”Täällä on vielä noita ikivanhoja, ihanteellisesti kehittyneitä petäjiä, joiden kannotkin jo ovat muualla lahonneet”
Kirjailija ja valokuvaaja I.K.Inha 1800-luvulla puhuessaan Seitsemisen alueesta.
Teerilammen eräkämppä
Edellisen vuoden viimeisinä tunteina saavuimme Teerilammen rannassa sijaitsevalle eräkämpälle. Vanha ojamiesten kämppä jota ympäröi suuret kuuset ja petäjät. Tosin tuohon aikaan illasta emme vielä sen kummemmin tienneet ympäristöstä muuta kuin että on tie ja tien vieressä puita. Porstuallinen mökki oli erittäin tilava vaikkakin vielä pakkasen puolella joten ilotulitteiden virkaa vuoden vaihtuessa toimitti hellassa ritisevät ja paukkuvat puut sekä ulkona tuikkivat tähdet.
Aamun sarastaessa pieni tutkimusreitti ympäristöön antoi vähän paremman kuvan siitä mihin ollaankaan tultu, Seitsemisen kansallispuisto kun muuten on tuttua mutta tämä kyseinen mökki sijaitsee hieman syrjäisemmällä laidalla johon emme ole vielä tutustuneet.
Hiljaista ainakin on ja on mukava merkki tulevalle vuodelle että sen ensimmäiset hetket vietetään rauhassa ja hiljaisuudessa narskuvan lumen saattelemana. Lammen rantaa kohti saapuessa pääsin myös vuoden ensimmäiseen pyllymäkeen lumen luiskahtaessa kalliolla jalan alta ja sen alta paljastuvan jään viedessä mukanaan alas. Onneksi liuku lähti niin sulavasti ettei kummempaa kolausta ehtinyt sattumaan. Pilkkijät olivat jo hämärässä asettuneet lammen jäille, siihen istutetut kirjolohet mielessään he ilmeisesti olivat vuotensa aloittamassa.
Luminen metsä enemmänkin omia jalkoja kutsuen lähdimme alueen metsäteille ensin autolla ja sopivissa paikoissa kävellen jatkamaan tutkimusretkeä.
Auraamattomilla teillä lunta oli juuri ja juuri pohjaan asti, yhdistettynä aiemmin peililiukkaaksi jäätyneeseen tien pintaan oli ajaminen täynnä yllätyksellisiä suuntia auton kovasti halutessa tutkia kaiken maailman ojia ja kantoja lähemmin mutkaisilla sekä mäkisillä teillä. Jonkin aikaa metsäautoteiden umpitiellisiä silmukoita tutkittuamme otimme suunnaksi lähistöllä olevan Latoveden laavun, kartan mukaan niemenkärjessä sijaitsevan hiihtäjien taukopaikan.
Metsän halki siellä ei ainakaan kukaan ole käynyt vähään aikaan kun polkuja ei lumen alta näkynyt ollenkaan. Kauniin koivikon lävitse käpytikkojen valvovan silmän alla suuntautunut matka oli lyhyt mutta tarpominen varvikkoon laskeutuneen syvähkön lumen keskellä oli kuluttavaa ja tuntui kovin paljon pidemmältä. Kyseiselle laavulle kait matkat yleensä suuntautuvat suksien päällä jään poikki latuja pitkin tai kesällä veneellä. Lopulta kuitenkin järven suunnasta voimakkaammin metsään paistava matala valo ohjasi oikealle paikalle laavun vierelle.
Laavun edessä itsessään ei ollut tulipaikkaa vaan se sijaitsi parikymmentä metriä rantaa kohti, oikein kauniilla paikalla aivan niemen kärjessä, ei pääse minkään varjo estämään valohoitoa.
Puuhuoltoa ei ollut mutta yksi mukana tuotu halko ja toisen lainaten laavulle kasatuista jämistä yhdistäen pistimme tulet käyntiin ja pannun kuumaksi. Odottaessa kihinän alkamista aurinko paistoi ilman estäviä pilviä ja yllätykseksi sillä oli hieman lämmittävää voimaakin jopa, liekö ottanut lisää tehoa järven pinnan valkeasta koskemattomasta lumesta. Jokatapauksessa tuulessa ja pakkasessa kylmettyneille poskille se oli oikein mukava ja piristävä vieras.
Ihmisten pariin
Saari-Soljasen avointen soiden parissa pääsi nauttimaan vielä pienestä lenkistä ennen valon katoamista petäjien latvusten taakse.
Jää oli muodostunut koivun oksien ympärille ja ne kalisivat hauskasti tuulen niitä liikuttaessa. Polut olivat tallautuneet leveäksi ja täällä näkyi sekä kuului jo muita ihmisiä ensimmäisen päivän retkellä. Aamun pilkkijöitä lukuunottamatta emme muuten olleet edes jälkiä nähneet.
Pois ihmisten parista
Virkistynyt ruokahalu oli hyvä syy palata mökin pihapiiriin laittamaan ruoka ja kahvi tulille, johan tässä edellisistä tulista oli kuitenkin jo lähes pari tuntia, savun tuoksun addiktion kanssa ei voi leikkiä. Hiipuva valo toki oli myös suuri syy, on helpompaa leikellä ja valmistella ainekset luonnon valossa kuin otsalampun kanssa. Joten kahvipannu halkojen päälle ja ruoan valmistuksen pariin. Kallion päällä sijaitsevalta nuotiopaikalta oli nätti näkymä jäätyneelle lammelle ja sen reunoja koristavien puiden taakse katoavan auringon värien pariin.
Valo hiipui ja värit voimistuivat samalla kun ruoka valmistui kunnes lopulta oli aika käydä päivän tärkeimmän työn pariin – ruokailun. Kiristyvä pakkanen ympärillä ja nuotion loimotus enää ainoana valona oli ruokahalu jo aivan huipussaan ja lämpimät annokset upposivat nälkäisiin lähes pureksimatta.
Täysin suunnittelemattomaksi päiväksi olimme löytäneet mukavasti kaikenlaista uutta tutkittavaa ja ruoan jälkeen mökkiä lämmittäessä olikin kovin raukea ja tyytyväinen olo. Vuosi oli alkanut kauniisti ja rauhallisesti – nyt hieman hormissa kohisevan lämmön kuuntelua kirjan parissa ja illemmalla tähtitaivasta ihailemaan. Pidän kovin paljon näistä talvisen ajan lyhyemmistä valoisista hetkistä, niihin on helppo panostaa kaikki energia ja sitten vetäytyä hetkeksi paikoilleen kunnes mahdollisesti kirkas ilta houkuttaa puoleensa. Kevät/kesällä taas sitten on valmis ja energisempi posottamaan yötä myöten kun valoa riittää.
Välillä pakkasesta tulien ääreen juurtuessa ei takaisin kylmään siirtyminen ole välttämättä ollenkaan houkuttavaa mutta julmasti itsensä riuhtaisten sekin lopulta onnistuu – kannattavaa se kyllä on aina.
Teerilampi
Onneksi olin ehtinyt hieman katsella lammen ympäristön maisemia valoisaan aikaan jotta osasin luovia liukkaita kallioita alas (pystyssä tällä kertaa) lammen jäälle tähtitarhan alle. Kameraan tallentui viitteitä jonkinlaisista ihmisen valoista mutta silmä ei niitä erottanut. Hiljaisuus ja tähdet sekä välillä siellä täällä pakkasen paukauttamat puut tai lampea pitkin kiirivät jään rasahdukset antoivat päivälle yhtä hienon lopetuksen kuin oli aloituskin ollut.
Teerilammen laavu
Aamukahvit hellan lämpimän ritinän vieressä ja kartasta ympäristöä opiskellen ennen kuin jättäisimme mökin taaksemme siirtyessämme lammen päässä olevalle Teerilammen laavulle.
Tälläkin kertaa oli hyvä idea ottaa pari halkoa mukaan sillä puuvarastossa puut olivat tukkeina ja saha katki. Poikien kesken jätimme Tiinan tulien transsiin tunnelmoimaan lähtiessämme tutkimusmatkalle nukkuvien honkien keskelle.
Kaunista maastoa johon rouskuvien askeleiden nostattama suopursun tuoksu tuo oman tunnelmallisen leimansa. Korpi on niin kovin kaunista kun siellä saa huvikseen taivaltaa, mutta ymmärrän kyllä hyvin kaikki entisaikojen kirosanat jotka syrjäisille korpimaille ovat langenneet. Pitkää matkaa korpien läpi vaeltaessa kun lämmin tulee varmasti.
Pidennetty viikonloppu ja suuren hirsimökin lämmitys ainoana askareena. Ei toisista ihmisistä lähtöisin olevia ääniä – tai oikeastaan mitään ääniä – missään.
Tuoreen lumen peittämät maisemat näyttävät mukavan valkeilta aina taivaasta jään kannelle asti.
Polkuja ei varsinaisesti enää löydä, Marraskuun viimeisen viikon lumi on painanut varpuja tiiviimmäksi ja muutaman sentin lumikerros on viimeistellyt muiden liikkeistä syntyneet jäljet piiloon. Siellä täällä voi kuitenkin huomata alueen pienten asukkaiden jalkojen, häntien ja pyrstöjen jälkiä, maan tasalla on aamuhämärissä ilmeisesti ollut ruuhkaa.
Kaakkolammen eräkämppä on vanha metsähallituksen ojitussuunnittelijoiden hirsimökki vuodelta -48 ja sen ympäristö on kauniin erämaista ja monimuotoista soidensuojelualuetta Ylöjärvellä puhelinverkkojen ulkopuolella.
Vieraskirjat ovat aina parasta antia missä tahansa paikassa, mahtavia tarinoita ankarista sääolosuhteista ja kommelluksista.
Tällä hetkellä Tiinan jalkakokeilujen yms. johdosta kun emme oikein pääse yhteisille pidemmille reissuille niin nämä vaihtoehdot ovat aivan täydellisiä jotta pääsee helposti luonnon helmaan katselemaan auringonlaskua kohti leijailevien pilvien matkailua. Jos oikein haluaa niin tästäkin pääsisi hyvin nopeasti Seitsemisen kansallispuiston poluille mutta tuntuisi hölmöltä lähteä näin rauhallisesta paikasta yhtään mihinkään. Valon eri vaiheiden seurailu tarjoaa riittävän vaihtuvia maisemia jo yhdellekin näyttämölle.
