- Alueesta yleensä
- Matkaan
- Kupla otsassa
- Avotunturiin
- Määränpää löytyy
- Jalka hajalla
- Takaisin suolle
- Asfaltille
Alueesta yleensä
Suomen suurin erämaa Kaldoaivi on 10-kertaa Helsingin kokoinen ja reilusti yli puolet koko Utsjoen alueen neliökilometreistä. Lännessä Inari-Utsjoki välin E75-tiehen rajautuva alue täyttää pääosin koko päälaen koillisen kulman Tenojoen vartta lukuunottamatta. Reunoiltaan ikiaikaisten tunturiylänköjen reunustaman alueen keskusta on vetistä suo- ja järvimaisemaa jota joet halkovat ja kapustarinnat vahtivat. Alueen kuninkaina voi pitää Galddoaivin, Alle Galddoaivin ja Urra Galddoaivin muodostamaa tunturikolmikkoa ja niiden vieressä korkeimmalle, 443 metriin, kohoavaa Guorboaivia. Tämä tunturiselänteiden ryhmä ei nouse kovin korkealle mutta matalan ympäristön ja sijainnin johdosta se on silti paljakkaa. Guorboaivin voi maiseman mataluuden johdosta nähdä lähes kaikille erämaan laidoille asti.
Koskematonta erämaata Kaldoaivi ei varsinaisesti enää ole, niinkuin ei tässä maassa mikään muukaan maapläntti nykyään, mutta tunnelmaltaan sitä voi kyllä mielestäni sellaiseksi sanoa aika huolettomasti. Porotokkien ja niitä paimentavien poromiesten käytössä olevilta laidunmailta löytyy näiden käyttämiä rakenteita ja mönkijäuria jotka halkovat erämaata. Itäisen puolen laidalta löytyy Pulmanki-Sevettijärvi retkeilyreitti jonka varrelta löytyy yleiseen käyttöön tupia ja pitkoksia, keskellä erämaata ei yleiseen käyttöön löydy mitään muuta suojaa kuin vanhan erämaavartijan kammi eli ”Aadolfin kammi.”
Kaldoaivi ei ole aloittelijan tai ylipäänsä heppoisesti otettava retkikohde. Vaikka hyvänä päivänä kulkeminen onnistuisikin helposti voi alueen säätila vaihtua hyvinkin nopeasti ja arvaamattomasti eikä huonon kelin aikaan muita kulkijoita taatusti tule vastaan.
10 kuvan maistiaisgalleria
Matkaan
Itselle Utsjoen alue on aina ollut rakas, kumpuilevasta tasaiseen avotunturiin vaihtuva alue tuntuu olevan kuin pieni pala omaa sielua. Tuon Utsjoen alueen keuhkot on Kaldoaivi, sen sydän Kaldoaivista löytyvä Vetsijärvi ja joet sen verisuonisto joka kuljettaa elämää halki erämaan ja kohti Jäämerta. En joutunut osaltani edes harkitsemaan muuta kohdetta kun oli päätettävä missä vietän loman viimeisen viikon Tiinan kääntyessä Kolarista takaisin etelää kohti. Ainut seikka joka olisi saanut vaihtamaan kohdetta olisi ollut silloin etelää korventaneen helteen matkaaminen näille seuduille. Mutta onneksi näin ei käynyt vaan sääennuste lupasi n. 10-18 asteen väliin osuvaa lämpöä eli lähes täydellistä vaellussäätä. Jonkinlaisia rankkasateita oli luvassa ja se hieman hidasti ensimmäisiä päiviä kun koin välillä parhaaksi suojautua varmuuden vuoksi ettei tarvikkeet pääse kastumaan läpikotaisin heti alkuun. Tosin sen kummempaa suunnitelmaa itselläni ei ollut ja voisin vaikka ihan hyvin ollakin vain paikallani erämaassa jos siltä tuntuisi ja keli kääntyisi rymiseväksi.
Lännestä itään (Kolari-Ivanasvarri) siirtymisen jälkeen joudun hieromaan autoa paikoilleen pitkän tovin, autoja ja peräkärryjä on jätetty vähän sikin sokin ja haluaisin jättää oman auton niin ettei se viikon aikana olisi kaikkien muiden tiellä. Suuren kiven, puiden ja yhden parkkeeratun auton keskellä nurkassa on juuri sopivan kokoinen paikka mutta sinne pääsemiseen ei oikein ole tilaa. Joudun pitämään ikkunat täysin auki jotta pystyn tarkkailemaan etäisyyksiä ja tämän johdosta ohjaamon valtaa kookas hyttysparvi. En ole niin kovinkaan innoissani niiden määrästä ja vielä vähemmän innoissani etten saa niitä huidottua tässä millimetrin tarkassa pujottelussa jonka johdosta saan auton kuitenkin keinautettua sopivaan kuoppaan. Vieressä olevalla autollakin on suora linja pois – oma pois pääsy taas voi olla hieman hankalampaa mutta se on vasta ensi viikon murhe. Rinkkaan olen tehnyt jo viimeiset silaukset ja ylimääräisten eväiden tunkemisen matkan varrella olleella levikkeellä joten nyt voimme Yoshin kanssa vain lähteä kipuamaan. Jätän ikkunaan lapun johon kirjoitan milloin suunnilleen olen palaamassa ja summittaisen alueen mihin olen lähdössä. Kello on varttia vaille kahdeksan torstai-iltana ja erämaa kutsuu.
Päivä on ollut lähes helteinen ja ilta jatkaa samaa rataa, onneksi samanlaisia lämpöjä ei ole luvassa tulevalle viikolle. Rinkan ollessa painavimmillaan ja kelin kuumimmillaan on nousu erittäin kivikkoista, lähes rappusmaista, uraa ylös kovin hidasta. Mutta kun aurinko valaisee vielä pitkään ja olen levännyt ei meillä ole mikään kiire. Saavumme kun saavumme, missä ikinä se kohde tänä yönä sitten onkaan. Yoshi on huipulle saavuttuamme hieman hämillään kun emme käännykkään takaisin vaan jatkamme vielä pidemmälle, ”voi poika kun et osaa vielä aavistaakaan”
Hyttyset jäävät alas, ne eivät seuraa eikä niitä enää ylempänä tule uusia. Lopulta koko reissun ainut kohtaaminen niiden kanssa jää tuohon parkkeerauksen aikana pörränneeseen parveen.
