnen oloni kevyeksi vaikka rajummat olosuhteet alkavatkin vaatimaan työtä sekä tarkkaavaisuutta. Kun retkeilemme koko poppoo yhdessä syrjäseuduilla tai reittien ulkopuolella kuluu omaa energiaani jonkinlaisen pelastautumissuunnitelman ylläpitämiseen suunnattoman paljon vaikken sitä aktiivisesti varsinaisesti miettisikään. Yksin kulkiessa vaihtoehtoja on hieman enemmän ja vaihtoehtoisten reittien tarkkailu on helpompaa kun sitä tarvitsee miettiä vain omalta osaltani.
Rämmimme Yoshin kanssa jonkin aikaa hangessa kunnes päätän mieluummin ottaa suunnaksi moottorikelkkauran, toivoen että se olisi kovettunut sen verran että kantaisi koiran painon. Tällä menolla kun reissusta ei muuten koiralle välttämättä jää aivan niin mieluista kuvaa. Urasta itsestään ei näy yhtään mitään mutta kelkkamerkkien punainen ruksit kyllä näkyvät tasaisin väliajoin. Mietin kuinka näidenkin tolppien maisemaa rumentavaa vaikutusta aina silloin tällöin parjataan, mutta ainakin nyt ne näyttävät hyvin miellyttäviltä. Tai pitäisikö sanoa se, sillä yhden merkin kohdalta voi nähdä vain sen verran eteenpäin että näkee seuraavan. Lumen aallot lyövät valkeille dyyneille ja muuttava lumi kisailee kiitäen jaloissa. Myräkän keskellä ei ole mitään muuta kuin minä ja koira eikä juuri nyt ulkopuolista maailmaa ole olemassakaan.
Myräkkä pyyhkii pois kaiken muun ja maailma pienenee lopulta vain kahden tolpan väliseksi.
Välillä lumisateen välistä pilkistää aurinko ja hetken päästä taas kaikki katoaa. Tuulen työntäessä lunta syrjemmäs tulee kelkkaurakin hieman paremmin näkyviin ja sen tasaisella selällä on rentouttavaa lasketella alas loivaa tunturin rinnettä. Ura kantaa Yoshia hyvin ja sitä jolkotellessaan poju välillä unohtaa ettei sen ulkopuolelle ole pelkillä tassuilla asiaa, seikka joka kuitenkin muutaman harharetken jälkeen tuntuu syöpyvän noiden suippojen korvienkin väliin.
Kun hanki alkaa kantamaan kelkkauralla on alaspäin liu’utellessa aikaa ihailla esiin tunkevaa aurinkoa.
Lopulta saavun etuajassa lähelle sovittua noutopaikkaa ja laitan Tiinalle viestinä uudet koordinaatit jotka ovat vähän pidemmällä sovitusta kohdasta. Kaivan termoksen esiin ja nautiskelen pari kuksallista maukasta kahvia samalla auringon hiipuvia säteitä ihaillen.
Metsistä huipuille 