Aika kuluu kuin siivin ja usein tulee mietittyä että erakkomaiseen elämään on pelottavan helppoa sujahtaa, kuinkahan kauan menisi että tylsyys kävisi ylitsepääsemättömäksi? Talven ylitse olisi helppo hiihdellä mutta tulisiko keväällä muuttolintujen mukana rauhattomuus ja tarve hyökätä poluille? Nyt lampien jäätyminen on nostanut jopa laulujoutsenet lentoon ja niitä lentää kiireisesti useita tusinan linnun auroja päivässä kohti vielä avoimia eteläisiä vesiä. Se jättää kovin haikean tunteen mutta niiden lento ei kuitenkaan houkuttele yhtään mukaansa. Omalla tavallaan niiden muutto vain kertoo pimeämpään levon aikaan siirtymisestä, liekö keväällä käy päinvastoin.
Joutsenille vesien jäätyminen oli lähdön merkki.
Lammen jää kantaa jo, lopulta niin hyvin että avannon auki hakkaaminen vaatii jo ihan kunnolla kirveen heiluttelua. Joutsenet varmaan kiittäisivät jos hakkaisin niille lepopaikan auki tähän rantaan, kuitenkin tyydyn lopettamaan pieneen aukkoon josta saan saunavedet. Tutkiskelen hieman lampea mutten paksusta jäästä huolimatta kuitenkaan rohkene liikkua keskemmälle vaan pysyttelen reunalla missä jää tuntuu järkähtämättömän kovalta. Kuura on muotoillut nousevasta kosteudesta jäisiä lehtiä ja ruusukkeita, herkkääkin herkempiä taideteoksia jotka räsähtävät rikki heti kun tuuli vähänkään pyyhkii jään pintaa. Niin paljon ihmeellisyyttä ohikiitävän pieneksi hetkeksi että annan mielelläni hetken ajastani jotta voin toimia näyttelylle yleisönä.
Jäiden päällä on aivan mahtavaa päästä taas liikkumaan, päästä näkemään metsiä polkujen ulkopuolelta ja liikkua valon mukana soiden ropisevilla mättäillä kuin valon säde, estämättä ja vapaasti. Hiljaisuuden keskellä askeleiden narskuminen ja rapsahtelu kaikuu korvissa kovaa, koveneva ääni kertoo pakkasen kiristymisestä iltaa kohti ja sen tuntee myös nipistelynä poskilla. Pimeää ja kylmää vastaan sytytetty nuotio tarjoaa lämpimän sataman johon vetäytyä kun taivaan lämpimät kajot alkavat häipyä.
Lähimaaston maisemia ja paluumatkan pistäytymisiä.
Ennakkoon suunnitellessa otin tavoitteeksi käydä tutkimassa kahta itselleni tuntemattomampaa kohdetta Senjalla. Olin laskenut sen varaan että tällä yleensä hieman leudommalla saarella vallitsisi saapuessamme syksyinen paljas keli jolloin liikkuminen olisi suhteellisen nopeaa ja päiväretket voisivat siten olla hieman pidempiä. Ja rannikolla näin lopulta olikin alkuun, muttei sisämaan laaksoissa tai ylhäällä vuorilla. Niiden huomassa talvi ulvoi jo myrskyä enteillen, muutamana päivänä jopa vaarallisen myrskyn varoitukseen yltävällä voimalla. Toisen valituista kohteista hylkäsin jo hyvin nopeasti, liikaa tuntemattomia muuttujia ja vaarallinen reitti näille keleille, kesällä sitten ehkä uudempi yritys. Toista lähdin kyllä yrittämään, mutta Ånderdalenin lävitse kulkeva reitti Sörfjellanin ylityksellä aloittaen typistyi tuon ensimmäisen vuoren huipulle kiipeämiseksi ja senkin jouduin lopulta jättämään kesken irtonaisen lumen vuoksi. Mutta palataan siihen myöhemmin. (Tai voit hypätä suoraan siihen tästä)
Senjan paikalliset asukkaat ovat mukavaa väkeä.
Kohteita onneksi piisaa sillä tällä saarella on niin vaihtelevan jylhiä ja kauniita maisemia historiallisilla kuorrutteilla ettei tylsyyttä ainakaan tarvitse valittaa.
Olen usein maininnut asiasta että ensimmäisellä keskikesän käynnillä en varsinaisesti pitänyt tästä saaresta. Silloin ainut kosketukseni oli Tiinan Instagramista poimimat julkaisut jotka pääosin koskivat vain Seglaa, Ersfjordia ja pohjoista turistitietä. Joten kipusin jonossa muiden kanssa Seglalle, ajelimme jonossa turistitietä ja yövyimme ruuhkaisella Ersfjordilla. Vaikkakin jälkimmäisellä löysimme oman rauhallisen sopen jossa oli vain yksi toinen pariskunta ja toisenkin yön saimme viettää aivan yksin ainutlaatuisessa laaksossa, en tykästynyt päiväisiin kohteisiin tarpeeksi vaan jäin kaipaamaan jotain muuta. Sillä kertaa en kuitenkaan tuota muuta jäänyt etsimään vaan lähdimme kohti rauhallisempia alueita. Tietynlainen kiinnostus tuohon elämään kiillotettujen selfiekuvien takana kuitenkin jäi elämään, ensimmäiseltä kerralta edelleen muistan oikeastaan parhaiten upean maaseudun ja pienet idylliset kalastajakylät. Eivät nämä ihmiset ole tänne tulleet kiipeilläkseen tai viettääkseen aikaansa turistirannoilla, saaren salaisuus siis todennäköisesti löytyy jostain muualta. Toisella kerralla suuntasimme enemmän eteläiselle puolelle, alueille missä ei niinkään ole merkintöjä tai selviä kohteita ja johan alkoi tärppäämään. Tällä kertaa tuota etsimistä oli tarkoitus jatkaa ja saaliiksi lopulta jäi palava rakkaus tätä saarta kohtaan.
Saapuminen
Ystävämme Mari-Ann oli pyydellyt meitä luokseen kylään jo parin vuoden ajan mutta rajoitteiden vuoksi tämä ei ollut mahdollista. Nyt rajat kuitenkin olivat auki ja Brenfjellistä livuimme ensin pienelle kierrokselle Tromssaan. Siellä söimme ja kielimuurin johdosta todellakin saimme syödäksemme. Kaksi kookasta paksupohjaista pizzaa jotka olivat kooltaan sitä luokkaa että yhdestäkin söisi kaksi ihmistä jo oikein kattavasti. No eipä tarvinnut matkalla enää kokkailla tai sen kummemmille retkille mahan kanssa vyöryä, maisemiin olimme onneksi keskittyneet jo menomatkalla, kun vielä pystyi liikkumaan pyörimättä.
Iltaisella saavuttuamme lähdimme tutustuttamaan koiriamme, meidän Yoshia ja Mari-Annen Lukea toisiinsa jotta ne olisivat tottuneempia toisiinsa saman katon alla. Muilta osin ilta kului karttoihin tutustuen ja reppuja valmistellen, mutta taivaalla alkava reposten leiskunta kutsui ulos joten lähdimme ajelemaan jonkinlaista paikkaa etsien. Skrollsvikan läpi suunnaten löysimme pimeän alueen ja kipusin hieman korkeammalle kohti pimeyttä katsomaan josko löytäisin jonkinlaisen paikan kuvaamiselle.
Pimeässä joutui kylläkin aikapaljon vain sohimaan taskulampun valossa kameralla ympäriinsä eikä valtavan voimakas tuuli yhtään helpoittanut työtä. Näkymä kuitenkin oli idyllinen, pienen kylän valot alhaalla ja sen yllä kiemurtelevat revontulet. Jatkuvasti oli tarpeen heittäytyä kiinni jalustaan jotta itse pysyin pystyssä, mereltä puhaltava tuuli oli niin voimakas etteivät pelkät omat jalat riittäneet tueksi. Asetuksien ja kuvakulmien etsimiseen meni lopulta sen verran iso osa ajasta että räntäsade ehti saavuttaa meidät, alas täytyi lähteä lähes välittömästi ensimmäisten pisaroiden osuessa sillä en halunnut laskeutua liukkaita kallioita pilkkopimeässä. Siltikään en ehtinyt alas asti kun sade jo aloitti piiskaamiseen, meren ja tunturien läheisyydessä kun sään muutos on niin välitön. Jokatapauksessa mahtavaa katseltavaa vaikka kovin nopeasti joutui kuvausta järjestelemään kasaan.
Hitaasti vauhtiin
Aamulla kävimme koirinemme vierailemassa läheisen järven rannalla, kulkien teitä ja polkuja jotka johdattivat vanhan koivumetsän lävitse.
Kyseisen metsän maisemointi oli hoidettu laiduntamalla alueella ensin lehmiä ja myöhemmin lampaita. Näin se oli mukavan väljä eikä umpeen kasvanut. Juuri täydellinen ja samaa voi myös sanoa perillä odottavasta järvestä.
Kauniin metsän ympäröimä alue jylhien tuntureiden kupeessa ja kaiken kruunaa vielä hiekkarannat polkujen rinnalla, aika ainutlaatuisen hieno aloitus reitille joka johtaa vielä hienompaan Ånderdalenin kansallispuistoon.
Reitiltä myös kääntyy lyhyt tie joka johtaa Hillesåsenille, hienolle näköalapaikalle meren äärelle. Juuri tällaisia täältä on lähdetty hakemaan, ihan parasta. (Lisäilen näitä paikkoja tarkemmin Senja osioon lähiaikoina.) Tällä kertaa tuo ranta sai kuitenkin toimia pelkkänä aamulenkin taustamaisemana ennen tutustumista Gryllefjordin ja Torskenin kalastajakyliin.
Ensimmäisen päivän yritimme viettää hieman rauhallisemmin, matka vie veronsa ja lepopäiväksi tarkoitettu päivä olikin kulunut Guolasjavrille johtavan tien jännitysten parissa. Siitä oli ollut lepo kaukana vaikka se kaikilla muilla mittareilla niin kovin virkistävää olikin.
Tie Svanelvdalenin lävitse.
Joten lähdimme siis katselemaan paikkoja kevyemmällä kynnyksellä ja ajoimme aina niin kauniin ja nyt vielä kovin lumisen Svanelvdalenin lävitse kohti pienien tiiviiden kylien viehättävää ilmapiiriä. Vauhtia toki vielä kiritti hieman saamamme viesti jonka mukaan Torskenissa oli aamulla saalistanut miekkavalaiden parvi (eivät kuitenkaan enää olleet paikalla.) Kovin pieni kylä auringon paisteen ulottumattomissa olisi ollut ennalta ajateltuna erikoisin valinta paikalle jossa yhtäkkiä huomaamme kaupassa käydessämme jäävämme juttelemaan suomalaisen kauppalaisen kanssa. Kymmenen vuotta Torskenissa ja Senjalla asunut nainen nappasi pienen ihmettelyn jälkeen kiinni tutusta kielestä, muuta ei sitten tarvittukaan. Kovin mielenkiintoista olisi ollut jäädä juttelemaan ja kuuntelemaan suomalaisen yhteisön kuulumisia mutta valoisa aika on lyhyt joten pienen ratin pyörittelyn ja kipuilun jälkeen löysin itseni kivikkoisen Småtindanin huipulta sillä välin kun Tiina valmisteli ruoan tuulisten mutta kauniiden näköalojen äärellä.