Ivanasvarrin ylityksen jälkeen mönkijäurasta tulee siedettävämpi vaikkakin kosteissa kohdissa ura on aivan mössöä.
Soistunutta lampimaisemaa jossa illan valo viipyilee.
Tunturimittarin syömiä tunturikoivun rankoja.
Kulunut mönkijäura tarjoaa alkuun nopean väylän pidemmälle erämaahan pääsyä varten.
Aurinko tekee laskuaan mutta lakeuden vuoksi se paistaa vielä pitkään.
Ensimmäisen yön yösija alkaa häämöttämään.
Pääsemme Ivanasvarrin yli ihan mukavasti ja lopulta paljon pidemmällekin kuin olin ajatellut että illalla ehdimme. Hieman ennen yhtätoista illalla pystytän telttaa ’Vudnesjavrin’ rannalle n. 10 kilometrin matkan jälkeen. Kaukana järven päädyssä olevassa teltassa haukkuu koira ja joku könyää teltasta pikaiseen katsomaan haukun syytä. Seuraavan kerran tulenkin nähneeksi ihmisen vasta neljän päivän päästä. Vudnesjavri on osuva nimi tälle järvelle näin kauniina iltana, ’javri’ tarkoittaa järveä ja ’Vudnes’ onnekasta, juuri siltä nyt iltauinnin jälkeen tuntuukin.
Kupla otsassa
Sen enempää ajattelematta tulen jättäneeksi pyyhkeen ja paidat ulos puun oksille tuulettumaan lämpimänä iltana. Yöllä saan könytä hakemaan ne telttaan kun alkaa satamaan. Jatkan heti uniani sillä ajomatka Kolarin puolelta tänne ja illan kävely on taannut hyvät unet, puhumattakaan hiljaisen ympäristön hyödystä. Herättyäni tuijottelen aamulla pitkään tulevaa kohdetta, Guorboaivia, samalla ihmetellen tasaista tiputtavaa ääntä. Aivan kuin hana vuotaisi.
Teltta on kasvattanut kuplan otsaansa ja se valuttaa vettä pisara kerrallaan teltan keskelle niin että makuupussi ja -alusta ovat saaneet jo osansa. Olen tosiaan nukkunut niin sikeästi etten ole ollenkaan huomannut tai reagoinut asiaan yöllä. Tyhjään tuon useamman litran lammikon katolta ja tarkastan vauriot. Ei onneksi mitään mahdotonta, mutta täytyy viimeistään ennen ensi yötä korjata asia ja kuivattaa varusteita. Keli on muuttunut harmaaksi ja sateen uhkaiseksi joten en käy sitä nyt tekemään vaan pakkaan tavarat ja lähden taivaltamaan.
Vudnejavrin takana siintävä Guorboaivi, jonkinlainen maamerkki päivän kohteeksi jos sateen uhkaa uhkuva keli sen sallii.
Vudnejavrin jälkeen mönkijäura haarautuu, toinen ura kääntyy pohjoiseen kohti Vetsijärveä ja toinen kohti itää. Molemmat urat ovat tässä vaiheessa vielä hyvin vahvoja ja kuluneita. Suuntamme kohti itää.
Vesistöt alkavat muuttua huomattavasti erämaisemmiksi eikä jälkiä ihmisistä enää niin näy.
Sateen uhkan vuoksi koen parhaimmaksi laitella teltan pystyyn ruokatauon ja -levon ajaksi.
Taustalla tunturimittarin tuhoamia tunturikoivuja.
Kuivattu jauheliha vettymässä ja pastaa.
Hiljalleen suurimmat metsäkeskittymät alkavat jäämään taakse.
Pois uralta
Cuodjavarrin jälkeen hylkään uran ja käännyn pohjoiseen kohti soista alankomaata. Aluetta halkoo hieman korkeammat kummut ja niiden välissä vetiset palsasuot. Etsiskelen korkeuskäyristä itselleni sopivan väylän joka osoittautuu toimivaksi vaikka välillä joudun harppomaan ja hyppimään turvekummuilla tai raskaimmassa tapauksessa kahlaamaan.
Mönkijäuralla saavutettu nopeus on muisto vain, maasto ja pujottelu hidastaa nyt etenemistäni huomattavasti.
Suolla vapauden tunne hyökyy ylitseni irrottaen sivilisaation ikeen selästäni ja kutsuen kotiin kohti hiljaisuutta ja tyhjyyttä.
Pujottelua kiviä ja harjanteita kohti.
Harjanteiden välissä oleva suo on kauempaa houkuttelevan tasaista mutta sarojen juuret saattavat olla helpostikin 40 sentin vesikerroksen alla. Esimerkiksi tällaista heinikkoa olisi parempi kutsua pieneksi matalaksi lammeksi.
Porot liikkuvat tasaisesti kuin kävelisivät pallokentällä.
Reissun paras välipala, ruisleipää hyvällä täytteellä.
Reitin suunnittelua
Tyhjälle rauhalliselle maisemalle dramaattiset pilvet ovat lumoavan upea vastakohta.
Pilvet ovat hiljalleen tiiviimmäksi keräännyttyään alkaneet satamaan. Olen kuitenkin kutakuinkin juuri sadepilven rajalla, kävellessäni eteenpäin sade kiihtyy mutta jos pysähdyn sadekin loppuu aivan hetken kuluttua. Tuntuu kuin olisin jonossa jonkun tahallaan hidastelevan takana. Jonkin aikaa kävelen aina siihen asti että sade kiihtyy heikoksi suihkuksi jolloin pysähdyn hetkeksi odottamaan hidastelijan taas saavan pienen etumatkan. Jonkin aikaa tätä leikkiä leikittyäni tuuli voimistuu ja tummat pilvet lähestyvät jo muiltakin sivuilta joten alan katselemaan telttapaikkaa.
