Aamukuutamon perässä

Kairessuo-Mieliäissuo 4.9.21

Pitkästä aikaa retkelle lähtö kun kuun terävä sirppi vielä hallitsee pimeää taivasta. Siinä on aina jotain niin tunnelmallista lähteä liikkeelle pimeän turvin, laittaa takki niskaan ja syödä aamupala liikkeelle lähtiessä. Ihan hirveätä, tietenkin, mutta kahvi kourassa kohti autoa tietäen että hetken päästä kaikki aamuäreys katoaa sitä mukaa mitä pidemmälle tulevilla poluilla taivaltaa. Joten tavarat autoon ja kokka kohti kajastavaa taivaanrantaa sillä siellä odottaa uusi seikkailu.

Aurinko ei ole vielä edes ehtinyt ylös vuoteestaan kun saavumme reitille jossa emme ole aiemmin käyneet. Parkkipaikka on tyhjä, tähän aikaan vuodesta olisinkin hyvin yllättynyt kaikesta muusta. Tilaa ei toki muutenkaan ole kuin neljälle, ehkä viidelle autolle mutta osallistumisprosentti jää kyllä aamulla pieneksi. Reitti kutsuu kohti metsää, matalan ja paljaan kallion ylitse kohti Kairessuota.

Suon laidassa polku jakaantuu valintaan siitä kummin päin reitin haluaa kiertää, valitsen vastapäivään. Nostan kameran polun suuntaisesti ja sen valotusarvot kertovat ettei aurinko ole vieläkään noussut tai ettei sen pääsyä ole sallittu tänne kuusten alle. Jatkan matkaani kuusen oksien alle sillä jos ne suojelevat minua valolta, ne suojelevat minua kaikelta.

Hetki kaariholvien alla johdattaa kaartuvien pitkosten ääreen, on siis aika ylittää kosteampi osuus.

Samaan aikaan aurinko yrittää kivuliaasti nostaa päätään yli kauempana siintävien puiden, sen edessä kanervat syttyvät ja aamukasteen pisaroimat heinänkorret kimaltavat kuin lampputehtaalla.

Laskeuden hetkeksi kyykkyyn, kuten tapani on kun haluan kuunnella ympäröivää maailmaa – tietämättä ollenkaan mistä tämä tapa on syntynyt. Annan aistieni suurentua ja laajentua, levitä jaloista pitkoksille ja siitä pitkin suon pintaa läpi kosteuden ja kimalteen kohti kajastavan värikästä taivasta. Kyykyssä en ole uhka ja puiden tasalta lähteekin haukka liitoon, sen laskeutuva liito paljastaa saalistajan varpushaukaksi. Voiko se oikeasti olla niin nälkäinen että olisi väijynyt polun varren kahta pyytä, tuskin, mutta joka tapauksessa nyt se on ajatuksestaan luopunut.

Nousen ylös kallioille josta voin hetken vielä tarkastella Kairessuota ennen laskeutumista kohti Mieliäissuota.

Mieliäissuolle polku aukeaa mäen alla pistoreittinä, pitkoksina kohti näköalatornia taukopaikan kupeessa.

Hyväkuntoiset pitkokset jotka lopulta nostavat ylös suonlaidan mäntyjen tasalle, korkeudelle joka juuri kantaa yli suon takalaidalle asti. Näky yllättää, Kairessuon intiimimmän maiseman jälkeen en odottanut ollenkaan maisemien olevan näin laajoja.

Korppeja kiinnostaa uusi tarkkailija ja ne lähtevät lentoon kaartelemaan tornin näkökentässä. Ensimmäinen vierailija on aina mielenkiintoisin, ohilento on silloin välttämätön.

Laskeutuessa huomio kiinnittyy tornin infotauluun ja tornin rakennusvaiheisiin. MIKSI ihmeessä ei uutisoida tarkemmin tilanteita jolloin paikalle tuotava lintutorni kuljetetaan miehistönkuljetuskopterilla? How cool is that.

Mukavaa päivää, muistakaa eväät.