Vaikka huippu ylös nouseekin niin täältäkään ei silti näe Torskeniin jonka edessä kohoava jyrkkä tunturijono peittää täydellisesti. Gryllefjordin taas näkee kauniisti ja paikka on kovin nätti mutta tällaisissa paikoissa tulee mieleen että itse olisin ehkä liian levoton sielu elääkseni samojen tunturien kulhossa. Toisaalta taas tunturissa harvoin on kahta samanlaista päivää ja merta pitkin pääsee vaikka minne, ehkä minä olenkin se joka jumittaa metsän puristuksessa.
Gryllefjordin värikkäitä taloja ja kieltä.
Seuraavalle päivälle suunnitellun isomman reissun johdosta olisi ollut fiksua palata yösijalle pakkaamaan ja lepäämään, joten jäimmekin ihailemaan auringonlaskua ja katselemaan löytyisikö revontulille komean lumisia paikkoja – lähes pikkutunneille asti.
Sörfjellan
Aikainen aamu aloitti suunnitelman jonka tarkoitus olisi kuljettaa minut ja Yoshi Sörfjellanin huipulle josta pääsisimme laskeutumaan Ånderdalenin kansallispuistoon niin että puisto avautuisi silmieni eteen ennenkuin astuisin sen poluille.
Tiina taas lähtisi sillä välin käymään ensin lähellä olevissa kylissä ja siirtyisi sitten toiselle puolelle puistoa josta ottaisi meidät kyytiin joskus iltasella.
Pysähtymättä emme aamun lähtöpaikalle kuitenkaan päässeet, mitä lähemmäs tulimme Kaperdalenin laaksoa saavuimme niin siitä kauniimmaksi ja lumisemmaksi maasto muuttui. Lisäksi vielä hieman usvaa ja aamun valoa niin a vot.
Lumisemmaksi ja lumisemmaksi muuttuva maasto ei tietenkään ollut muilta osin niin kovin hyvä asia. En ollut ottanut mukaan lumikenkiä/suksia sillä lähtiessämme ei lunta vielä varsinaisesti ollut – Senjalla varsinkaan. Mutta tässä sitä seistään reitin alussa polvia myöten lumessa kantamusten kanssa jotka on sorvattu enemmän erinäköiseen kuvailuun 16 kilometrin patikalla kuin lumiselle huipulle kiipeämiseen. Puiston eteläosassa kuitenkin lunta oli vähemmän joten tästä laaksosta päästyäni ja lähtiessäni laskeutumaan olisi odotettavissa helpompaa kulkemista, toivottavasti.
Lumi teki haittaansa reitin alussa peittämällä polun ja merkinnät joten aikalailla sokkona sai reittiä ihmetellä (Strike one.) Reitti kulkee kuitenkin selkeästi kahden korkeamman huipun välistä n.740 metrin korkeudelta, korkeampien kavutessa vielä n. 100 metriä korkeammalle joten väylältä ei nyt varsinaisesti pääse eksymään vaikka hieman syrjästä kulkisikin.
Sumu vyörymässä Kaperdalenin laaksoon.
Matka on hidasta mutta näkymä vain paranee jokaisella askeleella, ison lisän tuo myös laakson suulta puhaltava paksu sumu joka vyöryy tietä pitkin leviten laajemmin ja laajemmin alueelle. Täytyykin pitää sitä silmällä, jos se pääsee täyttämään koko laakson tai pääsisi jopa vyörymään tunturin ylitse saattaisin joutua muuttamaan suunnitelmia hyvinkin nopeasti näkyvyyden kadotessa täysin. Vielä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään, olen kuitenkin varautunut siihen että saattaisin joutua odottamaan säätä paikallani.
Puoliväliin on mennyt paljon enemmän aikaa ja lumi vain syvenee, polvet jäävät jo toistuvasti peittoon. Yoshia saan välillä avustaa ylös hangesta hihnasta vetäen ja silti se aina siirtyy uudestaan ensimmäiseksi auraamaan väylää häntä heiluen, niin mielettömän hauska reissukaveri tällaisessa menossa. Molempien innokkaasta jatkamisesta huolimatta lumen määrästä Strike two ja kun sen yhdistää tuohon hiljalleen vellovaan usvaan laakson suulla teen päätöksen hylätä matkan jatkumisen tunturin päältä Ånderdalenin laaksoon.
Jos laskeutumisen tai sen jälkeen tulisi vielä jotain odottamatonta kuten että lunta olisi toisellakin puolella paljon tai se olisi syvää pitkän matkaa niin takaisin kääntyminen menisi siinä vaiheessa hyvin hankalaksi, puhumattakaan jos nyrjäyttäisin vielä jotain. Vaihdan reissun pelkäksi käynniksi Sörfjellanin huipulla ja katson alas palattuani haluanko vielä lähteä reitille hieman loivempaa kautta Gjeskasta tai menenkö vain myöhemmin päivällä eteläpäästä pienen matkaa ja käännyn sitten takaisin. Laitan Tiinalle viestin suunnitelman muutoksista mutta odotetusti se jää odottamaan välitystä, kenttää ei ollut alhaalla parkkipaikalla joten ei sitä ole täällä tunturin huipun takanakaan. Parhaassa tapauksessa pääsen ylös ja löydän kenttää ennenkuin Tiina palaa Flakstadista tulemaamme tietä, huonoimmassa tapauksessa ylhäälläkään ei ole kenttää ja joudun palaamaan alas sekä kävelemään tietä niin kauan kunnes jostain saan taas yhteyden kyyditsijälle.
Lyhyillä pyrähdyksillä pääsen etenemään ylemmäs mutta katkonaisesti, taukojen väli lyhenee jatkuvasti. Korkeuden kasvaessa alkaa siellä täällä ylhäällä olevilla huipuilla näkyä valoa, merkkinä siitä ettei niiden edessä ole enää toisia huippuja estämässä valon liikettä.
Samalla kuitenkin kaikki alkaa tasoittumaan, tasaisen pinnan yläpuolella törröttävät maamerkit alkavat olla näkyvillä tuulen jatkuvasti pyyhkiessä niitä puhtaaksi lumesta. Alapuolella olevat koverat muodot taas alkavat näyttää petollisen tasaisilta eikä ole enää tavatonta että silloin tällöin kahlaan jo vyötäröäkin myöten välillä.
Tuulen esiin puhdistama reittimerkintä, yksi matkan selkeimmistä.
Maastoa joutuu jo lukemaan erittäin pitkältä matkalta jotta näkee missä kallio kiemurtelee lähes lumen tasalla, väleissä kulkevan syvän lumen ylittäminen kun syö voimia moninkertaisesti. Kiipeämisen osalta tästä tulee Strike one kun siihen lisää että paikoin lumi muodostaa lippoja jotka sitten tuulen voimasta sortuvat ja valuvat alas. Eväiden syömisen tai kahvien juomisen ajattelemisesta huipulla iloisesti maisemia tuijotellen olen jo luopunut ajat sitten. Tuuli on aivan järjettömän raaka (seuraavalle päivälle luvattu vaarallista myrskyä), sen mukana lentää jäähilettä ja olen vaihtanut paksut hanskat sekä naamasuojan mutten ole luopunut villapaidasta enkä takista vaikka kiipeän jyrkkää pitkää seinämää ja kehon lämmitys toimii täydellä teholla. Silti tämä on todella mahtavaa, minulla on koko päivä aikaa ja olen ylhäällä tunturissa kauniiden maisemien äärellä. Mitä ihmettä sitä muutakaan tekisin mieluummin.
Raskas mutta siitä huolimatta mahtava tapa viettää päivää.
Reittimerkintöjä alkaa näkymään enemmän ja enemmän. Hiljalleen luulen läheneväni huippua sillä näen jo poikkeavan korkean reittimerkin ja aivan kuin sen toiselle puolelle osuisi myös valoa. Lumen alla piileskelevä hiljalleen lisääntyvä liukas jää vaikeuttaa kuitenkin samaan aikaan pidon saantia jota kipeästi tarvittaisiin lunta vastaan tarpoessa (Strike two.) Ehkä noin parinkymmenen metrin päässä tuosta viimeiseksi ajattelemastani reittimerkistä tulee se viimeisin tikki. Otan askeleen ja horjahdan hieman toiselle polvelleni jolloin lumi liikahtaa ja halkeama liikkuu läpi isomman alueen. Liikahtava lumi tuntuu reisissä kuin aalto löisi niihin, varsinaisen lumivyöryn vaaraa ei ole vielä mutta tämä on tarpeeksi – Strike three, you’re out of here. Kolmen varoitusmerkin täyttyminen on merkki siitä että on aika kääntyä takaisin, vaikka mikä olisi. Jos tuntisin maaston paremmin niin tilanne voisi olla toisin mutta tuntemattomassa maastossa rajat ovat välttämättömiä enkä niitä ylitä. Katselen vielä haikeasti ylös ja aivot yrittävät kovasti laskelmoida reittejä mutta vaikka ”Sisulla, ei järjellä” on ehkä hieno hautakiven teksti, se painuu unholaan kovin nopeasti.
”Eiköhän lähdetä takaisin päin” käynnistää Yoshin innon, näkee että sekin alkoi väsymään vaikka intoa riitti. Paluumatka on kuitenkin odotettu näköjään.
Laitan Tiinalle uutta viestiä jossa kerron kääntymisestämme takaisin, edellinenkään ei ole vielä mennyt mutta verkkopalkki näyttää E joten nostan kynsikkäällä verhotun käden tuuleen ja huojuttelen sitä ympäriinsä. Pirun kylmää käsille mutta nahkahansikkailla ei saa kirjoiteltua. Joudun hieman palaamaan jälkiämme ja sitten viestit menevät perille, helpottavaa tietää ettei alhaalla tarvitse enää siitä huolehtia vaikka odottamaan joutuisikin. Suuntaan kuitenkin sivuun ensimmäiseltä polultamme ja laskeudumme lähemmäksi matalampaa aukkoa sivussa reitiltä. Jossain vaiheessa oli Tiinan vastauskin tullut että on vasta palaamassa ja olisi hetken päästä lähtöpaikassa. Tielle kaartaakin alhaalla lämmin auto jossa on huomattavasti mukavampi vaihtaa vaihtovaatteet kuin reitin varrella. Gjeskan reitti saa kyllä jäädä, kipuamiset on tältä päivältä kivuttu ja suuntaamme saaren tulipaikoille valmistelemaan lämmintä ruokaa ja kupin kuumaa.