Pieni harjanne tarjoaa mukavan suojan tuulelta joten nousen sen taakse, pystytän leirin ja lähden peseytymään. Jätän vaatteet tuulettumaan vaivaiskoivujen päälle ja siirryn katselemaan millaisissa vesissä tänään temmellettäisiin. Näyttäisi olevan hyvin matalaa ja tasaisen hiekkaisen näköistä pohjaa jossa vettä on päällä noin 10-20 senttiä. Hyppelen ensimmäiset askeleet pinnan ylle nousevien kivien päällä – ”kivet kelluvat” huomaan ajattelevani kun kookkaammatkin lohkareet horjuvat jalkani alla matalassa vedessä.
Molskahdan veteen yhdeltä keikkuvalta kiveltä ja huomaan pohjan olevankin turvetta, tiivistä sekä lähes metrin syvää turvetta. Räpiköin, kahlaan ja kauhon takaisin rantaan. Nostan itseni ylös ja huomaan olevani vyötäröstä alaspäin aivan ruskean turpeen peitossa. En kuitenkaan usko että pystyisin vakuuttamaan ketään että turve on syypää. Seison alastomana lammen laidalla ja näytän siltä kuin retkiruoat olisivat tehneet todella pahat tepposet, varpusparvi olisi niin sanotusti rynnännyt väärästä päästä voimalla ulos. Nyt siis todella tarvitsen pesua.
Hien kanssa vielä pystyisi elämään mutta tämä täytyy korjata. En kyllä tahdo keksiä miten, koko lammen pohja on todennäköisesti samanlainen joten en löydä paikkaa mihin astua. Ratkaisun on siis oltava kivet ja varsinkin hieman kauempana oleva isompi kivi. Hyppelen taas kiveltä kivelle – kuin apina – alastomana ja pakaroista alaspäin ruskean turpeen peittämänä. Ei tällaista voi kyllä käydä muualla kuin erämaassa, mieleen hiipii välttämättä jonkinlainen sairas Wipeout ohjelman kopio, jossa tämä kilpailija onneksi onnistuu tavoitteessaan ja pääsen suurimmalle kivelle.
Jopa isokin kivi huojuu turpeen päällä mutta sen muoto tekee onneksi ikäänkuin lipan veteen ja pääsen siihen istumaan sekä kauhomaan vettä päälleni. Puhdas! Mutta en vielä turvassa, takaisin pitäisi päästä ilman että molskahdan veteen koska silloin täytyisi urakka aloittaa taas alusta.
Viimeistelen puhdistautumisen lopulta suomaaston pienissä lätäköissä jotta saan turpeen jäämät pois ja pääsen telttaan laittamaan ruokaa sateen ropistessa kankaaseen.
Sateen jatkaessa matkaansa telttakankaasta kauemmas lähden iltalenkille katselemaan maisemia, matalan valon pidentäessä varjoja erämaa näyttäytyy kauneimmassa asussaan. Kultainen kajo ja hopeisena kimaltavat vesistöt ovat rentouttavaa katseltavaa ennen nukkumaan menoa.
Avotunturiin
Aamu aukeaa paisteisena joten tuuletan vaatteet ja varusteet ”pihalla” sillä välin kun laitan aamupalaa.
Pyykkinarujen levittämiseen mahdollisuudet ovat aika heikot.
Soisen maaston läpi kulkeminen on kuin liikkuisi labyrintissa, välillä täytyy palata takaisinpäin ja edetä siksakkia. 100 metrin matka saattaakin näin kasvaa helposti jopa 500 metriin.
Vellovan rahkasammaleisen kosteikon läpi ei edes kannata yrittää mennä jos haluaa kenkänsä säilyttää.
Usein vaalea heinikko tummemman varvikon keskellä ei ole sen parempi vaihtoehto, ainoastaan vain toisenlainen väri lammelle.
Kivikko taasen on täydellinen paikka heittää rinkka selästä hetkeksi. Turvekumpujen ja kosteikkojen välissä kun ei siihen tilaa ole.
Evästä taas pystyy keräämään suorilta käsin turvekumpujen päältä ilman että tarvitsee edes kumartua, ja evästä riittää aivan suunnattoman paljon.
Kapustarinnat huolehtivat taustamusiikista.
Suota ja varvikkoa.
Tunturijärvet ovat täynnä alleja joita harvinainen kulkija kovasti kummastuttaa.
Siipirikkoa esittävät riekot taas juoksentelevat maalla poteroidensa suojissa kunnes lehahtavat käkättäen siivilleen jossain kauempana pesästään.
Erämaan elämää jää mielellään tarkkailemaan ja ihailemaan, jo senkin vuoksi että suomaastossa kahlaamisesta on mukava pitää pieniä hengähdystaukoja.
Hiljalleen hivuttautumalla olen paitkoinut lähemmäksi ylöspäin nousevaa maata, on aika seurata porojen esimerkkiä ja siirtyä ylängölle.
Ylös
Up up and away.
Tunturin ylhäällä odottava mönkijäura suuntaa kohti Pulmankijärveä joten suuntaan suunnilleen samaan suuntaan kunnes keksin minne olen menossa.
