Tekijä: Tuomo Nykänen

6-7.8.2021

Tämä menee hieman kenraaliharjoituksena että pääsen sinuiksi tämän alustan kanssa. Viikonlopun retki itselleni täysin uuteen paikkaan on se varsinainen ensimmäinen tarina tänne. Enkä oikeastaan osaa sanoa kummasta pidän enemmän, itse retken odotuksesta vai siitä mitä saan tänne tehtyä siitä.

Evon retkeilyaluetta voi vielä aika helposti kutsua ”kokoa oma seikkailusi” kohteeksi. Metsäautotiet halkovat ja kiertävät alueen laajoja metsiä jättäen väliinsä palstoja joita pienet polut taas pilkkovat pienemmäksi. Ennemmin tai myöhemmin nämä pienet polut johdattelevat viettämään taukoa hoidetuille laavuille ja tulipaikoille. Yleensä nuo reitit ovatkin niitä nopeimmin ja heti alkuun tutuimmiksi tulevia, joko suoraan tulistellen aloittaen, sopivan paikan kautta kiertäen tai yöksi sopivaa leposijaa kohti suunnaten. Näillä sivuilla noita luontopolkuja ja selkeimpiä reittejä tulee tulemaan esille vielä monen monta kertaa.

Mutta tällä kertaa halusin pienenä vaihteluna lähteä tutkimaan alueen pohjoisempaa puolta jossa yhdistelemällä erilaisia pieniä polkuja ja suhteellisen käyttämättömiä metsäteitä sai kasattua mukavasti siksakkaavan päiväretken. Hyvän mahdollisuuden vielä tarjoutuessa pääsin tekemään tämän suorassa linjassa ilman tarvetta palata lähtöpaikkaan. Näin tehden, olen usein jaksanut paljon innokkaammin kierrellä uuden reitin varrelle osuvia lampia ja tutkia pienempiä puikkasuja reitiltä tai umpimetsässä, kuin silloin jos paluumatkaan täytyy vielä varata voimia.

Potaskanmäellä Yoshi (koiramme) aloittikin reissun kirmaamalla uudelle syrjäisen polun alulle sellaisella innolla, että pelkäsin jo pojun leuan putoavan ja hännän irtoavan. Niin innolla se itseään vauhditti häntäpropellillaan menemään. Näin yleensä käy kun ihmisarka koira pääsee poikkeavan hiljaiseen paikkaan ja sitä Evo onkin – aina. Onneksi päivä ei ollut kesän kuumimpien viikkojen veroinen, helteen alle sentään jäätiin, vaikkakin niukasti. Suurten kuusien varjot suojelivat ettei koiran into lämmittänyt sitä liikaa.

Rämmittyämme alkuvaiheen ryteikköisen mäennyppylän yli oli tarkoitus käydä uitattamassa koiraa lammessa, noin puolen kilometrin päässä väärään suuntaan reitiltä. Korventavan kuuma kesä oli kuitenkin tehnyt sille tepposet, reunat olivat korkealla pinnasta ja veden hajun perusteella siinä oli jäljellä pelkkää mutaista lietettä. Kuivuus jatkui aikalailla muuallakin missä vettä olisi pitänyt olla, mutta sen innoittamana tuli mieleen kokeilla josko ojatkin olisivat riittävän kuivia ja olivathan ne, tai ainakin reunalta.

Koiran juottamisongelma tosin vaivasi, sammaleen alta ei niin paljoa saa kieltä kastettua. Tarkoitus oli vielä mennä Lintuvuoren kautta ja se nimestä päätellen varmasti nousisi entisestään lätäkköjä pakoon. Pientä toivoa piti kuitenkin yllä kartassa näkyvä pieni lähde Lintuvuoren alla. Näky ei kuitenkaan ollut lupaava kun niillä kohdin eteen aukesi hakkuuaukea täynnä kaadettua taimikkoa ja varvikkoa. Tyhjät ojat risujen alla johtivat kuitenkin selkeään palkitsevaan suuntaan, autiomaan keidas oli vihdoin löytynyt. Kun Yoshi oli kunnolla juotettu, uskalsin itsekin vajuttaa juomapulloa jota olin päänsärkyyn asti pojulle vielä säästellyt.

Kummempia näköaloja ei Lintuvuori lopulta puiden seasta tarjonnut, mutta hirvikärpästen määrän syy kyllä selvisi kun törmäsin hirviemoon kahden vasan kanssa. Etäisyyttä oli onneksi sen verran että otti jalat alle emmekä joutuneet tekemään lähempää tuttavuutta. Jotenkin niin evomainen tuokin kohtaaminen, päivän saldona kolme vastaan tullutta hirveä, läjä maasta ampaisevia teeriä, muttei yhtäkään ihmistä – ihan parasta.

Metsätien ja metsän näkymien vaihdellessa väylä vei Pyssyjärven hiljaisuuteen kahvittelemaan ja evästämään, täällä oli jo kahluuseenkin mahdollisuus. Latautuneena eteenpäin siirtyminen isommalle tielle Pyssyjärvensuon kautta tarjosi reissun mielenkiintoisimman alueen, sinänsä ryteikköistä ja polutonta korpisuota, mutta jotain vaistoa kutkuttavaa siinä oli. Uuden tutkimusretken paikka selvästi.