Edeltävällä viikolla saimme lyötyä lukkoon menomatkan suunnitelmat. Matkaa olisi 16 tuntia, joten yhteen putkeen emme sitä lähde köröttämään. Pöydällä oli mm. toki vaihtoehtoja että ajamme niin pitkälle kuin jaksamme ja nukumme sitten autossa tai teltassa, viimeistellen sitten aamulla jäljelle jääneet kilometrit. Näin jälkikäteen ajatellen olen tyytyväinen ettemme näin lähteneet tekemään. Ei sillä, etteikö se olisi retkeilyhenkisesti ollut mukava vaihtoehto, vaan siksi että lopullinen tarkoitus oli keskittyä tutkimaan lopullista kohdetta paremmin. Näin pääsimme lepäämään paremmin ja ex tempore sorvatut retket olivat kutakuinkin täydellisiä. Ensimmäisen päivän 9h ajon päätimme sateiseen Pelloon ja se olikin viimeinen paikka missä näimme vielä tummaa maata.
Seuraavana päivänä puolen tunnin ajon jälkeen oli valkeat hiutaleet peittäneet kaiken nähdyn maiseman ja päivän ainoan tehtävän ollessa 4,5 h ajon Brenfjelliin otimme suunnaksi ajon Kuer- ja Särkitunturin kautta kiertäen Muonioon. Kuertunturin seutu tuntui silloin olevan kutakuinkin Suomen lumisateiden keskipiste eikä hangessa kahlaaminen haittaisi ollenkaan, erittäin tervetullutta narskuntaa vain. Sinänsä runsas ensilumen määrä aiheutti kuitenkin ongelman sillä se peitti reitin kokonaisuudessaan (jos Kuerille edes sellaista latujen lisäksi ylipäänsä meneekään), pienen arpomisen päätteeksi päätinkin vain runnoa ylös keskeltä rinnettä sen sijaan että olisin mutkitellut pitkää lenkkiä tunturin kupeilla. Toimiva, vaikkakin kovin hiostava vaihtoehto josta Yoshi ei ainakaan tuntunut olevan yhtään harmissaan.
Ylhäällä tunturissa reissun ensimmäiset porot muttei juuri minkäänlaista näkymää. Tai ei näkymää siinä perinteisessä mielessä, mutta omasta mielestäni se yksi kaikkein hienoimmista näkymistä, sumuun hajoavat valon säteet tunturin huipulla – eikä mitään tai ketään muuta näkyvissä missään. Kovín haltioittavaa että näistä tuli ensimmäisiä talvinäkymiä kesän jälkeen, talvi ei ainakaan pidätellyt yhtään mitään ensi iskullaan ja minä menin kanveesiin saman tien.
Ensimmäinen umpisessa suoritettu isku tunturille vei kuitenkin mehuja sen verran ettei Särkitunturilla käynti huvittanut enää ollenkaan joten kävimme vain ruokkimassa ahnaat kuukkelit parkkipaikalla ja jatkoimme matkaa.
Kilpisjärvellä kinosten määrä hieman hupeni, muttei maisema sentään päässyt tummenemaan. Päivän viimeiset valon hetket vietimme Iiton palsasuolla värikkäiden säteiden hellimänä, pieni rauhan hetki ennen tullin tuijottavaa silmää.
Kuinka tarkkaan tulli tarkastaisi retkueemme kahden vuoden tauon jälkeen? Kaikki konepellille raudoissa? Kaikki mahdolliset testit ja haastattelut sekä sen jälkeen konepellille raudoissa? Kaikki mehua vahvemmat takavarikkoon ja sen jälkeen kaikki konepellille raudoissa? Vaiko hiljainen lipuminen lumisateessa läpi kirkkaasti valaistujen tarkistuspisteiden ilman että kukaan lotkauttaa korvaansa yhtään sen enempää? Nyt olemme onneksi tilanteessa, jossa viimeinen vaihtoehto on se tyypillisin lopputulos, vihdoinkin. Kaksi vuotta meiltä on estetty pääsy Norjan puolelle, kaksi vuotta joiden tarjoamia retkiä kotimaan kamaralla en todellakaan kadu ollenkaan, mutta nyt on aika jollekin muulle.
Brenfjell-campingiin jäimme kahdeksi yöksi, tarkoituksena käydä kävelemässä Lulledalenissa ja muuten olla rauhassa joen varrella latautumassa edeltävästä työviikosta.
Ensin käytyämme Rovijoen putouksella totesimme kylläkin molemmat ettei Lulledalen tällä kertaa niin kovinkaan paljoa kiinnosta.
Esitin idean että kävisimme Guolasjavrilla jonne oli n. puolentoista tunnin matka, se nimittäin kuuluu paikkoihin jonne olen ehkä eniten kaivannut koronan aiheuttaman sulun aikana eikä niin korkealle välttämättä enää pääsisi viikon päästä. Lopulta näytti siltä ettei sinne enää tuon päivän jälkeen pääsisi millään Land Cruiseria heppoisemmalla, harvoin sitä autolla ajaessa vetää kovempia sykkeitä kuin kävellen kiivetessä.
Mutta kyllä se olikin sen arvoista – ai että.
Valkean puhtoista maisemaa, jossa lämpimien turkkiensa turvin porotokat vaeltavat ja elävät. Itse kuitenkin koen pakolliseksi tuijottaa tokkaa sillä silmällä että yritän etsiä joukosta potentiaalista mekaanikkoa mahdollisten ongelmien varuille. Olisiko se tuo valko-otsainen? Vaiko tuo jolla on mustat sukat ja toinen sarvi kateissa? Kumpi niistä on harjaantuneempi etsimään kadonnutta kipinää tai kampiakselin anturia? Täällä ei nimittäin muutoin ole yhtään ketään. Lammaspaimenet ovat aikoja sitten vetäytyneet alhaalla odottavaan laaksoon eivätkä ne ole 8-9 kuukauteen palaamassa lähellekään tätä järveä.
Retkeilijöiden aika Haltilla on ohi, enää sinne menevät vain konkarit ja elämäntapaintiaanit. Satelliittipuhelimen kanssa kulkevan odottelu onkin suhteellisen turhaa ja helpompaa olisikin vain kietoa jätesäkki pyllyn ympärille ja lähteä laskemaan kohti asutettua laaksoa alhaalla. Toki siinä tuo ongelma onkin, alas kyllä pääsee mutta nopeutta olisi mukava olla itse säätelemässä. Jos olet joskus käynyt Gorsabrualla niin osaat varmasti kuvitella ettei sitä alas viipottaessa vauhti ole hiljaisimmasta päästä.
Mutta takaisin nousuun, reitti on tuttu ja tiedän miten tie kulkee sekä mutkittelee. Sen johdosta uskallan käskeä autoa etenemään kohti valkeaa seinämää, moottori murisee valmiina ja etenemme hiljaisesti yhä ylemmäs. Neljä kumista tassua tarttuu maahan mutta siltikin pysähdymme kerran matkan aikana ja joudumme astumaan ulos arvioidaksemme tilannetta, jatkammeko vai jatkammeko vain sen verran että pääsemme kääntymään takaisin. Vaihtoehtoja ei aivan loputtomiin ole.
Seinämä on juuri tullut täydellisen valkoiseksi mutta muistan tarkkaan missä kohtaa olemme, käyn vielä kokeilemassa tietä ja raaputan sitä jalallani. Lumen alta tulee heti kivimursketta, ei jäätä. Uskallan siis nousta ylöspäin, pahinta olisi että pito tiehen katoaisi laskeutuessa mutta näin ei näytä vielä olevan. Ja toden totta, lopulta tie kääntyy vaakatasoon ja reunoilla olevat kivet (joskin terävät) näyttävät oikeaa suuntaa. Suuntaa, joka johtaa kohti tyhjää laaksoa, kaipausten laaksoa.
Täällä hymy nousee korviin väkisinkin. Rakastan tätä paikkaa, rakastan tätä hiljaisuutta ja rakastan tätä syrjäistä pohjoismaiden kolkkaa. Kävellessäni kohti rantaa tunnen olevani paikan valtias, tämä on täydellinen vapautus ja irtaantuminen arjesta sekä paluu aikaan sekä paikkaan jonka esi-isäni ovat minulle etsineet.
Takaisinpaluu on helpompi kuin kuvittelimmekaan, jäähileinen usva on hieman hälventynyt eikä tiekään ole jäätynyt. Matalilla vaihteilla jurnuttava luottojuhta kuljettaa meitä alaspäin, nyt olemme hyvissä käsissä emmekä voi muuta kuin odottaa laskeutumisen tasaantumista. Vielä yksi yö Brennfjellissä ja Senjan retki voi alkaa. Retki joka jättää kaiken tämän hienouden taakseen kuin pieru tuulessa.
Sateisen harmaana avautunut perjantaipäivä on mitä parhain vietettäväksi syksyisten metsän värien parissa. Tukikohdaksi kokkailuretkellemme valikoitui Ukkoherra, Evon retkeilyalueella oleva tuplalaavu. Se kohoaa metsän suojissa olevalla kallion nyppyrällä ja vuokralaavuna se on aivan täydellisen rauhallinen. Tiinan tämän hetkisten jalkakokeilujen johdosta lähdimme liikkelle vain yhdellä rinkalla ja samasta syystä halusimme päästä paikalle suhteellisen helposti.
Värispektrin ollessa laajimmillaan juuri nyt, katselimme saavuttuamme hieman maisemia ja kävimme ihailemassa lampien ja järvien rannoilta aukeavaa värinäytelmää. Mahan kurnimisen katkaistessa hiljaisuuden lähdimme sytyttelemään tulia tulevalle yösijalle. Kivelänahontien puomilla jätimme auton jälkeemme ja talsimme syksyn koristelemaa metsätietä pitkin kohti perille johdattelevaa kapeaa polkua. Matkaa ei ole paljon, ensin parisen sataa metriä tien uraa ja kutakuinkin polkukylttien kohdalta toiset parisen sataa metriä pientä polkua ylöspäin. Laavu sulautuu maisemaan täydellisesti ja tietämätön saattaa jopa aivan helposti kävellä sen alitse tietämättä siitä mitään, rinteessä oleva huussi kuitenkin paljastaa että muitakin rakenteita saattaa löytyä.
Helpon taipaleen aikana ehdimme muistelemaan edellistä käyntiämme tällä laavulla jolloin pohrasimme polveen asti ulottuvassa koskemattomassa hangessa rinkkojen sekä kummipojallemme (joka silloin oli mukanamme) olleiden kookkaiden lahjojen kanssa. Sama meitä hidastava paksu jääpintainen hanki oli tehnyt temput silloiselle etuvetoiselle autollemme ja olimme kuluttaneet koko valoisan ajan kaivaessamme sitä irti ja aina hieman eteenpäin. Silloin hiki oli virrannut niin autoa kaivellessa kuin perillä laavulle vievää polkua etsiskellessä niin että lopulta lumessa peseytyminen oli tarpeen. Tapahtumista huolimatta tuo oli erittäin hauska reissu, hyvässä seurassa vastoinkäymisetkin kun ovat vain ohjelmanumeroita.