Vedensuodatinpullo toimii ottamalla kaksiosaiseen vesipulloon vettä ja painamalla toinen tiivis osuus sen päälle. Paine työntää veden suodatinkapselin läpi joka poistaa vedestä pois kaikki epäpuhtaudet, bakteerit ja virukset. Tämän jälkeen tiiviimmästä osuudesta voi juoda suoraan. Ennen lähtöä vaihdoin omaan Graylin pullooni uuden suodattimen ja parin päivän jälkeen alkaa käydä täysin selväksi että uusi kapseli on viallinen vaikka olen käyttänyt sen läpi vain hyvin kirkkaan näköistä vettä. Testasin sen vaihdon jälkeen mutta vaikka se toimi uudeksi kumman hitaasti ei se tuntunut kuitenkaan liialliselta että olisin kokenut syytä reagoida asiaan sen enempää. Mutta nyt sen toiminta on muuttunut hyvin raskaaksi ja hitaaksi. Hyvä puoli on että suodattimen läpi kulkeneeseen veteen voi kyllä luottaa mutta veden suodatus on tuskastuttavan hidasta ja rasittavaa. Viimeisinä päivinä joudun jo pitämään taukoa että saan painettua suodattimen kerran pohjaan saakka. Erämaasta poistuttuani kokeilen laittaa vanhan kapselin paikoilleen ja huomattavasti enemmän käytettynä se toimii vielä vauhdilla joka on vain neljännes uuden vaatimasta ajasta. Valmistajan vastine oli että suodatinkapseli on ollut suutari. Jatkossa pidän huolen että tulen testanneeksi suodattimen toimintaa pidemmän aikaa jotta pystyn varmistumaan sen toimivan hyvin.
Katsoessa alas Kaldoaiviin ei päässä tahdo pyöriä mitään ajatuksia. Silmät harhailevat vesistöissä joita löytyy pienemmistä isompiin ja siirtyvät niistä kumpujen reunoille sekä näiden kumpujen selkien ylitse toiselle puolelle ja takaisin. Etsin maisemasta yksittäisiä puita, vaeltavia poroja ja ihailen pilviä. Pilvien massaa ei huomaa oikeastaan muualla kuin erämaassa. Hitaasti ne lipuvat, useiden kymmenien kilometrien lauttoina taivaalla vain kokoontuakseen toisten pilvien kanssa vielä isommaksi kanneksi.
Jos eilen olen joutunut jonottamaan sadepilvien perässä niin nyt käy päinvastoin. Toiselle puolelleni ilmaantuu sateen harmaa verho joka kaartaa selkäni taakse ja lähtee seuraamaan. Toisin kuin eilen, jolloin saderintama hidasteli edessäni, nyt minä olen tulppana sateelle. Pisarat alkavat osumaan selkääni ja yritän pysyä liikkeessä jotten jää kiihtyvän sateen jalkoihin, sateella kun ei tunnut olevan mitään intoa hidastella takiani. Edellisenä päivänä katsotun ennusteen mukaan seuraavana päivänä sataisi enemmän joten hyvä leiripaikka voisi olla tarpeen. Tuuli puhaltaa voimalla etelästä ja työntää sadetta tunturia vasten, päätän siirtyä tunturin pohjoiselle puolelle Duottar-Galddojavrin rantaan ja mahdollisesti asettua sinne yöksi. Toivon että saderintama hidastuu ja tiputtaa sateensa rinnettä noustessaan tarjoten näin minulle hieman aikaa paeta ja järjestää leiri toisella puolella. Toiveeni pääosin toteutuukin vaikken tahdo jaksa pitää tahtia yllä että saisin noustua ylös ”niin että heilahtaa.” Sateen huohottaessa niskaan en voi jäädä istuskelemaan tauolle vaan yritän vain huohottaa kovempaa vauhtia kuin sade.
Pääsen ylös jäämättä aivan pahasti sateen jalkoihin, mutta perässä tuleva verho tummenee jatkuvasti ja nyt jo hyvin uhkaavasti. Tunturin laitaa kiertäen suuntaan kohti järveä tai oikeastaan sen vieressä olevaa pienempää lampimaista osaa kohti. Kaikkialla on laakeaa ja harmaus alkaa sulkeutumaan jo kaikkialla ympärilläni, sadealueen voi jo sanoa olevan ylläni joten valitsen parhaimman paikan minkä näillä tiedoilla pystyn. Pystytän teltan ja heitän rinkan niska-pers otteella suojaan, koiran houkuttelen hieman hellävaraisemmin sisälle. Nyt jo kiihtyneen vesisuihkun alla käyn uimassa lammessa ja palaan telttaan vaihtamaan kuivat vaatteet. Kello on vasta seitsemän illalla joten nyt on aikaa ottaa rennosti.
Keittelen kahvit, syön illallisen punaviinin kera ja luen kirjaa sateen ropistessa tunnelmallisesti telttakankaaseen. Nukahdan lopulta heti kun ummistan silmäni ja vaivun rentoon uneen.
Myrsky
Noin puolentoista tunnin päästä, joskus auringonlaskun jälkeen, herään kun kaakon puoleinen tuuli repii teltan perää ja liepeitä oikein myrskyisällä voimalla. Meteli pitää hereillä pitkään ja koitan raottaa liepeitä sen verran että näen ulos, sen seurauksena tuuli hyökkää sisään ja pääsee repimään nurkasta yhtä absidin kiinnikettä oikein urakalla. Joudun pistämään kuoret päälle ja menen tarkistamaan kiinnityksien keston selvästi kovenevaa myräkkää vastaan. Vettä vihmoo, tuuli tuivertaa eikä näkyvyyttä ole kuin muutamia metrejä, korjaan takana löystyneet kiilat paremmin ja palaan sisälle. Tuulen paukkeen epätasainen rytmi tekee unen päästä kiinni saamisesta vaikeaa mutta pinnallisesti havahdellen kuitenkin nukahdan, tarkistus toi pientä mielenrauhaa.
Parin tunnin päästä herään taas, nyt tuuli on kääntynyt mylvimään koillisesta ja oikein todenteolla. Voimaa pahentaa vielä se että nyt tuuli käy suoraan teltan leveään kylkeen. Kangas painuu minua vasten ja minä taas painan käteni kankaan alareunaa vasten jottei tuuli pääse teltan alle vaan vyöryy ylitse. Mekkala on valtava ja kangas sekä kepit ovat todellisella koetuksella. Kurkkaan sisä- ja ulkoteltan väliin josko jotain voisi/pitäisi vahvistaa mutten näe siihen tarvetta. Pakkaan kuitenkin rinkan ”lähtövalmiiksi” ja tunturiviitan tiukasti sen ympärille. En kuule mitään muuta kuin tuulen mutta luulen että sade ei ole kovimmillaan tai muuten sisätelttaa vasten painuva ulkokuori päästäisi varmaankin jo vettä läpi. Sisällä on kuivaa, olen tehnyt kiinnityksien suhteen minkä voin ja nyt voin vain luottaa että vanha tunturiteltta tekee oman osuutensa.