Pari pientä pujottelua risujen sekä havujen piiskatessa naamaa helppokulkuista ja hiljaista metsätietä kohti joka kuljettaisi lopullista illanvieton kohdetta kohti, Kristiianin torppaa. Rämpimisen lopetus tulistellen kruunaa muutenkin päivän kuin päivän mutta suurinta taikaa on sen tapahtuminen kesän jälkeisen ensimmäisen kirkkaan tähtitaivaan alla. Nuotion savun mukana katoaa taivaalle kolotus jäsenistä ja jäljelle jää vain puhdas raukeus.

Ensimmäiseksi jotain aivan muuta kuin luontoa sillä tämä on outoa ja hämmentävää. Olen omimmillaan pimeissä metsissä, luolissa ja huonoissa sääolosuhteissa, mutta tämä, tämä on jotain minkä parissa koen olevani kuin pesästä pöllähtänyt linnun poikanen. Tämän TÄYTYY olla jonkinlaisen kidutuksen muoto. Ei ihmisen, jonka käsi on tottunut kaarnan pintaan, kuuluisi kuljettaa sormiaan sileillä näppäimillä. Joudun kuvittelemaan itseni rannalle ja näppäimistön hiekan alle. Sormissa polttelevan hiekan alta etsin sopivien näppäinten muotoisia kiviä ja hiljalleen kide kiteeltä hiekka alkaa väistymään ja sanat löytävät paikkansa. Digitaalinen maailma on niin erilainen, mutta tuomalla sen omalle pelikentälleni se alkaa taipua tahtooni- ja samalla portit aukeaa.

Ideoita alkaa syntymään ja muodot sekä kirjaimet kerääntyvät toistensa perään vain tullakseen aallon pyyhkäisemiksi hetken päästä. Taito ei vielä riitä kaikkeen mitä mielikuvissani visioin ja paikoin ideoita kertyy paljon yli sen rajan että sivusto olisi ymmärrettävä ja rauhallinen. Päättäväisemmin ja vahvemmin kasaan vallit uusia aaltoja vastaan ja alan rakentamaan. Arkisen työn ohella suurin osa ajasta kuluu opetteluun ja turhanpäiväiseen ihmettelyyn eikä ole tavatonta että päivä nopeasti venähtääkin, teen tuon ja tuon vielä – sitten vasta nukkumaan. Mutta pienikin edistyminen auttaa, yksikin askel on askel eteenpäin.

Karu totuus

Työn edetessä on totuus alkanut valkenemaan että joudun julkaisemaan sivun lopulta keskeneräisenä, mutta ei aivan siinä muodossa mitä sana ehkä yleensä tarkoittaa. Haluaisin näiden rakentelujen jälkeen pystyä sanomaan että nyt on valmista, kaikki kiiltää ja on niin hienoa. Todellisuudessa minulle on valjennut että tämä tulee olemaan jatkuva projekti aina siihen asti kunnes lopulta ketarat suoriksi oikenevat. Mutta alun sekamelskan jälkeen tämä alkaa jo tuntua houkuttelevalta ja kovin helpottavalta kun päätös on tehty. Kaivan kookkaat perustukset kuntoon ja sitten vasta alan rakentamaan linnaa tukevalle pohjalle. (Toivottavasti tämä kielikuva ei ajan saatossa käänny muotoon että ensin kaivoin ison kuopan ja sitten vasta huomasin kaivata tikapuita.)

Suurimman osan työstä aiheuttaa kuvat, aivan kirkkaasti. Listasin ruutupaperille muistiin paikkoja missä olen käynyt retkellä niin että olen ottanut kohteesta kuvia ja sivuja kertyi useita. Näiden kohteiden alle aloin kaivamaan kuvakansioita valmiiksi joita taas yleisimpien kohteiden tapauksissa saattaa kertyä lähemmäs parikymmentä. Sinne sekaan taas arkisten reissujen kuvia joista löytyy valtavasti nimettömiä paikkoja joiden selittäminen ja esittely vaatii taas aivan omanlaistaan pohjatyötä. Joten karsitaan alkuun ensimmäisiksi kohteiksi isoimpia ja selkeimpiä, Porkkala sekä Hailuoto esimerkkitapauksina. Loppujen kohdalla pääsen alkuun tuomalla joitain esitteleviä tekstejä vanhoista Instagramin julkaisuista. Näin en joudu pitämään liian kovaa vauhtia, jokaikinen kohde ansaitsee kuitenkin arvoisensa esittelyn ja kohtelun.

loppusanat

Lopuksi vielä hieman siitä miksi haluan lähteä tällaista rakentamaan.

Yksinkertaisimmillaan siksi että retkikohteiden esittelyt säilyvät, niitä voi päivittää myöhempien käyntien mukaan eikä muiden tarvitse olla heti lukemassa, kohteen esittelyyn pääsee helposti palaamaan silloin kun se kullekin on ajankohtaista. Näihin esittelyihin voin linkata kätevästi vanhoja käyntejä, ajo-ohjeita, alueella viihtyviä lintuja, kasveja tai vaikka vuokrattavia mökkejä. Teen tästä sellaisen mitä haluan itse käyttää hyväkseni kun suunnittelen omia retkiäni ja sellaisena uskon sen auttavan aika montaa muutakin retkeilijää.

Mieluista päivää, muistakaa retkieväät.