Nyt pääsemme paljon helpommalla vaikka lyhyet etäisyydet pistävätkin aina ottamaan ”hieman” ylimääräistä painoa mukaan kun kerrankin on mahdollisuus luksukseen. Viimeiset askeleet jyrkän kallion päälle ja herkkujen täyteinen selässämatkaaja parkkiin laavun nurkkaan. Samantien vielä pienet sekoittelut lettutaikinalle ja muurikka kuumenemaan nouseville liekeille, onneksi taikinan olemme sekoittaneet jo valmiiksi joten sen kummempaa ei tarvitse tehdä.
Ukkoherran toinen laveri ja nuotipaikka.
Nyt voi rauhassa keskittyä olennaisimpaan eli liekkien tanssin katseluun ja sen ritisevän musiikin kuunteluun. Toiselle puolelle laavun käytävää halkovaa pitkää tulipaikkaa laitan pari isompaa halkoa muodostamaan hiillosta jonka kätköihin laitetaan lopulta illan varsinainen ateria, paisti, hautumaan.
Valoisaa aikaa on onneksi jäljellä mukavasti eikä kummoisempaa kiirettä tavaroiden järjestelyyn ole, lettu toisensa jälkeen kohtaa tuhonsa laavun nälkäisten asukkaiden käsittelyssä.
Kyytipojaksi välipalalle löytynyt lakka glögi hoitaa tehtävänsä palan painikkeena oikein loistavasti.
Toisen aterian päästessä valkosipuliin upotetuksi se piilotetaan kekäleiden alle ja Tiina jää hiilloksen luokse sillä välin kun lähden Yoshin kanssa pienelle lenkille.
Evo ei välttämättä ole sitä kaikista värikkäintä aluetta ruskan ihailuun mutta täällä havumetsän lomassa pilkistävät lehtipuiden väripilkut erottuvat kauniisti edukseen ja niiden pudottamat lehdet saavat pienemmät kuuset näyttämään jo koristelluilta joulukuusilta. Voimakas vihreä antaa tunnelmallista taustaa mitä moninaisimmille väreille ja hiljaisuuden vallitessa ympärillä on niin kovin levollista katsella maisemia metsän poluilta.
Kun pimeä alkaa hiljalleen kietoutumaan ympärille palaamme nuotion tuoksun houkuttelemana takaisin laavulle viettämään iltaa. Valot on jo ripustettu sopiville paikoille saapuvaa pilkkopimeää varten ja pedit valmisteltu.
Ruoan hiljalleen murentuessa matalassa lämmössä on aikaa käydä läpi lähenevän isomman reissun suunnitelmia, mutta muuten juuri nyt ei muuta tarvitse kuin istuskella laverilla kuunnellen vain liekkien huminaa ja syksyn lehtien ajoittaista kopinaa laavun katolle.
Aamulla osa seurueesta jättäytyi vielä pitkäksi aikaa makuupussin huomaan.
Puolisollani Tiinalla on reisiproteesi, häneltä on lapsuudessa amputoitu toinen jalka polven yläpuolelta. Tilalla oleva apuväline on joskus varsinainen oikukas mulkero eikä varmasti kenenkään ykköskaveri metsäpoluilla. Olisikin helppoa nostaa kädet ylös ja todeta ettei retkeily vain nyt ole se oma juttu, eikö? No ei ollenkaan, pienestä aloittaen ja liikaa ahnehtimatta vuodet ovat opettaneet tavan liikkua niin ettei tässä maassa enää oikein käymättömiä maastonmuotoja meille olekaan. Turhautumisia on tietenkin tullut lukuisia, kommelluksista puhumattakaan. Edelleen aika suuret räkänaurut saa aikaan sen kerran ajatteleminen kun kiskaisin Tiinan suosta ylös niin että toinen jalka vain jäi jälkeen törröttämään. Monesti on harmiteltu ettei kukaan loppujen lopuksi ollut seuraamassa tätä sivusta, olisi siinä ollut ihmettelemistä että kuinka kovaa se oikein kiskoikaan kun toinen meni ihan katki!? Ensisilmäyksellä kun proteesin kosmetiikka saa jalan näyttämään kovin aidolta.
Pienestä aloittaen
Tarina siitä millaista on retkeillä ilman toista jalkaa ei kuitenkaan ole se tarina minkä minä voisin kertoa. Siinä tarinassa minä itse olen vain sivustakatsoja, mutta yhteisiltä reissuiltamme, jo täyteen ikään ehtineen suhteemme ajoilta, on tarttunut monenlaista ja ehkä tästä on jotain hyötyä tai inspiraatiota muillekin.
Moni oppi on loppujen lopuksi aivan samoja asioita kuin normaalistikin retkeillessä ottaa huomioon. Suurimpana ehkä rauhallinen aloitus, kenenkään ei tarvitse olla heti alkuun suuri vaeltaja syrjäisimmässä erämaassa, eikä koskaan jos ei halua. Ei tarvitse olla oikean kokoinen, näköinen tai hienoimmissa varusteissa, eikä edes tarvitse olla aina iloinen vaikka retkikuvista sellaisen vaikutelman voikin saada. Riittää että tietää mihin juuri sillä hetkellä pystyy ja lähtee siitä kokeilemaan hieman vaikeampia haasteita. Matka on aina omamme ja toiset saavat kurkotella kuuta taivaalta aivan rauhassa jos eivät osaa nähdä kauneutta lähempänä. Mutta ihminen tyytyy helposti osaansa ja mielellään jättäytyy mukavuusalueelleen, eteenpäin on aina hyvä yrittää ja nykyään onkin jännä huomata kuinka valtavan paljon ylitse niiden joskus kahlinneiden rajojen olemme päässeetkään.
Siirtyminen tieltä ensin hyvin hoidetuille poluille ja siitä yhä pienemmille poluille on aina ollut iso muutos, kuten myös päivärepun vaihtaminen rinkkaan ja ensimmäisen vaelluksen ”Here we go” fiilikset. Puhumattakaan vaelluksen jälkeisistä ”selvittiinpäs” fiiliksistä, huolet siitä että proteesi kesti syrjäseuduilla ja rinkan aiheuttaman ylimääräisen painon eivät olleet turhia mutta sillä kertaa siitä ei onneksi tullut ongelmaa. Mutta jokaisen suuremman haasteen rappusen jälkeen olemme oppineet jotain mistä ehkä on ollut hyötyä ja minkä ansiosta olemme kevyemmilläkin retkillä voineet suhtautua vähän luottavaisemmin, yrittäminen on siis kannattanut. Turvallisuudesta kun on onnistuneesti saanut huolehdittua niin jäljelle ei oikeastaan kovin paljoa muuta jää.
Vaikeudet
Suurimmat haitat ovat tulleet eniten esille talvella, liukkaus ja syvät hanget ovat pahoja ja näistä varsinkin liukkaus on jo hyvinkin vaarallista. Itselle on niin helppoa ohittaa pieni liukastuminen ja unohtaa se välittömästi kun toinen jalka ottaa vastaan, mutta ilman toista jalkaa tätä tukijärjestelmää ei ole ja kaatuminen voi johtaa sen ainoan jalan pahaan ja pitkäkestoiseen vaurioon. Onneksi nykyään liukuesteitä ja nastakenkiä löytyy niin monenlaisia että jotain apua on sentään saatavilla. Näistäkään ei kyllä apua ole liukkaiden juurien kanssa kesäsateiden aikaan.
Syvään hankeen taas apuna on ollut edeltä auraaminen, usein liukulumikengillä saa tehtyä jollain tasolla riittävää väylää että Tiina pystyy joko jalan tai lumikengillä seuraamaan. Talvisin kuitenkin yhteisille lenkeille aivan parhainta ovat olleet monikäyttöurat tai moottorikelkkojen jäätyneet urat. Niiden avulla pääsee monipuolisempiin maisemiin kevyemmin ja ilman niitä olisi yhteisiä keskitalven retkiä paljon vähemmän. Toki suurimpia uhkia talvella yleensä on toisten ihmisten ajattelemattomuus tai vaikka lasten leikit jossa uhitellaan päin laskulla kun kuvitellaan että toinen vain hypähtää helposti sivuun. Syrjemmässä olevat alueet vievätkin tässä suhteessa voiton kirkkaasti kun ongelmat ilmaantuvat lähinnä liikkumisen hitautena josta taas selviääkin vähentämällä matkan pituutta. Yksi niitä erittäin tervetulleita asioita mitä itse olen oppinut on se kuinka pinnistelemällä löytää erinomaisia ideoita ja paikkoja jotta hienoja retkiä pystyy tekemään myös ihan lähiympäristössä.
Muilta osin vastaantulevat ongelmat ovat enimmäkseen hyvin samoja kuin muutenkin, mutta mittakaava vain on hieman eri. Joen ylityksessä liian vuolaan virran raja tulee vastaan jo huomattavasti aiemmin, rajuilman edeltä ei kiirehditä juosten pois ja kiikkerällä karahkalla tasapainoilun sijaan täytyy keksiä jotain tasapainottavaa. Toisaalta tässäkin kun vaihtoehdot ovat vähissä niin usein löytyy kovinkin erikoisia ratkaisuja joita ei muuten olisi välttämättä todellakaan tullut ajatelluksi.
Yhteinen tasapaino
Omalta osaltani kuvaaminen ja Tiinan hieman varovaisempi kävelyvauhti ovat yleensä sopineet aika hyvin yhteen, itselleni jää hyvin aikaa tehdä pieniä pistoksia mielenkiintoisten kohteiden pariin ilman että toisen tarvitsisi jatkuvasti kököttää odottamassa kuvaamisen loppumista. Yhteinen viestintä taas on niitä seikkoja jonka hiomiselle ei taida loppua tulla. Se missä itse koen, että olisi tarpeen vetää avustajana voimakkaammin jotta pystyn itse ylläpitämään vakaan asennon, saattaakin toiselle olla taas tasapainoa horjuttavan kovaa niin ettei jalansijan löytäminen tahdo onnistua.