Öinen havahtuminen uudestaan kello 3:58.
Metelin epärytmisyydestä huolimatta ja jonkinlaista repeämän ääntä jännittäen nukahdan kuitenkin yllättävän hyvin ja herään vasta hieman ennen yhtätoista aamulla, noin 12 tuntia siitä kun myräkkä alkoi. Tuuli kuuluu heikentyneen ja kääntyneen luoteeseen (teltan eteen) eikä sadekaan kuulosta kuin vähän ripsivän. Menemme Yoshin kanssa pihalle helpotukselle ja täyttämään juomapullot aamupalaa ja kahvia varten.
Näky on todella harmaa eikä liikkeelle tarvitse lähteä pitkään aikaan, toivottavasti kuitenkin pääsisin liikkeelle edes jossain vaiheessa. Ruokailen rauhassa ja lueskelen, sateen ääni on palannut rauhalliseksi ja tunnelmalliseksi. Kello 12:50 kuulen ensimmäisen kapustan vihellyksen ja alan pakkaamaan tavaroitani lähtöä varten.
Määränpää löytyy
Myrsky tarjosi kunnon lepohetken ja kävely tuntuu mukavan kevyeltä, varsinkin kun pääsen astelemaan tasaisen avotunturin maisemissa. Ei tässä nyt ”Sound of music” tyylillä tanssita menemään mutta hymy huulilla ja mukava rytmi askeleissa pienestä sateesta huolimatta kuitenkin. Suuntana pidän edelleen Pulmankia jonne en tänään sunnuntaina kyllä ehdi sillä olen päässyt lähtemään niin myöhään mutta jos muuta ei tule vastaan niin käyn huomenna kääntymässä Pulmangin ylängöllä ja mietin sitten paluureittiä.
Vauhdilla liikkeelle.
Itse Galddoaivi (kivikasa tunturin huipulla) Kaldoaivissa.
Kerroksia ja kaarretta maisemassa.
”Alle Galddoaiville” tullessa ihmettelin pitkään miten joku näyttää olevan jollain mikroauton kaltaisella liikkeellä? Kivikasaksi sen tunnistin vasta myöhemmin, koiraa tuo hahmo taas epäilytti niin pitkään kunnes pääsi nuuhkimaan.
Köyryselkä ja kiintoisan hajun arvoitus.
Kuivunut uoma, vesi on syksyn kolkutellessa ehtinyt jo valumaan alas.
Galddoainurki on viimeinen nousu ennen laskeutumista alas tunturiylängöltä.
Näkymä alas aukeaa samaan aikaan kun pilkistelevä aurinko valaisee laaksossa olevan suuren järven – Havgajavrin. Samalla ymmärrän minne olen ollut matkalla koko tämä ajan. Ehkä se on valo tai ehkä se on tunturikoivujen vihreyden tuoma vaikutelma elämästä mutta juuri nyt se näyttää kodilta. Valitsen jo suorilta käsin kohdan mihin haluan ja katson sopivan reitin paikan päälle. Vaikka matkaa on vain 4 kilometriä niin se näyttää kuin yhdessä hujauksessa suoritettavalta. Kohta laitellaan jo telttaa paikoilleen.
No ei ihan niin helppoa, tietenkään. Matkalla saa kahlata sekä Anotjeaggin (jeaggi on suo, etuliitettä en tiedä) vedessä että alueen paikoin matalassa mutta tiheässä kasvustossa. Eikä järven rantakaan ollut aivan sellaista kuin kauempaa olisi voinut kuvitella. Havgajavria ympäröi suurehko kivivalli joka nousee hieman korkeammalle kuin vieressä oleva maa, vallin päälle taas on kertynyt maa-ainesta ja puut sekä pensaat ovat näin löytäneet jalansijaa sen päällä. Porot näyttävät hyödyntäneen tuota hieman kovempaa reunaa reittinään ja siihen onkin muodostunut oikein kaunis ja kätevä polku. Vallin sivussa oleva maa taas on möhkäreistä, möykkyistä ja kosteaa turpeen sekä kiven sekoitusta josta ei todellakaan löydy riittävästi tilaa teltalle, tuskin löytyisi edes pelkälle makuualustalle. Aurinko ehtii jo laskea kun kävelen rantapolkua paikkaa etsien mutta lopulta joudun palaamaan takaisinpäin ja kauemmas järvestä. Nousen hieman ylöspäin rannasta kohti tunturikoivikon huomaa ja asetun sinne yöksi.
Jalka hajalla
Aamulla sataa taas ajoittain kovia kuuroja joten pidän leirin pystyssä vielä pitkälle puoleen päivään ja ruokailen sekä kahvittelen rauhassa. Kun olen päättänyt kääntyä tästä takaisinpäin niin en joudu laskeskelemaan mihin aika riittää ja mihin ei, en joudu kiirehtimään matkalla. Voisin toisaalta hilpaista vielä Pulmankijärvelle vaikka ilman kantamuksia mutta en näe sen tuovan oikeastaan mitään mielenkiintoista. Se olisi kuitenkin jo melkein sama kuin palaisi sivilisaation pariin, saattaisi jopa nähdä ihmisen tai kaksi. Ei, ei, ei, puistatus kulkee selkäpiissä ja päätän pysyä erämaassa.
Toinen syy toki löytyy myös siitä että vasemmassa jalassani on jotain vialla. En tahdo muistaa kipuiliko se jo edellisenä iltana tai nyrjäytinkö sen mahdollisesti suolla tai kivikossa. Jälkikäteenkään en oikein saanut selvää mikä vikana oli, ehkä tulehdusta lihas-/sidekalvoissa tai nilkan ristisiteet yhdistettynä kramppaavaan lihakseen. Rasitusmurtumakin toki olisi ollut mahdollinen mutta sen pystyin myöhemmin sulkemaan pois. Vaelluskengät kunnolla sitoen ja hieman lämmitellen jalka kuitenkin kantaa enkä näe syytä leputtaa sitä sen enempää. Tässä tilanteessa olen tyytyväinen että päädyin saappaiden sijaan kenkiin sillä nyt joutuisin muuten sitomaan jalan tukevammaksi. Paluumatkan ylimääräiset ”hilpaisut” saavat nyt tosiaan jäädä, matkaa takaisin on tällaisenaankin päälle 50 kilometriä.
Hammasta purren, eikä kyyneleetkään varmaan välillä kaukana ole, lähden astelemaan takaisin ylöspäin kohti avotunturia. Jalka lämpiää hitaasti mutta lämmettyään kipu hälvenee hieman tai sitten vain turrun siihen. Jättiläiseksi itseni tuntien kävelen matalan tunturikoivikon läpi ja ihastelen pitkään niiden lähes virheettömän valkeaa kaarnaa. Kummaa kuinka vaikuttavan lisän maastoon voikaan tuoda jo pelkästään yksikin puu, saatikka sitten pieni metsä puroineen. Kauneus on yksityiskohdissa ja niiden puuttuessa kauneus on avotunturin tyhjyydessä.
Purojen solina luo äänimaisemaa rinteillä.
Kapustan kaihoisa vihellys taas on ylhäällä oikeastaan kovin ääni mitä kuuluu, eikä se ole paljon.
Pilvien taidetta…
…ja dramatiikkaa
Tuuli pysähtyy
Matkallisesti päivästä tulee reissun pisin, jalka on siedettävä kun pysyn liikkeessä mutta hyvin kipeä kun tauon jälkeen lähden uudelleen liikkeelle.
Sadekuurot taas näyttävät jäävän alas laaksoon joten sään kannaltakin tämä on hyvä päivä taivaltaa. Paksut sadeverhot matelevat isomman tunturileskittymän sivuilla ja näkyy että ne pudottavat välillä runsaita vesimääriä alleen, liekö sen takia tämän alueen rinteillä näkyy nyt kovin paljon poroja.
Eriskummallisin tapahtuma tulee vastaan kun luonto kutsuu suuremman hädän muodossa. Sopivasti lähellä olevan paikan hyödyntäen hyökkään istunnolle ja käyn töihin. Pienen kumpareen takaa paikalle taivaltaa poro joka jää hämmentyneenä tuijottamaan. Pieni hetki vielä olisi ihan ymmärrettävää, mutta tämä poro jää todenteolla tuijottamaan. Eikä vain tyydy siihen, pujotellen se alkaa siirtymään lähemmäksi ja tässä vaiheessa tilanne alkaa jo käymään kovin ahdistavaksi omalta osaltani. Se näyttää olevan täysin sen kannalla että selvittää mikä tuo puoliksi alaston apinan oloinen olento oikein on. En haluaisi housut kintuissa alkaa vääntämään poroa sarvista ja onnekseni saan asiani toimitettua sekä porolle esittäydyttyä niin että se päättää ottaa jalat alleen.
Kilometri toisensa jälken taittuu.
Tauoilla taas on hyvä ottaa pienet voimanokoset.
Sen jälkeen jaksaa taas ihailla pilviä,
tai nauttia hiljaisuudesta ja tyhjyydestä,
tai vain poseerata.
Iltapäivän vaihtuessa jo illaksi tuuli ottaa ja menee nukkumaan, jäljelle jää vain samanlainen täydellinen hiljaisuus jota yleensä voi kokea vain paksun sumun keskellä. Ei lehtien kahinaa eikä risujen raavintaa, pysähtyessä vain omat ajatukset eikä niitäkään oikein tällaisessa maisemassa ole. Varjojen pidentyessä ja valon värin lämmetessä tunnelma on hyvin harras, tulee vaikutelma että eläimetkin pysyvät paikoillaan jotteivät riko sitä.
Olen katsonut suunnilleen sopivan etapin yöksi ja näyttää että saavun sinne juuri kun aurinko alkaa olla laskenut. Yllätyksekseni siellä onkin muita ihmisiä, tai näen vain yhden mutta jostakin tulee vaikutelma että kalastajalla on mahdollisesti ainakin puoliso lähettyvillä. Matkaa on tullut jo suht paljon ja on myöhä joten tämä saa kelvata. Heilautan kättä ja käännyn harjanteen toisella puolella olevaa toista järveä kohti pystyttämään leiriä. Kuikkapari lipuu hiljalleen järveä ympäri samalla yksitavuisia laulahduksia päästellen. Itse ruokailen, peseydyn ja käyn nukkumaan.
Takaisin suolle
Erityisen marjaisaa aamupuuroa.
Merikihu on kovasti kiinnostunut aamuaskareista.
Aamun lämpimässä paisteessa kerään taas aamupalaan ainekset ja keittelen kahvit. Nautiskelen ne rauhassa mahalaukun kannettavaksi, puran leirin ja suuntaan alas tunturista kohti alhaalla odottavaa suomaastoa.
Kumpuilevaa turvesuota.
Poronkusemia tällä reissulla kertyy kiitettävästi.
Nyt suon halki kulkeminen on huomattavan paljon kepeämpää, vaikkakin jalkani edelleen pysyy kipeänä – ehkä jopa eilistä kipeämpänä. Mutta sen rakenne on jo tulomatkalta tuttua. Suuntaan nyt enemmänkin suoraan kohti Vetsijärveä ja käännyn etelään ajoissa ennen sitä. Ajoissa sen takia että Vetsijärven itäinen sivu varsinkin on hyvin kosteaa suota, lähes järven jatketta, ja siellä kahlaaminen sekä mutkitteleminen ei tällä jalalla onnistu.