Alkuaikoina kohteeseen etukäteen tutustuminen oli isommassa roolissa ja yritimme varsinkin pidemmille reissuille löytää tietoa siitä että mitä tarvitsemme mukaan. Usein kuitenkin vastaan tuli vain äärimmäisen rasittavia kuvattomia kertomuksia siitä kuinka helppo pieni kipaisu jonnekin oli ja paikalla odottikin pelkkää kivirakkaa. Luotettavia esittelyjä polkujen kunnosta tai pituuksista oli vaikea löytää. Eikä se nykyäänkään kovin helppoa ole, monella on hämmentävä tarve kutsua polkuja nousuineen ja laskuineen helpoksi ettei vaan vahingossakaan kukaan luule heikoksi. Helpotusta ei myöskään tuo tapa näyttää lähikuvaa omasta pärstästä kuvatekstillä ”tän näköistä siellä nyt sit oli”, mikä tietenkin on ihan okei, mutta äärimmäisen hyödytöntä omaan käyttöön. Omaan osaamiseen siis parasta luottaa, silloin yllätykset ovat paljon kevyempiä.
Retkipäivä saa tunnelmallisen aloituksen kun vetäytyy hetkeksi kiven koloon tulistelemaan ja kahvittelemaan. Yleensä tähän kovin yksilöityyn tarpeeseen sopivia paikkoja ei vain oikein löydy, mutta onneksi tämän lauantain aamulle oli yksi sellainen katsottuna. Kohteeksi Julunkivi Punkaharjulla Etelä-Savon maakunnassa.
Matka syrjäisten hiekkateiden läpi koki toki ensin takaiskun, kun matkalla silmiin osui tien viereisessä metsässä jonkinlainen kummulla törröttävä torni. Eikä mitenkään tylsän oloinen torni vaan reippaasti puiden latvojen ylle kohoava lasitettu koppi. Outo, mutta kiehtova, joten auton keulan oli ehdottomasti käännyttävä sen läheltä kulkevan maastotien päälle.
Retkiratsu syksyisissä maisemissa.
Juuri ohitettu maasto jokineen ja järvineen mielikuvissa polttaen se koukki sormellaan kutsuen, täältä näet paremmin – tule, tule.
Valitettavasti lehtomaisen sakeassa ja mäkisessä maastossa torni ei enää ollutkaan niin helposti löydettävissä eikä kartoissa näkynyt mainintaa joten puhdas jalkatyö oli ainut vaihtoehto. Aika kului, aurinko jatkoi nousuaan ja parhaat hetket hupenivat, mutta syteen tai saveen, kun tähän on lähdetty niin itsestäni tämä ei enää jää kiinni.
Maasto on jokatapauksessa hienoa ja värikästä, syksy on sen jo saavuttanut niin koivun lehtien korkeudella kuin sananjalkojen peitteissä. Omissa lahkeissa tämä kuitenkin näkyy vain tummana kosteutena kun poluttomassa metsässä pohraten etsii neulaa heinäsuovasta. Jossainhan sen on oltava kun se kerran tielle näkyi, mutta silmille kertyy vain hämäkin seittiä. Koiran jätin autoon koska maasto on liian vaikeaa nelijalkaiselle vuorikauriille joten mitä ***** minä täällä teen.
JA SIELLÄ se pilkottaa, hieman koivun latvasta tasaisempana näkyy ylhäällä jotain luonnonmuodoista poikkeavaa, neliömäistä ja tasaista. Suunnan nyt löydyttyä alkaa tornin perustukset näkymään jo maan tasallakin, kapeat teräksiset tikapuut nousevat jonnekin parinkymmenen metrin korkeuteen, enkä voisi olla valmiimpi kiipeämään.
Eniten ehkä ylempänä odottavan tuulettumisen takia ja siitä haaveillen alankin pakkaamaan tavaroita reppuun jonka jemmaan tornin juurelle. Oikea linssi kameraan, laajakulma varuilta taskuun ja kaikki ylimääräinen paino muuten pois.
Lukossa, pari kourallista pykäliä ja yläpuolella erottuukin ristikko ja sen laidassa jykevä lukko. Lu-kos-sa. Aivot ovat tottuneet ratkaisukeskeisyyteen joten pienen ohikulkevan hetken huomaan miettiväni miten pystyisin kiertämään lukon ja seuraavaksi miten pystyisin kiertämään saranat, jotka myös ovat lukolla suojattu.
Sitten vasta ajatukset selkenevät ja kertovat että avaimettomuus tarkoittaa että pääsy kielletty eikä kiipeäminen tule onnistumaan ja eniten ehkä harmittaa se etten tiedä miksi. Tässä maassa kaikki on niin kovin suojattua jos on mahdollisuus että jonkun kynsi lohkeaa tiimellyksessä. Mutta ei voi mitään, arpa osoittautui tyhjäksi tällä kertaa, kun ei tiedä mitä etsii eikä mistä sen löytää niin joskus tulee huteja. Välillä täytyy vain tyytyä itse etsimiseen ja jatkaa eteenpäin.
Lähemmäs pari tuntia tuhrattuna oli aika jatkaa taas matkaa kohti edempänä odottavaa ennestään tuntematonta kohdetta. Paikka näytti alkuun ruuhkaiselta kun lopulta syrjäisen tien levikkeelle pääsimme, pientareella useampi auto ja yksi suuri maasturi pysäköitynä jopa keskelle hiekkatietä – metsästäjiä siis. Tunnelma rajatun kokoisella ”laavulla” ei välttämättä olisi ollenkaan sama jos paikalla joutuisi istuksimaan jonkun paikallisen sylissä koko aamupäivän ajan. Mutta nähdähän tuo täytyy silti, yksi Suomen suurimmista siirtolohkareista on valjastettu suojaisaksi ja ilmavaksi laavuksi vanhan metsän keskellä. Sylit siis auki, täältä tullaan.
7-800 metrin matka metsän läpi kiemurtelee kallioisen maiseman läpi jonka värit vaihtelevat jäkälän ja kelojen harmaasta varpujen väriloistoon erittäin harmonisesti.
Siirtolohkareita näkyy reitin varrella muutamia, nekin ovat kohtuullisen kookkaita ja jossain muualla niistäkin varmaan kerrottaisiin tarinoita kuinka jättiläiset tai peikot ovat harteillaan ne paikalle tuoneet. Mutta perillä odottava lohkare jättää ne sen verran rajusti varjoonsa ettei kenelläkään ole enää jäänyt tarinoita näille toisille kivenmuruille.
Avoimesta ja värikkäästä maailmasta polku lähtee laskeutumaan kohti vihreän maton peittämää tiivistä metsää.
Alaskulkiessa jyrkkä ja kevyt polku näyttäytyy vastaan nousevan naisen silmissä juuri tässä kohtaa varmaan aivan muulta kuin kevyeltä. Kantamukset kertovat hänen näköjään yöpyneen paikalla ja huolimatta siitä, että edellinen yö on vietetty kiven kainalossa, kulkija on levänneen ja tyytyväisen näköinen. Vaihdamme tervehdykset ja hän mainitsee hiilloksen odottavan valmiina kun erkanemme suuntiamme kohti. Paljoa ei tarvitsekaan astella kun kääntyessäni pienen nypykän ympäri edessä kohoaa suuren varjon alleen langettava murikka, ensisilmäyksellä se ei edes mahdu kokonaan näkökenttään sillä katsetta laskiessa kivi jatkaa vielä kasvuaan. Mittaa sillä käsittääkseni on kutakuinkin 12 metrin verran.
Kalan suussa.
Toisella puolella näkyykin taas laavuosuus ja siisti nuotipaikka, se on kuin valtavan kivisen kalapatsaan suuhun olisi rakennettu nuotipaikka istuimineen. Yöpyjä on tosiaan jättänyt pienen hiilloksen turvallisesti odottamaan ja sen lisäksi valmistellut suuren kasan pieniä sytykkeitä ja halkoja odottamaan, sytykkeet voin onneksi jättää seuraavalle tarvitsijalle ja heitän pari halkoa maljaan sekä puhallan tulet käyntiin.
Visusti suojassa.
Hakkaan pölkyistä halkoja lisää ottamieni tilalle ja istahdan ihailemaan paikkaa. Erikoinen ja upea, parasta tietenkin että aivan tyhjä ja rauhallinen vaikka toisin luulin. Toki ilman aamuista seikkailua näin ei olisi vaan olisimme tulleet ehkä kesken toisen aamuvalmistelujen joten mukava että kävikin näin. Olisi tietenkin ollut kiva kuulla millainen yö täällä on ollut mutta oma rauha on aina omaa rauhaa, itselleni ja niin varmasti muillekin.
Tarkastelen hetken ympäristöä Tiinaa odotellessa (joka jalkaansa parannellessaan joutuu liikkumaan hitaasti), hyväkuntoiset istuimet, puuvaja ja huussi. Kyltin mukaan seuraavat laavut odottavat n. 15 ja 20 kilometrin päässä ja vaikka tälle laavulle olikin helppo tulla niin se on osa ”Vihreän kullan retkeilyreitistöä” joka kulkee tästä läpi. Itselle tämä osuus ainakin toimii erinomaisena mainoksena ja reitistö tallentuukin muistin syövereihin hyvään talteen.
Pian Yoshin hännän heilumisen nopeuden kasvu kertoo ryhmän olevan täysilukuinen ja on kahvittelujen aika. Nappaan kahvipannun kouraan ja lähden järven rantaan vettä hakemaan. Ranta peittyy hieman kumpareen ja puustojen taakse joten aukeavasta näkymästä olen ehtinyt muodostaa vasta kuvittelemani mielikuvan suohenkisestä pienestä järvestä, joka murtuu täysin kun edessä aukeaakin erämaahenkinen ja kalliolaitaisen jylhä järvi täysin kirkkaine vesineen.
En ollut sen kummemmin ennalta katsellut kartasta ympäristöä mutta tänne tosiaan pääsee oikein kätevästi myös soutelemaan/melomaan jos järven jostain toiselta rannalta hyvän paikan vesille laskuun löytää. Vaikea olisi valita kummasta muodosta liikkua tykkäisin enemmän, polku tunnelmallisen metsän läpi vai vesireitti kristallisen järven kannella. Ensi kerralla ehkä sitten toinen tai vaikka jonkinlainen yhdistelmä.
Haaveiluista herättyä palaan kahvipannun kanssa takaisin istuskelemaan nuotion ääreen ja persoonallista paikkaa tutkailemaan. Tulen kajo loimottaa mukavasti takanamme kaartuvan kiven pinnalla ja ritinät kajahtelevat sen seinämästä takaisin, tämän suuren kivisen suojelijan lävitse ei kyllä mikään ulkomaailman häiriö pääse lävitse.
Pitkästä aikaa retkelle lähtö kun kuun terävä sirppi vielä hallitsee pimeää taivasta. Siinä on aina jotain niin tunnelmallista lähteä liikkeelle pimeän turvin, laittaa takki niskaan ja syödä aamupala liikkeelle lähtiessä. Ihan hirveätä, tietenkin, mutta kahvi kourassa kohti autoa tietäen että hetken päästä kaikki aamuäreys katoaa sitä mukaa mitä pidemmälle tulevilla poluilla taivaltaa. Joten tavarat autoon ja kokka kohti kajastavaa taivaanrantaa sillä siellä odottaa uusi seikkailu.