Kosteikkoja.
Kahlaamista.
Taas kosteikkoja.
Kaunista maisemaa.
Kapeiksi mutta syviksi kutistuneet joet halkovat Kaldoaivin suomaata.
Äiti ja tytär lenkillä.
Paikoin tasaisen maan ylle nousee kraaterikuoppien reunat.
Olen pysynyt erinomaisen hyvässä aikataulussa ja eilisen pitkän urakan jälkeen olen loppujen lopuksi etäisyydellä josta pystyn ponnistamaan autolle joko huomiseksi tai ylihuomiseksi vaikka keli menisi kuinka pahaksi. Ei niin että olisin kiireessä päästä pois, sen olisin lopulta voinut tehdä menemällä Pulmankiin ja sieltä kyydillä tai parilla takaisin toiselle puolelle erämaata. Mutta kun käännyin takaisinpäin Havgajavrilta tuntui kuin jonkinlainen kytkin olisi käännetty päälle ja suunta kohti saunaa on siten lukittu.
Ja omiakin kaluttavia.
Astelen kohti suosta nousevia pieniä saarekkeita jotka näyttävät kuin merten autiosaarilta. Syön ja syötän säästettyjä herkkuja tauoilla, herkkuja jotka ovat kulkeneet peninkulman toisensa perään rinkassa vain odottaen sopivaa juhlahetkeä. Nyt kun matka on selvä ei enää tarvitse laskeskella ruoan riittävyyttä vaan voin täyttää tankin piripintaan.
Kun olen siirtynyt iltapäivällä suolta harjanteelle, jonka pitäisi kulkea kiinteää maata kohti, tiivistyy taivaan harmaus taas sateeksi asti. Laitan leirin pystyyn, kiedon rinkan tunturiviitan alle ja astun telttaan. Yoshi ei ymmärrä miksi näin aikaiseen pitää jo tulla sisälle. ”Päikkäriaika” sanon pojulle, heittäydyn selälleni tunturivarpujen pehmeälle patjalle ja nukahdan.
Herään lämpöisesti hellivään paisteeseen joka houkuttelee heräämään. Hieman tokkuraisena nousen ja menen katsomaan aurinkoa ulkosalle. Kameran viimeisimmän kuvan perusteella olen nukkunut pari tuntia, kello on nyt seitsemän illalla ja hetken jälkeen jatkan taas matkaa. Jälkimmäinen tieto ilahduttaa koiraa taas suunnattomasti.
Syötyjä tunturikoivuja.
Mietin kahta vaihtaehtoa illan majapaikaksi. Joko annan mennä niin pitkään kuin menee mutta menisin täksi yöksi Avzeagaslattulle eli juuri Ivanasvarrin, viimeisen tunturin, alle. Tai sitten menen Vudnesjavrille eli samalle järvelle jossa yövyin ensimmäisen yön. Haluaisin toisaalta valita ensimmäisen vaihtoehdon jolloin tänään saisin kävellä vielä omassa rauhassa ja huominen olisi loppujen lopuksi vain pelkkää sivilisaation pariin palaamista kuluneilla urilla. Kuitenkin Vudnesjavrin ohi kulkiessani päädyn kääntymään sen rantaa kohti sillä aurinko on jo laskemassa ja matkaa olisi vielä noin seitsemän kilometriä. Olisin toki paremmissa asemissa huomista varten mutta nyt voin viettää rauhallisen illan ja levätä hetken, tämä osoittautuukin aikalailla täydelliseksi vaihtoehdoksi.
Tulisia aaltoja taivaalla.
Tyyni järvi.
Leiriytyminen kuluu aikalailla samaan vanhaan malliin. Teltta pystyyn, koiralle ruoka, koira suuntaa jonnekin rannan pusikkoon ja heittäytyy nukkumaan, makuupussi ilmaantumaan, uinnille, vaatteiden tuuletus ja vaihto sekä ruoan laittoon. Poikkeavin ero on että keittimen sijaan sytytän nuotion ruoanlaittoa varten jotta voin polttaa hieman roskia pois samalla. Kuikka huutaa terveisensä mutta muuten tyyni järvi pysyttelee hiljaa, vain nuotiosta lähtevä rätinä täyttää äänimaiseman tunnelmallaan.
Asfaltille
Herään suhteellisen aikaisin, olen saanut illalla levättyä jo pelkän paikallaan olon muodossa joten en tuhlaa suuremmin aikaa aamuaskareiden lomassa. Nyt pakkaan lähes kaiken tiukasti sen mukaan että niitä ei enää tarvita näillä viimeisillä kymmenellä kilometrillä. Seitsemästä hyväkuntoisesta poronsarvesta teen nätin kimpun jonka laitan rinkan pohjaan kiinni, pienen testin jälkeen vaihdankin ne rinkan ”hatun” alle. Niistä tulee nätti kimppu kotona odottavalle puolisolle – toiset saavat kukkia ja toiset sarvia.
Sinänsä tyytyväinen että tämä pätkä jäi viimeiseksi sillä tämän päivän tunnelmalle on löytynyt pilaaja. Eilen, kun saavuin päikkärien jälkeen takaisin uralle, kaksi maastopyöräilijää näkyi tutkailemassa mönkijäuraa. Kohtaaminen, ja kait vinkuvat jarrut, pelästyttivät Yoshin joka lopulta säntäsi takaisin kohti erämaan rauhaa. Itse painelin tietenkin perään rinkan niille sijoilleen jättäen ja saavutettuani taas koiran lähdin palaamaan takaisin. Ainut huono puoli oli että tilanteen käydessä niin nopeasti en osannut ollenkaan sanoa mihin rinkkani pudotin, ja rinkassa oli aivan kaikki. Useamman vääräksi hälytykseksi osoittautuneen kiven jälkeen sain etsintäringin pienennettyä ja rinkan löydettyä. Tämä tietenkin on aivan oma juttumme mutta tunnelman pilaajaksi nousi näiden pyöräilijöiden, ilmeisesti kuvaamistarkoituksessa, jättämät kirkkaan pinkit liput joita oli koko loppumatkan mitalta. Aina kun polku kääntyi kauniisti tunturikoivujen katveeseen tai vehmas kumpare näyttäytyi mäen takaa oli paikalla pieni kirkas muistutus teollisesta tuotannosta ja kaupallisuudesta. Jollain tavalla tuo pienen pieni lippu symbolisoi itselleni sitä että joku on käynyt täällä valtaamassa pätkän tietä omaan käyttöönsä ja nyt oma rauhani on loppu. Enkä saanut millään ajatusta pois päästäni että tuskin kukaan noitakaan täältä pois kerää (vaikka uskon kyllä että näin tapahtui.)
Avzeagaslattulla haukkaan hieman happea ennenkuin lähden nousemaan viimeistä tunturia. Juon ja tankkaan vedet ylitykseen, sen jälkeen seuraava juoma onkin autossa odottava ”apinalimu” (Norjalainen limu) ja voin jo lähes tuntea sen kielelläni. Yoshi on jo ajat sitten haistanut että olemme suuntaamassa takaisinpäin ja joudun toppuuttelemaan sen intoa moneen otteeseen.
Ihastelen vielä soisessa maastossa huojuvia villoja, tunturikoivujen valkeita sekä kiemurtelevia runkoja ja suuntaan ylöspäin.
En koe ihmeemmin haikeutta kun suuntaan viimeistä ylitystä kohti. Reissu on ollut hyvä, ehkä jopa täydellinen. Keli ei ole ollut paisteisen kuuma vaan juuri sopiva liikkumiseen eikä sade ole estänyt etenemistäni liikaa. Rinkka on kulkenut selässä kuin junanvaunu raiteilla ja reitti on ollut mukava läpileikkaus erämaan erilaisiin maastoihin. Olen nukkunut ja syönyt hyvin eikä kahvissa ole ollut valittamista, en koe tarvetta nukkua viikkoa tämän jälkeen tai mässätä millään rasvaisella mättöruualla. Olisin toki kovin mielelläni ollut huomattavasti pidempäänkin täällä mutta työt kutsuvat taas ensi viikolla ja koen parhaaksi levätä hetken ennen pitkää paluumatkaa.
Tattimetsä
Hetki maisemia huipulla.
Saavutan laen paljon sutjakkaammin kuin kuvittelin, tästä voi mennä vain alaspäin. Alasmeno on rasittavampaa, tai oikeastaan ärsyttävämpää, kuin nousu. Toki asiaan vaikuttaa jo se että viimeiset kilometrit olisi mukava saada alta pois mutta ennemmän kuitenkin polun järjetön kivikkoisuus jonka kulkeminen väsyneillä ja puoliksi hajonneilla jaloilla on työn ja vielä enemmän tuskan takana.
Antennin osuessa näköpiiriin selitän Yoshille pitkät pätkät mitä se merkitsee ja mitä on illan ohjelmaksi odotettavissa.
Samalla pistän itselleni muistiin korvan taakse että tässä vaiheessa on ehkä hyvä alkaa lopettelemaan itsekseen puhuminen. Tästä tekisi jo mieli loikkia kauriin lailla eteenpäin mutta jalat päinvastoin alkavat tuntua raskaammilta, väsymys tuntuu vihdoin saavuttaneen meidät.
Viimeiset metrit.
Autolle saavuttaessa katson että joku valtava pakettiauto on asettunut koko pituudeltaan juuri estämään pääsyni pois. Helpotuksekseni se onkin taksi ja kuskikin on paikalla, pyydän siirtämään ja alan vaivalloisesti, hyvin vaivalloisesti, venkslaamaan omaa hopeanuoltani pois kiven ja puiden välistä. Siirryn läheiselle karavaanarien levikkeelle jossa heitän rinkasta roskat pois, vaihdan puhtaan paidan ja ihanan pehmeät lyhytvartiset kengät jalkaan. Tämän parin minuuttia kestäneiden askareiden välissä Yoshi on vaipunut jo täysin sikeään uneen pehmeällä takapenkillä.
Nyt voin vihdoin suunnitella päivän jatkoa ja katselen hetken mökkitarjontaa. Huomaan Peurasuvannossa (n. 2,5 tunnin ajomatkan päässä) olevan vapaana saunallisen mökin ja valinta onkin samantien tehty. Käännän keulan kohti maantietä ja käännyt levikkeeltä etelään päin, auton murina tuntuu jotenkin välittävän omat tunnelmani juuri kohdalleen. Käännän musiikin kaakkoon ja annan kumitassun niellä kilometrin toisensa jälkeen.
Kaupassa kerättyäni ostokset suuntaan kassaan kohti. Kassaneiti kysyy jotain ja murahdan vastaukseksi, ilme kertoo että emme puhu samaa kieltä. Yritän uudestaan ja saan aikaiseksi kohteliasta puhetta joka johtaa haluttuun lopputulokseen ja plussapisteiden saamiseen. Suuntaan parkkipaikalla kohti autoa ja katselen ulkosalla pöydän ääressä istuvaa miestä. Tällä on rinkka vieressään ja hän järsii makkaraa kuin olisi ollut vuoden nälässä. Nyökkään sielunveljelle ja jatkan matkaa.
Matka Peurasuvannon mökeille on lyhyt ja se lopulta tarkoittaa pidempää ajoa kohti kotia mutta ehkä on parempi että ehdin hieman aikaa sopeutua sivilisaation haasteisiin ja pehmeään sänkyyn ennen sitä. Käyn laittamassa saunan tulille ja hetkisen päästä palaan lauteille parin oluen kanssa. Heittäydyn pitkälleen ja annan lihasten nauttia lämmöstä, ajatukset pyörivät vielä erämaassa ja kaikki tuntuu kovin oudolta mutta erittäin onnelliselta. Puut ritisevät kiukaassa ja vesi sihahtaa kivillä, mieli kaikuu tyhjyyttään.
Metsistä huipuille 