Aurinko ei ole vielä edes ehtinyt ylös vuoteestaan kun saavumme reitille jossa emme ole aiemmin käyneet. Parkkipaikka on tyhjä, tähän aikaan vuodesta olisinkin hyvin yllättynyt kaikesta muusta. Tilaa ei toki muutenkaan ole kuin neljälle, ehkä viidelle autolle mutta osallistumisprosentti jää kyllä aamulla pieneksi. Reitti kutsuu kohti metsää, matalan ja paljaan kallion ylitse kohti Kairessuota.
Suon laidassa polku jakaantuu valintaan siitä kummin päin reitin haluaa kiertää, valitsen vastapäivään. Nostan kameran polun suuntaisesti ja sen valotusarvot kertovat ettei aurinko ole vieläkään noussut tai ettei sen pääsyä ole sallittu tänne kuusten alle. Jatkan matkaani kuusen oksien alle sillä jos ne suojelevat minua valolta, ne suojelevat minua kaikelta.
Hetki kaariholvien alla johdattaa kaartuvien pitkosten ääreen, on siis aika ylittää kosteampi osuus.
Samaan aikaan aurinko yrittää kivuliaasti nostaa päätään yli kauempana siintävien puiden, sen edessä kanervat syttyvät ja aamukasteen pisaroimat heinänkorret kimaltavat kuin lampputehtaalla.
Laskeuden hetkeksi kyykkyyn, kuten tapani on kun haluan kuunnella ympäröivää maailmaa – tietämättä ollenkaan mistä tämä tapa on syntynyt. Annan aistieni suurentua ja laajentua, levitä jaloista pitkoksille ja siitä pitkin suon pintaa läpi kosteuden ja kimalteen kohti kajastavan värikästä taivasta. Kyykyssä en ole uhka ja puiden tasalta lähteekin haukka liitoon, sen laskeutuva liito paljastaa saalistajan varpushaukaksi. Voiko se oikeasti olla niin nälkäinen että olisi väijynyt polun varren kahta pyytä, tuskin, mutta joka tapauksessa nyt se on ajatuksestaan luopunut.
Nousen ylös kallioille josta voin hetken vielä tarkastella Kairessuota ennen laskeutumista kohti Mieliäissuota.
Mieliäissuolle polku aukeaa mäen alla pistoreittinä, pitkoksina kohti näköalatornia taukopaikan kupeessa.
Hyväkuntoiset pitkokset jotka lopulta nostavat ylös suonlaidan mäntyjen tasalle, korkeudelle joka juuri kantaa yli suon takalaidalle asti. Näky yllättää, Kairessuon intiimimmän maiseman jälkeen en odottanut ollenkaan maisemien olevan näin laajoja.
Korppeja kiinnostaa uusi tarkkailija ja ne lähtevät lentoon kaartelemaan tornin näkökentässä. Ensimmäinen vierailija on aina mielenkiintoisin, ohilento on silloin välttämätön.
Laskeutuessa huomio kiinnittyy tornin infotauluun ja tornin rakennusvaiheisiin. MIKSI ihmeessä ei uutisoida tarkemmin tilanteita jolloin paikalle tuotava lintutorni kuljetetaan miehistönkuljetuskopterilla? How cool is that.
Kahden yön reissu Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle paikkaamaan itselle hieman tuntemattomammiksi jääneiden alueiden tuntemusta. Paras tapa oppia alueen kuin alueen luonnosta ja historiasta ovat tietenkin kansallispuistot ja näiden maakuntien rajoilla niitä on peräti neljä hyvinkin lähekkäin. Puurijärvi-Isosuo, Kauhanneva ja Lauhanvuori tarjoavat runsaasti ihmeteltävää ja ihasteltavaa pienuudestaan huolimatta, pienen matkan päässä odottaa myös Saaristomeren kansallispuisto hieman laajempine vesineen ja tutustumisen arvoisia olivat myös sen mantereen puolella olevat laavut.
Tämän tutkimusretken paikkoja, klikkaamalla alleviivattua voit siirtyä suoraan mainittuun kohtaan:
Korppi raakkuu ja jostain kurjet vastaavat, sen jälkeen tulee huumaavan hiljaista. Ainut kuviteltavissa oleva ääni on kanervan kellon kirkas hohde sateisen harmaana päivänä.
Isosuo
Edessä odottavat uuden tuntemattoman alueen pitkokset ja ensimmäiset vaikutelmat ainakin ovat mieleenpainuvia. En osannut odottaa alueelta ennalta mitään, mutta olen siltikin jollain tavalla yllättynyt. Perinnemaisemien keskeltä löytyi Isosuon laita, niin kovin levollisen ja hiljaisen oloinen retkikohde Satakunnassa. Keli on harmaa ja tuhnuinen mutta uuden kohteen edessä siihen ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, sitäpaitsi matalalla roikkuvien pilvien aikaansaama harmaa keli sopii suolle aina niin kovin osuvasti. Se voimistaa kaikkea äänistä väreihin ja aistit ahmivat kaikkia ärsykkeitä lähes yliteholla. Korppi raakkuu ja jostain kurjet vastaavat, sen jälkeen tulee huumaavan hiljaista. Ainut kuviteltavissa oleva ääni on kanervan kellon kirkas hohde sateisen harmaana päivänä.
Isosuolla on tämän kansallispuiston ainut varsinainen retkireitti, eikä sekään ole pituudella pilattu. Pohjoisella laidalla kulkee n. 2 kilometrin pituinen luontopolku ja sen alkuvaiheilta erkanee suora suunnilleen saman mittainen pistoreitti ohi vanhan turvesuulin (lato johon turvetta aikoinaan nostettu) Ala-Kauvatsanjoen taukopaikalle.
Hyppäsin pistoreitin pitkoksien johdattelemina halki korpisoisen maiseman kohti perillä odottavia karjan laitumia. Tässä kansallispuistossa tuo karja hoitaa maisemanhoidolliset tehtävät ja turvaa näin alueen monimuotoisuutta. Esimerkiksi kuovin taantumisen syyksi on monin osin epäilty perinteisen maatalouden katoamista.
Oikein nätti paikka ja uteliaiden lehmien kanssa hurahtikin pidempi tovi kuin olisin ennalta osannut ajatella. Erittäin mukava välivaihe ja suolle takaisin palaaminen tuli tämän jälkeen tehtyä aivan uusin silmin.
Takaisinpaluun yllätys
Juurikin puolessa välissä paluuta taivas tummeni nopeasti ja alkoi ensin tihuttamaan, sitten ropisemaan ja lopulta satamaan2. (Video on sateen alkuvaiheilta, kun luottavaisuus sateen heikkouteen oli vielä vahva.)
Lyhyelle reitille lähtiessä olin tehnyt ratkaisun ja jättänyt kaiken ylimääräisen pois, kuten vaikkapa kuoritakin ja muut turhuudet. Sateen kiihtyessä tihuttelusta sen verran kovaksi, etten enää millään ehtisi turvesuulin suojiin, päätin hypätä läheisen puun oksien alle odottelemaan.
Valitettavasti suolla kasvavat männyt eivät ole niin kovin tunnettuja rehevyydestään mutta olin vielä kovin vakaasti luottavainen sateen lyhytkestoisuuteen. Hetken päästä hanat todella aukesivat ja sateen suunta alkoi kääntymään, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin kääntyä mukana.
Kädet puuta halaten siis pyörin tässä vaiheessa piirileikkiä puun ympärillä, syvään henkeä haukkoen välillä kylmän pisaran valuessa selkänotkoa pitkin. Todennäköisesti taas mitä koomisimman näköistä puuhaa jos joku olisi sattunut tilannetta seuraamaan, mutta enpä kastunut sentään läpikotaisin.
Pisaroiden lopulta hiipuessa jatkoin matkaa ympyrälenkin varrella olevalle tornille maisemia ihailemaan. Pilkistelevä aurinko kävelystä lämmenneen kropan kanssa kuivatti vaatteita jo tehokkaasti ja hiljaisuutta kuuntelemaan olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Hieno paikka kaikkinensa, mukavan pieni ja ytimekäs.
Puurijärvi
Puurijärven puolella ei varsinaisia retkiä pääse tekemään, talvellakin liikkuminen on vapaampaa vain parina kuukautena sillä alue on erittäin tärkeä lintukosteikko. Kärjenkalliolla kävin katsomassa näköalatasanteelta näkymiä ja jatkoin matkaa laitumien läpi yhdelle Pohjoismaiden korkeimmista lintutorneista. Se onkin suhteellisen vaikuttava näky, kuin valtava puinen ufo puiden seassa. Ja yhtä vaikuttavat näkymät sieltä on myös suurelle kosteikolle. Täällä menisi kaukoputken kanssa helposti koko päivä eikä silti ehtisi kaikkia heinikkoja tutkia. Toisella puolella tornia voi taas tiirailla kuka lehmistä heilauttelee häntäänsä tai korviaan ensimmäisenä.
kauhanneva-Pohjankangas
Kauhalamminkierros alkaa askelilla satoja vuotta vanhaa tieväylää pitkin. Ensimmäiset maininnat tiestä ovat 1400-luvulta ja se väistämättä tuo oman lisänsä reittiin.
Vain normaalin sorastetun kansallispuistoväylän levyinen tie vie mäntyisen kangasmetsän lävitse kohti Kauhannevan suota jossa ainutlaatuiset kermit ja kuljut odottavat. Autocorrectin sitkeistä yrityksistä huolimatta kermit kirjoitetaan pienellä, perillä ei odota vihreää mupettia. Kyse on suon piirteistä johon palaan ihan hetken kuluttua.
Tie muuttuu lammen laidassa esteettömiksi pitkoksiksi jotka vievät helposti ylitse kosteamman osuuden.
Lampea kiertävät pitkokset taas kapenevat samalla kun näkymäkin vaihtuu jo selkeämmin suon ja pienen lammen yhdistelmäksi. Lammen laitaa kulkiessa harmaa taivas alkoi pisaroimaan hellästi auringonlaskun pilkistellessä pilvimassan raoista. Samalla hetkellä kapustarinta alkoi viheltämään kaihoisasti hiljaisuudessa, samantien lähes kylmät väreet – suon parhaat hetket käsillä.
Puiston toisella laidalla tuntuu auringonlaskun aikaan liikkeellä olevan yllättävän paljon ihmisiä ja aivan pieniä lapsiakin. Syy selviää vasta hieman myöhemmin kun heittäydyn juttusille paikalla ilmeisesti useampaankin otteeseen vierailleen pariskunnan kanssa – kurjet palaavat iltaisin ”päivätöistään” suoraan lyhyen reitin keskiössä olevan Kauhalammin ylitse. Täällä päin ylilentäjiä on myös huomattavan paljon ja näytökseen ilmeisesti varaillaan paikkoja jo hyvissä ajoin vaikka vielä kurkien määrät eivät ole lähelläkään huippuaan.
Vastapäivään kiertäessä pääsee lammen jälkeen näkemään mistä Kauhannevalle tyypillisissä kermeissä, kuljuissa ja allikoissa oikein on kyse. Ja syksyn hiljalleen lähestyessä niiden erot piirtyvät vielä tavallista selkeämmin. Kermi on suosta nouseva korkeampi ja kuiva varvikkoinen valli, kulju sen juurella oleva matalampi kostea osuus (joka mutkittelee kuin joki kermien ohjattavana) ja allikko taas on syvempi allas. Näin elokuun lopulla ja kuivan kesän jälkeen kuljujen heinikot loistavat keltaisina sekä oransseina kun taas kermit jo rusehtavat ja punertavat, niiden rinnakkainen mutkittelu ja vaihtelu laajalla suolla on upean näköistä. Auringonlaskun aikaan loppupätkää kävellessä joutuukin todella muistuttamaan mieleen pitkosten kapeuden silmällä pitämisen ettei vain vahingossa molskahda ojasta allikkoon.
Ojasta allikkoon vaiko kuitenkin pitkoksia?
Yösijaan
Tälle tutkimusreissulle valitsimme yösijaksi aivan Lauhanvuoren kupeessa olevan Airbnb mökin joka oli erinomainen niin sijaintinsa kuin olemuksensa puolesta. Löytyy nimellä ”mummon mökki jossa lemmikit tervetulleita.” (Ei mainos, en ole saanut enkä halunnut hyötyä) Helppo ratkaisu näiden kansallispuistojen tapauksessa, voi viettää päivän kohteita läpikotaisin koluten ja sen jälkeen peseytyneenä latautua sikeästi seuraavaa päivää varten.
lauhanvuori
Lähden kävellen maastoteitä pitkin kiertämään Lauhanvuorta, vaikka helpoin vaihtoehto tutkimiseen näin lyhyellä käynnillä olisi ehdottomasti pyörä. Maastopyörällä liikkumiseen tämä paikka sopisikin aivan valtavan hyvin.
Vuoren juurella tietä kävellessäni ja rinnettä kiertäessä voisin helposti uskoa olevani kaukana pohjoisessa. Hiekkainen kangas on helppo kulkea, kovin karun näköinen eikä alueelle istutetut poron sukuiset metsäpeurat ainakaan asiaa selvennä. Hiljaisessa puistossa on mukava kävellä rauhassa, puiden suojassa suopursu tuoksuu eikä ihmisiä ole. Suuntaan Kaivolammin tulipaikan ohitse ja lähden ylös nouseville poluille.
Ylemmäs reitit nousevat aina asteittain uusille ”terasseille” eli tasanteille jotka kiertävät Lauhanvuorta. Rinne on meren muovaama jäänne ajalta jolloin vuoren juuri oli vielä meren peitossa, se on hyvin erikoinen nousun tapahtuessa aina pala kerrallaan jonka jälkeen ollaan taas uudella tasaisella terassilla. Lauhanvuoren keskivaihe on kaikista karuinta ja samalla kaikista avoimminta aluetta sillä meren aallot ovat huuhtoneet hiekkaiset rinteet puhtaaksi ravinteista. Viimeiselle terassille tullessa maisema tekee rajun muutoksen, huippu on aivan vehmas ja tiheästä kasvustosta koostuvaa. Sata metriä ympäristön lakeuksia korkeampi vuoren laki paljastuikin jääkauden jälkeen ennen ympäristöä säästyen näin meren voimalta.
Merelle tuulettumaan
Meri on lähellä vaikkakin se on vetäytynyt jo noin 50 kilometrin päähän Lauhanvuoresta. Toisena päivänä halusimme käydä myös tuulettautumassa meren rannalla, jotta näemme mitä tämän puistokolmikon länsipuolella on. Ajoimme Merikarvialle ja sen rantateille etsiskelemään sopivia paikkoja. Houkuttelevaksi kohteeksi nousi kunnan ylläpitämä Kräsooran laavu ja näköalapaikka.
Luonnonsuojelualueen ohessa oleva uudehko laavu ja näköalapaikka tarjoavat mukavan paikan pysähdykseen.
”Juki” -koira tekee tarkastusta laavulla.
Jonkin matkaa Kräsoorasta etelämmäs Pooskerin Natura alueella oleva Sälttöön laavu kuuluu Selkämeren kansallispuiston harvoihin mannerkohteisiin. Kansallispuiston laavuna se onkin jo yöpymiseen soveltuva.
Pieneltä sievältä rantareitiltä tulimme risteykseen, jossa olimme kääntymässä vasemmalle, mutta päätietä letkassa ajavat veteraanikuorma-autot saivat kääntymään niiden perään. Ja ne olivatkin upea näky mutkitellessaan kauniissa maisemissa maalaistiellä. Hyvän aikaa niitä jaksoi ihastella kunnes koimme jo parhaaksi jatkaa omaa matkaa ja erkanimme joukosta ”oikaistaksemme” hampaanpaikat suusta lennellen pesulauta tietä takaisin.
upea mustasaarenkeidas
Takaisin tulimme Mustasaarenkeitaan luontopolun kautta. Hauska keidassuo jolle tuntuu erikoiselta nousta ja laskeutua pois. Ympäristöään korkeammalta suolta vesi valuu pois, jolloin siellä viihtyvät vain kaikista sitkeimmät kuivassa selviävät suokasvit ja keidassuon ympärille taas muodostuu kovin vihertävä kosteampi alue, korpimetsä.
Retkikohteeseen mennessä joutuu kyllä todella luottamaan karttapalvelun osoitteeseen, aivan tien loppuessakin tahtovat luontopolun kyltit jäämään tiiviin ja vihertävän lehvästön taakse, toki ainahan aarteita kyllä kuuluukin hieman etsiä.
Piiloon yrittävä keidas odottaa.
Kahdesta väylästä myötäpäivään mennessä sorattu polku oli alkanut hieman kasvamaan umpeen joten suolla odottavat hyväkuntoiset ja leveät esteettömät pitkokset yllättivät perusteellisesti. Niiden päässä oleva yhtälailla hyväkuntoinen rampein varustettu lintutorni tarjosi hienot näkymät hiljaisen suon yläpuolelta.
Paluumatkan polku (p-paikalta vastapäivään) olikin jo hieman leveämmässä kunnossa. Molemmat polut johdattelevat kulkijan komean korpimetsän läpi ja kaikkineen matkaa kertyy n. 1,5 kilometriä. Erittäin suositeltava kohde jos on lähettyvillä.
katikanKanjoni lakeuksien keskellä
Kauhanneva-Pohjankankaan puolella sijaitsevalla Katikankanjonilla tuli viimeistään selväksi että Etelä-Pohjanmaalla ei ainakaan tarvitse kuvitella voivansa retkeillä vaivattomasti tasaisessa maastossa. Katikankierros nimittäin ensin laskeutuu veden hiekkamaahan kovertaman 20 metrin syvyisen kanjonin pohjalle ja sieltä välillä ylös ja takaisin alas, eikä veden muovaamat hiekkaiset rinteet ole ollenkaan loivia. Mutta hienoja ne ovat ja komea on niiden keskellä vapaasti virtaava purokin.
kiviä ja tyhjyyttä ihailemassa
Lauhavuorelle taas illaksi palattua oli aika käydä katsastamassa Kivijata ja Aumakivi sekä näkymät Lauhanvuoren luontotornista.
Meren vanha ranta, kivijata, on kuin jättiläinen olisi kerännyt ympäröivästä hiekkakankaasta kaikki kivet yhteen paikkaan.
Aumakivi on nimestään huolimatta peruskalliota ja sen näkyvä osa on itseasiassa osa paasia joka on kulunut kiven muotoon.
Lauhanvuoren luontotornilta oli vaikuttavaa päästä näkemään ylitse laakean metsämaan. 231 metriä korkean vuoren ulottuessa sen 100 metriä ympäristöä korkeammalle ja 22 metrinen torni vielä siihen päälle niin ympäristöstä ei ainakaan näkymiä estäviä esteitä nouse. Näky itsessään on suhteellisen ”tyhjää” täynnä mutta on vaikuttavaa ajatella kaiken tuon alapuolella näkyvän olleen joskus aikoinaan meren peitossa ja nyt pystyy hyvänä päivänä näkemään 70 kilometrin päässä siintäviä kohteita jotka ihmiset ovat kodikseen tuosta nousseesta erämaasta kasvattaneet. Auringonlaskua halusin kuitenkin päästä ihailemaan maan tasalle harvan männikön väliin ja jatkaa siitä matkaa kohti iltanuotion savuja ja saunan lämpöjä.
kotiinpaluu mutta vielä jotain pientä nähtävää
Lauhanvuoren huipulta laskeutuu reitti kohti Spitaalijärveä, hapanta puhdasvetistä lammikkoa jolla on aikoinaan niin vahvasti uskottu olevan parantavia vaikutuksia että sitä on kuljetettu jopa Venäjän ruhtinaille.
Nätti reitti helppokulkuisella polulla kohti tätä kimaltelevaa helmeä oli kovin hieno ja osuva lopetus tälle käynnille.
Pirulanvuoren näköalatorni
Suodenniemi
Kotimatkalla n. 5 km Lavialta (Laviantie 600) hienon maiseman jälkeen näkyi vielä tienvieressä kyltti tornille joka oli pakko käydä katsastamassa. Nousuihin jo lopen kyllästyneenä olin tyytyväinen tämän ollessa vain 200-300 metriä + rappuset mutta näkymä oli tämän kevyen vaivan arvoinen. Järvisuomea parhaimmillaan ja helppo suositeltava kohde käytäväksi. Sieltä löytyi myös mielenkiintoinen maininta reitistä korsulle joka laskeutui jonnekin alas kallioiden ja järven väliin. Matkaa kuitenkin sanottiin olevan 10km joten tällä erää sai jäädä väliin, mutta kiinnostamaan se jäi.
Kirjoittajalta:
Kiitos sinulle matkaseurasta ja lukemisesta. Halusin laittaa nämä yhden reissun kohteet samaan jotten pommita sähköpostitse tilaavien lukijoiden palvelimia päivittäin, vastavuoroisesti tästä tuli kovin kookas mutta käsittääkseni sähköpostin alalaidasta pääsee asettamaan tuleeko posti kokonaisena vai tuleeko siitä vain ilmoitus. Pistäkää palautetta joko tuohon alle tai suoraan minulle Tuomo@tuomonykanen.com jos muutostoiveita ilmenee.
Metsistä huipuille 